Viime viikolla
tuli ajeltua lähes tuhat kilometriä ja panikoitua vapauden huumasta. En
pysähtynyt kertaakaan, kun oli kiire minimiehen luokse. Siellä se söi
ruokapöydässä ukin kanssa ja hymyili naamani nähdessään. Mietti varmaan, että
ollaan me joskus aikaisemminkin tavattu. Siitä saakka olemme olleet melkein
erottamattomat. Haastattelussa kysyttiin tasan kaksi kysymystä: mikä on työssä
kivointa ja entä haastavinta? Ulos yritettiin potkaista vajaan kymmen minuutin
kuluttua ja valinnan tulokset luvattiin ilmoittaa loppuviikosta. Soittoa ei
kuulunut ja kirosin koko homman ja totesin etten olisi paikan päälle
raahautunut jos olisin tiennyt olevani haastattelussa täysin turhaan.
Suunnittelin syksyn täysin uusiksi, kunnes tiistaina puhelin soi ja sain
työpaikan. Ilmeisesti se oikeasti paikkaan kaavailtu tyyppi, oli perunut viime
hetkellä. Nyt pitäisi sitten järjestää hoitopaikkaa, joka olisi pitänyt
hakea vähintään neljä kuukautta ennen
töiden alkua. Yksityisiä päiväkoteja olen myös netissä selannut, mutta siihen
kai ne kaikki ylimääräiset eurot sitten hupenisivatkin. Töiden aloittaminen ja
tekeminen ei nappaa, mutta on välttämätöntä ensi vuotta ajatellen, kun lähden
hakemaan lisäpätevyyttä toiselta puolelta Suomea. Lisäksi haave pikku
kakkosesta (ja aika usein myös pikku kolmosesta, koska olen suuruuden hullu)
elää edelleen ja jostakin sitä "ylimääräistä" rahaakin olisi saatava.
Tänään kuitenkin
satsasin taas tuohon haaveeseen ja lähdin hoidattamaan edellisen raskauden
kipukohtia eli peräpukamia. Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä reilu vuosi
sitten, täti nappasi kiinni jostain ulokkeesta jota ei enää näkynyt, kun maha
oli tiellä ja totesi, että sinulle on tullut pukama. Lisäksi lohdutteli jo
siinä vaiheessa, että näitä tulee aika usein, mutta kyllä niistä eroon päästään
siinä vaiheessa kun synnytyksestä on kulunut puoli vuotta. Kuulema lääkärit
eivät niitä ennen sitä hoida, koska oletuksena on, että nuo mystiset ulokkeet
päättävät lopettaa bileet ja painua takaisin sinne minne päivä ei paista. Itse
en uskonut tuohon teoriaan silloinkaan ja vielä vähemmän silloin kun minimiehen
syntymästä oli kulunut kuukausia. Toinen neuvolalääkäri, joka teki
lopputarkastuksen tylysti totesi, etteivät he näitä pukamia hoitele ja käski
ottaa yhteyttä terveyskeskukseen. Kiertoteitse sain kuitenkin tämän ensimmäisen
lääkärin lähetteen kirjoittamaan ja vihdoin maaliskuussa rohkaistuin niin, että
soitin itselleni pukama-aikaa. Puhelimen päässä ollut täti pahoitteli kovasti,
että ensimmäinen vapaa aika on vasta toukokuun lopulla. Kiitin ajasta ja
totesin olleeni varautunut, että ajan saamisessa menee ainakin puoli vuotta.
Aamulla kipin
terveyskeskukseen ja infossa kyselin, että minne olisi mentävä. Naisen naama
venähti ja oli, että vai tälle sinä olet menossa, mutta kun se on kipeänä,
joten katsotaanpas... olin salaa iloinnut, että joutuisin pyllistämään jollekin
nais-ihmiselle, joka edes näennäisesti voisi samaistua tilanteeseeni. Tilalle
kuulema tuli joku vanha, niin vanha, että luultavasti ottaa potilaita vastaan
omassa huoneessaan, koska vanhana ei kuulema jaksa siirtyä huoneesta toiseen.
