Kiitollisuus on
ihmeellistä. Muistan sen euforisen tunnetilan, jonka koin sektion jälkeen
rakastuessani minimieheen ja sittemmin kuinka kiitollinen olin lähes kaikesta.
Mietin kuinka kiitellä klinikan henkilökuntaa, kätilöitä, lääkäreitä... nyt
ollaan taas siinä pisteessä, että pohdin miten kiittää näitä ihanaisia, jotka
huolehtivat meistä kolme vuorokautta. Saimme tänään aamulla lääkärikierroksella
luvan lähteä kotiin. Alustavasti siitä puhuttiin jo perjantai aamuna, mutta
silloin totaalitoipuminen kuulosti vielä kovin kaukaiselta. Eilen yöllä
hoitajat vielä pakkosyöttivät minimiestä, jota saatiin tavoite maitomäärät
saavutettua. Samalla tuli sekin selväksi, että minimi maitomäärä vuorokautta
kohti on 800 milliä ja tavoite 1000, joten sain ohjeet siirtyä lapsentahtisesta
syötöstä uutta opeteltavaa rytmiä kohti.
Toissayön sain
nukkua minimiehen kanssa kaksin potilashuoneessa. Naapuripariskunta piti koko
yön sellaista huutokonserttia, että heräilin koko yön ja en nähnyt unta mistään
muusta kuin piippaavista laitteista ja sairaanhoitajista. Minimiehen oma
pulssimittari lisäksi huusi jatkuvasti, koska leposyke laski nukkuessa alle 80
ja laite meni huutavaan hälytystilaan. Kolmen aikaan minimies päätti alkaa
leikkimään, jolloin sängyn kalterit kalisivat ja lelut helisivät. Lopulta
heräsimme aamuvirkkuina kuuden jälkeen muutaman tunnin yöunien jälkeen.
Osastolla oli henkilöstövaje, joten menetimme lempparihoitajamme (jonka mukaan
minimiehessä oli sitä jotain, mikä vetosi häneen erityisesti) oikeasti
sairaille potilaille ja saimme opiskelijasijaisen, joka kävi kääntymässä
luonamme vain pari kertaa. Muuten hengailimme pieneltä tuntuvassa huoneessa
kaksin ilman ylimääräisiä johtoja ja katsoimme television roskasarjoja. Koko
maailma tuntui välillä unohtaneen meidät. Vaikka niin kai käy kun liian
terveenä sairaalassa viettää aikaasa. Melkein aloin ymmärtää Münchhausen oireyhtymää
ja sitä välillisesti sairastavia ihmisiä. Muistan kun jo raskauden jälkeen
mietin sitä, että miten kiinnostuneita olotilastani oltiin koko raskauden ajan,
jolloin kontrolloitiin raskautta jatkuvasti ultraamalla ja spekuloimalla
tulevaa. Ravasin myös neuvolassa ihan koko ajan, koska raskaudessani oli
tilastollisesti niin monta riskitekijää. Vauvan synnyttyä minut ja vointini
unohdettiin kokonaan, vaikkei se oma puhumisen tarve vähentynyt. Tavallaan koko
raskauden ajan olin kieltäytynyt käsittelemästä ja ajattelemasta eri
kauhuskenaarioita, joten kun aloin niitä itse työstämään, muiden pääpainopiste
oli jo siirtynyt vauvaan ja vauvan potentiaalisiin ongelmiin, jotka
osoittautuvat megapieniksi niiden suurten visioiden jälkeen. Nyt ollaan
oikeasti ensimmäistä kertaa siinä pisteessä, että kaikki on virallisesti
(melkein) ohi ja omistan normaalin vauvan. Tulevan kuukauden ajan minimiestä
pitää kuitenkin nostella kuin pikkuvauvaa pepusta ja selästä tukien (eli
luultavasti pääsemme sitten virallisesti fysioterapian asiakkaiksi, kun
yhteiset jumppatuokiot jäävät kokonaan välistä pitkäksi aikaa) ja kolmen
kuukauden päästä meillä on ensimmäinen ja ehkä samalla viimeinen vatsan alueen
kontrolliultra.
Eilen illalla
heittäydyin vapaalle ja jätin minimiehen yösi taas sairaanhoitajille. Minulle
kyllä tarjottiin toista potilashuonetta, jossa olisimme saaneet nukkua kaksin,
mutta kun asiaa sairaanhoitajilta tiedustelin, myönsivät, että heille se olisi
helpompaa jos jättäisin vauvan alkuperäiseen paikkaansa ja itse nukkuisin
muualla. Koska minimies on nukkunut kaikki yöt loistavasti ja ilman ongelmia,
suostuin siis hotellipalveluun ja nukuin reilun neljän kuukauden aikana
ensimmäisen yön jolloin vastuu vauvastani oli jollain muulla kuin itselläni.
Enkä edes käynyt juoksemassa keskellä yötä katsomassa tilannetta vaikka
heräsinkin vaan luotin siihen, että kyllä yököt osaavat työnsä ja hakevat minut
minimiehen luokse tarvittaessa. Nukuin äänieristetyssä neuvotteluhuoneessa ja kahdeksan
tunnin unten jälkeen lähes juoksin jälkikasvuni luokse, joka kiitollisena
hylkäämisestäni kieltäytyi edes katsomasta suuntaani. Sen siitä saa, kun on
itsekäs ja ajattelee itseään sekä omia uniaan.
Päällimmäisenä
hoidosta jäi käteen nyt virallisesti terveen vauvan lisäksi tuo kiitollisuus.
Nyt sitten vaihdetaan kotona hymyssä suin vaippoja parikymmentä kertaa
päivässä. Sivuvaikutuksena kun suolioperaatiosta jäi ylikierroksilla käyvä
suoli. Suolen pitäisi laiskistua
takaisin normaaliin uimiinsa viikossa. Toivottavasti. Tällä viikolla myös iltakylvyt rajoittuvat haavan suihkutteluun.
Nyt sitten pyörittelen
peukaloitani yksin kotona vauvan nukkuessa megaväsyneenä reissusta
parvekkeella. On tämä elämä vain oikeasti niin ihmeellisen ihanaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti