Viisi vuorokautta

 Viisi vuorokautta tuskaa täynnä. Suurinosa kotiutuu viiden päivän sisällä ja tämän jälkeen mahdollisuudet palaamiseen pienenevät. Toisaalta sanovat, että moni luovuttaa liian aikaisin. Netistä löytyy ihmetarinoita, mutta sitten kanssa niitä tarinoita, jossa etsitään kuukausia pitämällä toivoa yllä. On kuitenkin hyvin epätodennöistä, että Didi ensi viikon maanantaina puolen päivän jälkeen vain kävelisi kotiin. Mummi ei enää kuulema hymyile. Eikä toivota minille hyvää yötä. Mummi, joka kuukausi sitten oli iloinen ja puhelias on sulkeutunut ja ahdistunut. Ukki on samalla ahdistunut. Menivät kuulema Hoploppiin, ettei tarvinnut kotona olla. Ukki on ajellut pitkin teitä tuntikausia ja jakanut ilmoituksia. Soittoja ei ole tullut yhtään. 

Olen itse nukkunut todella huonosti. Pelkään kamelin kaulan katkeavan Didin katoamiseen. Jos isäni ratkeaa, äidilleni käy huonosti, mutta mitä isäni sitten muka pitäisi tehdä? Didi oli se kantava voima ja elämän into. Eilen yöllä mietin niitä asioita mitä viikonloppuna täytyy tehdä. Täytyy jakaa paperisia katoamisilmoituksia (kopioin niitä koulun värikoneella viisisataa, joku toinen jakoi niitä viisi tuhatta ja koiraa ei silti koskaan löytynyt pääkaupunkiseudun tuntumassa) ja haravoida lähimetsää. Mietin kuinka muka selviydyn tuosta kaikesta viikonlopun aikana varsinkin kun kimpussani roikkuu äidinkaipuusta kärsivä minimies. Sain olevinaan kuningasidean ja laitoin viestiä puoli kaksi äitini koiraystävälle ja pyysin häntä mukaan talkoisiin. Samalla kysyin jos kysyisi äitini toista koiraystävää, jonka yhteistietoja minulla ei ollut. Aamulla Oli sitten saatu pieni joukko kasaan lauantaiksi. Soitin myös veljilleni. Toinen lupasi harkita asiaa ja toinen vetosi työkiireisiin kuinka ei jaksa ajaa sinne saakka viikonlopuksi. Onhan sen sinkkunakin rankkaa. Pitää huolehtia töistä ja itsestään. Toista se on meidän yksinhuoltajien, meissä sitä virtaa riittää. 

Päivällä luin taas ikivanhaa juttua kuinka jonkun koira oli löydetty lehti-ilmoituksen takia. Soitin samantien lehden asiakaspalveluun. Kuulema ilmoitus olisi ehtinyt viikon päästä torstain lehteen. Kovasti hän kyseli, että olenko varma etten halua johonkin muuhun lehteen ilmoitusta. No löytyihän sielä edes yksi lehti. Netin mukaan lehden ja verkon kokonaistavoittavuus on jopa 253 000. Pelkäsin ilmoituksen hukkuvan massaan, mutta nainen luurin päässä selitti, että sen avulla he ovat saaneet joskus varastetun mopon takaisin. Hetkeä myöhemmin olin tehnyt 28 euron ilmoituksen huomiseen lehteen. Vielä myöhemmin kotona laitoin kuvallisen ilmoituksen lauantain lehteen. Porukkani asuvat sen verran lähellä kuntarjaa, että lopulta ostin ilmoitustilaa myös kuntarajan toiselle puolelle perjantain lehteen. Sinne menivät minin kesäkenkärahat. Kuljetaan kumppareissa koko kesä Didiä muistellen. 