Tässä vaiheessa kuvittelin jo ikäloppua mieslääkäriä. Mies siellä kyllä oli ja
ikääkin löytyi, mutta pyllistäminen sujui suhteellisen helposti. Etukäteen
kyseltiin, että puukkoako pukamallani haluan, vaikka totesin tyytyväni
hirttosilmukkaan. Näköjään kun puoli valtakuntaa on ollut ronkkimassa haarojen
väliä siveellisyys katoaa siinä samalla. Peräpukamani ristittiin ihopoimuksi,
jolle kuulema ei tehdä mitään, mutta sitten lääkäri lähes ekstaasissa ilmoitti,
mutta täällä on kuitenkin valtava sisäinen pukama. Hirttoaikaa minulle
tarjottiin juhannusviikolle, mutta kun totesin olevani silloin reissussa
Itäisessä Suomessa aika olisi mennyt syksylle, kunnes tämä lääkäri sai
kuningasidean ja juoksutti minua perässään toiselle puolelle taloa. Kohta
kuuntelin, kun toimenpidehuoneessa hän hoitajalle selosti, että ei tarvitse
kyllä nyt poistaa, mutta jos jostain löytyisi vapaa-aika. Kohta sitten ovi kävi
ja lääkäri tulee kyselemään jos minulla olisi nyt ylimääräistä aikaa, että
kappas vain, tässä on meille vapaa huone ja hoitaja. Siinä sitten housut
nilkkoihin ja hoitajalle pyllistelemään, joka nätisti kyseli, että koskas
minulla se laskettu aika on. Aika tasan tarkkaan yhdeksän kuukautta sitten.
Ilmeisesti pitäisi mahasta pyrkiä eroon vihdoinkin pääsemään. Hoitaja ei
ehtinyt lausettaan loppuun sanoa, kun lääkäri kuulema ehti jo hirttosilmukan
sille valtavan isolle pukamalle ampua. Käskettiin ottamaan yhteyttä jos pukamat
lisäkäsittelyitä tarvitsevat.
Kotona erehdyin
sitten ensi kertaa lukemaan hirttotuomion sivuvaikutuksia. Sanottakoon niin,
että tälläkin hetkellä tuntuu kun olisin viimeisiä hetkiä raskaana ja vauva
paineella raivaa itsellensä lisätilaa. Onneksi buranaa kuitenkin saa ihan luvan
kanssa syödä ja tämän valtavan pukaman pitäisi kuivua kasaan muutamassa
päivässä. Jatkokäsittelyillekään toivottavasti ei ole tarvetta ja vessassa saa
kuulema ravata ihan luvan kanssa.
Kotimatkalla
ostin minimiehelle purkillisen Herra Hakkaraisia, koska kuulema valveutunut
vanhempi syöttää niitä jälkikasvulleen viimeistään siinä vaiheessa, kun
ensimmäinen hammas kuultaa ikenen läpi. Meillä noita valkoisia kiusanhenkiä on
siunaantunut nyt viisi, joten viimeistään se oli tässä vaiheessa otettava
järeät aseet käyttöön. Annoin pienen palan Hakkarasita, jätin minimiehen sohvan
toiselle puolelle samalla kun lepuutin hirttotuomiosta hellää ahteriani
keittiön penkillä. Kohta sohvan takaa kuului kakomista. Mietin, että no onpa
ihmeellistä, että tuo yksi minimaalinen pala muka meinaa juuttua kurkkuun.
Koska kakominen jatkui, nousin ylös ja siellä se jälkikasvuni istuu auki oleva
tyhjä Herra Hakkaraispurnukka kädessään (en edelleen tiedä mistä se sen purkin
nappasi ja auki sai) syli täynnä pieniä valkoisia pastilleja, joista iso osa on
kertaalleen imeksittyjä. Paniikissa kaivoin sitten vielä ne muutamat pois
suusta samalla kun istutin minimiehen syöttötuoliin ja aloin vimmatusti
googlaamaan "vauva söi xylitol pastilleja". Hakukone antoi linkkejä
lähinnä kuolleisiin koiriin tai ainakin yhteen tapaukseen, jossa koira oli
ilmeisesti kuollut. Luin myrkytyksen oireita ja harkitsin vakavasti soittavani
Myrkytyskeskukseen. Pääasiallinen oire liiallisesta xylitolin nauttimisesta
kuitenkin oli netin mukaan "laksatiiviset vaikutukset", joten jäin
innolla niitä odottamaan, jos tässä vihdoinkin olisi apua tuohon jatkuvaan
ummetukseen.
Tässä sitä ollaan
tunteja myöhemmin eikä kakkaa näy eikä kuulu. Herra Hakkarainen kuitenkin ottaa
aikalisän ja palaa kuvioihin joskus tulevaisuudessa. Muumi hammastahnassa
riittää meille toistaiseksi tarpeeksi ihmeteltävää.