Isäniäni lainaten pahintahan tässä on, että kukaan ei tiedä onko Didi edes hengissä. Jos joku näkisi toisen edes vilaukselta tietäisi, että tässä kaikessa on jotain järkeä. Nyt lähinnä pidämme toivoa yllä toivottomuuden keskellä. En tiedä edes kuka uskoo Didin löytymiseen tai hengissä olemiseen. Kai se oikeasti muuten olisi jo tullut takaisin kotiin ja osaisi sinne suunnistaa? Jotkut lähteet kertovat, että kuuden päivän jälkeen koira ei enää osaa kotiin. Toiset lähteet väittävät, että kuuden kilometrin päässä koiran suuntavaisto on jo solmussa ja kotiinpalaaminen on mahdotonta. Entä ne kaikki kertomukset koirista, jotka vaelsivat satoja kilometrejä koteihinsa vihreillä nummilla? Ilmoituksia selatessa huomaain myös olevani kateellinen onnellisille tarinoille. Koira katosi viisi minuuttia sitten ja kun toiset viisi minuuttia kuluu koira onkin jo onnellisesti kotona. Tai ne viikon karkuretkellä olleet, joista on näköhavaintoja kymmenittäin. Heillä edes on toivoa. Käsketään tehdä hajujälkiä ja laittaa tonnikalaa sukkahousuihin ja vetää sitä kilometreittäin perässä kotiin saakka. Entä jos koira ei alunperinkään välitä tonnikalasta? 

Asetin tämän päivän tavoitteeksi astianpesukoneen täyttämisen ja sen pyörittämisen. En ole tehnyt elettäkään sitä kohti. Olen lukenut kohta kuusi tuntia tarinoita kadonneista koirista. Joskus niitä ihmeitä tapahtuu. Miksi Didi ei voisi olla yksi niistä? Visioin jo nytkin kuinka perjantaina porukoilleni ajaessa Didi tulee vastaan ja palataan yhdessä porukoitteni luokse sankareina. Kyllä vissiin… 

Tänään kilahti sähköpostiin päätös tuetuista lomista. Hain ensimmäistä kertaa meille sieltä paikkaa, vaikka taloudellinen tilanteemme onkin kohentunut siitä mitä se viimeiset pari vuotta on ollut. Paikka kilahti lahjasoluilla lapsia saaneiden itsellisten äitien ja pariskuntien leirille heinäkuuksi. En kuollaksenikaan muista mitä hakemukseen kirjoitin. Loman tarpeessa me kuitenkin kovasti ollaan…  

Kolme vuorokautta

Nyt on kolme vuorokautta kadonnutta koiraa täynnä, vailla ensimmäistäkään näköhavaintoa. Ukki ja mini kävivät Didiä etsimässä. Olivat kuulema olleet varsinainen rescue team. Mukaan olivat ottaneet Didin emon. Vikatikki, koska emo oli bongannut jäniksen ja unohtanut täysin mitä olivatkaan etsimässä. Olivat tarponeet toista tuntia läpi risukasojen ja kantojen, aina vain Didiä etsien. Ukki sanoi, että on se hyvä, että mini on heillä, että muuten hän ajelisi päämäärättömästi pitkin teitä Didiä etsien. Pitäisi printata flyereita ja jakaa niitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa ukki toi esille sen, että olisi edes kuollut näkyvään paikkaan niin voisi alkaa suremaan sen sijaan, että haahuilisi päämäärättömästi. Tarvitaan kuulema se näköhavainto, että etsijäkoirat voidaan laittaa perään. Entä jos sitä ei tule? Kuinka kauan ihminen jaksaa elää välitilassa ihmettä odottaen? Juuri luin koirasta, jonka omistajat neljä kuukautta jaksoivat ruokkia ja jättää leluja ja odottaa koiraa löytyväksi. Lopulta he hänet kotiin saivat ja kuopattua maahan. Jokaista onnellista tarinaa kohti on tusina ei niin onnellisia tarinaa. Joku ammattietsijä taas sanoi, että usein luovutetaan liian aikaisin. Kuinka kauan sitä jaksaa etsiä jotain, jonka olemassa olosta ei enää tiedä? En uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu jos se kadonnut on jonkun lapsi tai muuten vain tärkeä henkilö. 

Lapseni on äärettömän eläinrakas. Käärmenäyttelyssä hän ylpeänä pitää käsissään käärmettä ja nauraa ääneen käärmeen lipoessa hänen paitaansa. Hän edelleen muistaa sen, että silloin hänellä oli päällään pinkki traktoripaita. Kesällä Lapissa lapsestani tuli suuri porofani. Porojen kotiin hän on lähes joka viikko menossa. Didi syntyi minimiehen ollessa vajaan kahden vanha. Hän yhdessä lipitti koirankupista vuohenmaitoa pentujen kanssa ja juoksi iso pentulauma vaippasillaan heitä karkuun. Didin tulo myös oli kaikista näkyvin merkki siitä, että äidilläni oli asiat huonosti. Didi nyt vain sattuu olemaan se kaiken kasassa pitävä liima. Pääsiäisenä ajattelin, että minun pitää ikuista pitkästä aikaa mini ja Didi kuviin yhdessä. Ne kuvat jäivät, koska naivisti ajattelin minulla olevan aikaa. Lapseni on ristinyt takkinsa Didi-takiksi. Didi on kaikkialla. Toivottavasti tulevaisuudessa ei vain muistokirjan kansissa.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ilman lasta vuoteen. Toivoisin niin kovasti, että tilanne olisi erilainen. Nyt lähinnä vain mietin, että miten ihmeessä olen koskaan selvinnyt ahdistuksesta. Virallista dignoosia en ole koskaan saanut, vaikka varmaan syytä olisikin ollut. Aamulla kun heräät ahdistaa niin, että oksettaa, illalla uni ei meinaa tulla, koska ahdistus syö sisuskaluja. Tätä jatkui pienoinen ikuisuus ja silti porskutin menemään. Tällä hetkellä asiat ovat pääpiirteissään koiraa ja äidin sairautta lukuunottamatta aika hyvin vaikken nyt olekaan ihan varma, että miten ihmeessä maksan kesällä vuokran tai ylipäätänsä muuton. Eikö asioilla kuitenkin ole tapana järjestyä? Hain kotipizzasta pizzan ja makaan sängyssä. Olen maannut tästä töiden loppumiesta lähtien. Oliko elämäni oikeasti tätä ennen lasta? Minulla oli kovat visiot kodin laittamisesta, siivoamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja lenkkeilystä. Siitä kuuluisasta omasta ajasta. Käy kai tämä märehtiminen siitäkin. Shoppailukaan ei nappaa, vaikka kyllä lapseni oikeasti jotkut kengät tarvitsee. Tuskin hän voi koko talvea kumisaappaissa kulkea. 

Mutta ehkä tämä kuitenkin vielä tästä. Joskus silloin aikoinaan edellisessä elämässä ajattelin, että odotetaan nyt päivä ja sitten toinenkin. Viikon päästä varmasti jo tuntuu erilaiselta. Ehkä joskus se päivä paistaa risukasaankin.

Didi

Selasin tänään blogiani ja noita vanhoja blogitekstejä. Tuli kova ikävä oksentaa taas kaikki ulos. Tosiasiassa paluu hiljaisuuden jälkeen on aina vaikeaa. Paluu totaalisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu lähes mahdottomalta. On paljon puhuttu lapsen oikeudesta yksityisyyteen. Mitä uskaltaa enää jakaa ja missä menee yksityisyyden raja? Lähtökohtiasesti meillä on aivan ihanaa kaksin, mutta pinnan alla kuohuu. Opiskelin ja melkein valmistuin, sain viran. Äitini sairastui Alzhaimeriin. Oli retki Lappiin, joka katkaisi kamelinselän ja otin minin kanssa aikalisän. Tunsin menettäneeni kaikki tukijoukot. Löysin hurjan tärkeän äitiystävän, jolle on saanut oksentaa kaiken. Olen kirjoittanut ja dokumentoinut minin elämää päivittäin vain hänelle itselleen kohta kaksi vuotta. Kaikki oli hyvin tai ainakin melkein hyvin.

Sitten oli tapaus maapähkinäaltistus, jossa meitä oltiin kotiuttamassa aivan liian aikaisin. Parin tunnin keikka venyi 26 tunniksi. Sitä käsittelin päässäni viikon päivät, kunnet omakantaan ilmestyi teksti “lehahdellut polilla ja oksentanut myöhemmin osastolla”. Ai sitäkö se olikin? Oman muistini mukaan lapsi oksensi 6.5 tuntia täysin taju kankaalla. Lääkäri kieltäytyi kaikista hoitajien ehdottomasti hoitotoimenpiteistä. Sitten oli tapaus välikausikenkien reklamaatio. Hoidosta tulevat omituiset kommentit. Käytiin me välissä reissussa Oulussa. Päiväkoti arvioi minin foniatrille aivan toivottomaksi tapaukseksi, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kieltäytyy huutomerkein viittomasta värejä! Lapsellani on vain vähäisiä sanoja ja muutamia lauseita. Ukin ja mummin ja minin rakas rikostoveri Didi katosi. Selitin lapselleni, että Didi karkasi, eikä ukki enää löytänyt Didiä. Minin mukaan hän löytäisi. Yritin selittää, että Didi juoksi jäälle ja putosi kylmään veteen, johon lapseni ehdotti nosturilla nostamista, jonka jälkeen Didi kuivattaisiin ja laitettaisiin kuumaan suihkuun. Lapset. Tosiasiassa Didin kohtaloa ei kukaan tiedä. Yksi ainokainen näköhavainto katoamisiltana tieltä rauhallisesti etenevästä koirasta, joka oli jaettu jossain salaisessa ryhmässä, jonka lähdettä ei voitu sanoa. Ajattelemattomia julkisia kommentteja, valvottuja öitä, pahaa mieltä. Ihmiset sitten osaavat olla julmia. Lapseni, joka päiväkodin mukaan ei pysty leikkimään kavereiden kanssa, eikä puhu, selittää kuinka auto kastelee maassa olevia kukkia ja toteaa kohta, ettei tarvitse enää, koska taivaalta sataa vettä. Kaverin kanssa lastasivat leikkipuistossa kiipeilytelinettä. Kaverin mukaan menivät minin mummilaan, mutta mini oli menossa puheterapeutin luokse. Hän leikkii jääkarhua, joka syö jäätä. “Tässä on mun koti”. Kysyttäessä värejä hän vastaa ne selkeästi. Ei tukiviito, mutta miksi hänen pitäisikään niitä viittoa, kun hän osaa ja tunnistaa värit ja sanoo ne selkeästi? Lastenhoitaja oli suositellut lapselleni toimintaterapiaa. Se sama, joka aina on sanonut hakiessa yhdeksän kuukauden ajan, että “ihan hyvä päivä”. Jo syksyllä kritisoin sanontaa ihan hyvä päivä, että tahdoin tietää mitä lapseni päiväkodissa tekee. Viikko sitten minulle ensimmäistä kertaa kerrottiin, että tänään ei ole sujunut mikään, eikä ole keskittynyt mihinkään. Paikalla oli vain 11 lasta, että päivä olisi voinut olla rauhallinen, mutta ei sitten. 

Isojen ryhmä toi isot muutokset. Viedessä lastani päiväkotiin hän ei halua mennä ja astelee autolta millin mittaisin askelein. Perillä hän tervehtii kaveriaan eläimellisesti ärjyen ja heittäytyy lattialle makaamaan. Soitan kiertävälle erityislastentarhanopettajalle ja totean etten tiedä mitä päiväkodissa tapahtuu. Miksi lapseni muuttuu, mitä siellä tapahtuu? Olen kuulema ainoa, joka pitää ja ajaa lapseni puolia. Voiko huonoa saada enää toimivaksi? Lapseni, joka aina aamuisin innoissaan juoksee nimenomaan tämän hoitajan syliin rutistamaan ja reissussa itki kuinka haluaa tämän hoitajan, eikä äidin, näkeekin lapseni pelkkänä ongelmana? 

Päätöksiä, luopumista ja uutta. Olen itse tuuliajolla. Haluaisin olla niin kovasti lähellä ja tukena äitinikin asioissa, mutta äitini on alkanut ärsyttämään. Kiukuttelen hänelle pikkuasioista. Kaupoissa joudun huolehtimaan oman lapseni lisäksi äidistäni, että hän löytää varmasti me vessojen viereisestä kirjakaupasta jonne sanoin meidän menevän. Puhelinmyyjä inttää kovasti liittymän vaihdoksesta ja inttää sitäkin, että saahan äitini vaihtaa halutessaan liittymää ilman isäni suostumusta. Laillisesti toistaiseksi kyllä, vaikkei autoa enää saakkaan ajaa, mutta oikeasti ei. Miksei heitäkin ole koulutettu paremmin. Jos vieressä oleva henkilö toteaa, ettei toinen voi vaihtaa liittymää, miksi siitäkin pitää alkaa inttämään. Äitini Alzhaimer ei kuitenkaan heille kuulu, mutta sen he kuulevat kun totean, ettei se nyt käy. Soitan äidille ja juttelen. Soitan kohta isälleni ja kysyn asioita. Äiti oli se henkilö jolle soitin kun töissä pomo kiukutteli. Kenelle nyt soitan? 

Eletään toukokuuta. Elämästä puuttuu yksi valonlähde, Didi. Pärjäävätkö vanhempani ilman Didiä? Myykö kukaan koiranpentua muistisairaan perheeseen? Mitä tapahtuu elokuussa, vain kolmen kuukauden kuluttua? Minulla on virka. Elän nytkin jaksamiseni äärirajoilla. Virka tuo kuitenkin varmuutta ja toivoa siitä, että elämä jatkuu ja me pärjätään taloudellisesti. Onko tärkeämpää luoda uraa toisaalla vai nauttia viimeisistä äitini valonpilkahduksista? Jaksanko pilkahduksia vai kiukuttelenko samalla tavalla? Viimeksi annoin pikkuveljeni hoitaa seurustelun ja makasin oven takana viikonlopun. Ei ole mitään puhuttavaa, kun äitini ei kumminkaan muista tai ymmärrä. Hänhän jatkuvasti kyselee, että miksi minä muka Vantaalle muuttaisin? En tiedä? Ehkä sen viran takia. Foniatrian tutkimukset, saisiko mini samalla tavalla pääkaupunkiseudulla terapiaa? Uusi päiväkoti nyt ainakin. Vaikka asiat saisikin puhuttua pyöreän pöydän äärellä, luottamusta ei noin vain saa takaisin. Kuinka päiväkoti voikaan toimia noin, että jättävät vanhemmat täysin pimentoon. Onko koodinimi “ihan hyvä päivä” jollekin muulle? Päiväkodin käsikirjoitus jäi kuitenkin minulle jakamatta. Allergialääkäri. Ei jaksa. Palkattomia päiviä yksi toisensa perään. 

Ja sitten pakkasessa on kolme pakkaspullaa. Kaikki yhtä täydellisiä. 

Me niin odotimme sinua jo saapuvaksi, mutta kaiken tämän keskelle? Laihdutan tai ainakin yritän. Raskauden jälkeen alkanut kuukautismigreeni on pahentunut siihen, että päähäni särkee ja oksettaa puolet kuukaudesta. Silloin syödään pahoinvointiin vaikka ne pikkukivetkin. Verenpaineita en ole uskaltanut mitata aikapäiviin. Tiedän olevani rapakunnossa ja kävelevä aikapommi. Koronakin kohdallani pelottaa. 

Löytyisipä Didi. 

Me tarvitsemme elämäämme valonpilkahduksen.