Äitienpäivä tuli ja meni. Lahjaksi sain ehkä maailman kauneimman päiväkodissa tehdyn kortin. Kyllä kannatti raahata puolikuntoinen minimies sinne viime viikolla…
En muista, että se kohdallani olisi koskaan merkinnyt mitään erikoista. Viime vuonna kuitenkin ensimmäisenä äitienpäivänä nostalgiafiiliksissä lähdin lapsuuteniympäristöön kävelylenkille. Kävelin metsätietä vaunuja työnnellen ja ihastelin valkovuokkoja. Tänä äitienpäivänä palattiin ruotuun ja luuttusin oksennuksia ja kurkin vesisadetta sälekaihdinten raosta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kahteen viikkoon olen ollut itse niin sairas, että ensimmäistä kertaa piti hälyttää apujoukkoja, koska olin varma, että kuolen, enkä missään määrin ollut kykenevä huolehtimaan kenestäkään. Onneksi satuimme olemaan silloin vanhemmillani kylässä. Tästä seurasi se, että parin päivän päästä muut sitten sairastuivat vatsatautiin (luulin itse siihen saakka saaneeni ruokamyrkytyksen) ja kohta olin talossa ainoa terve. Pari semitervettä räkäistä päivää ja minimiehen silmät alkoivat rähmimään. Koska limaa tuli ovista ja ikkunoista vaadin, että korvat katsottaisiin uusiksi ja tulehdus oli levinnyt terveeseen korvaan, jossa tärykalvo pullotti liikkumattomana ja sameana. Uusi antibioottikuuri, josta sitten allerginen reaktio, johon ilmeisesti eilinen oksentelu liittyi. Toivottavasti, tai sitten kohta makaan taas itse kuolleena kylpyhuoneessa. Tänään aamulla, sen jälkeen, kun olin yöllä kitissyt kilpaa minimiehen kanssa huomasin, että lääkäri olikin määrännyt jostain syystä saman antibioottikuurin uudestaan. Käytiin taas tänään lääkärillä ja aloitettiin kolmas kuuri. Joskaan terveyskeskuslääkäri ei suinkaan herättänyt luottamusta. Esitteli vaihtoehdot ja leivitte käsiään, että mitä kuulema haluan, kun vaihtoehtoja ei ole kuin nämä ja joko ne eivät ole aikaisemmin tehonneet tai sitten minimiehelle iskee niistä urtikaria. Ensimmäistä kertaa sitten pääsin valitsemaan jälkikasvulleni syötettävän antibiootin. Tein varmaan väärän valinnan, mutta ainakaan tästä ei ole aikaisemmin tullut allergisiareaktioita vaikka ei tällä viimeksi tulehdusta ainakaan voitettu. Tilanne nimittäin on se, että mielestäni korvatulehdus haittaa öiden lisäksi tällä hetkellä ihan minimiehen kuuloa. Joko sille on iskenyt valikoiva kuulo tai sitten korvatulehdus on pistänyt korvat tukkoon.
Tänään on sitten palattu takaisin arkeen, vaikka yksi hoitajista kovaan ääneen saarnasi, että minimiestä olisi turha puljuun tuoda. Vetosin siihen, että lääkäri oli sitä mieltä, että korvat voisivat näyttää tältä hamaan tulevaisuuteen saakka, minimies ei ole räkänen ja leikkii kotona normaalisti. Opiskelukiireet painavat päälle siinä määrin, että suoritan nyt diipadaapakursseja, jotta saan tarpeeksi opintosuorituksia ja opiskelu pienen lapsen kanssa on oma taitolajinsa. Käytännössä oma-aika on nykyisin silloin, kun minimies nukkuu ja yleensä olen siinä vaiheessa niin väsynyt, että opiskelun ja nukkumisen väliltä valitsen nukkumisen. Pienenä saattoi tyhjentää lelulaatikon lattialle ja antaa siinä pyöriä akselinsa ympäri toista tuntia. Muutaman kerran muistan ottaneeni siinä samalla päiväunetkin. Nykyisin yleensä minimies lyö tahtipuikkoa ja minä yritän pysyä perässä. Siivoaminenkin tapahtuu peräkanaa niin, että minä laitan tavaroita paikoilleen samalla kun minimies niitä perässä purkaa. Jostain syystä purkuvaiheessa löytyvät myös kätköt ja varastot ja roskikset. Tällä viikolla maitoallerginen lapseni on tullut vastaan tyhjät raejuusto- ja jugurttipurkit käsisissä, joita on nuollut onnellisena ja todennut, että “nämnäm”. Tänään puolestaan minimies tuli katsomaan imurointiani korvikemaitojauheet naamassa ja vaatteilla ja annoslusikka kourassa, josta onnellisena sitten jauhoa kitusiinsa lappoi. Keittiössä sitten lattialla odotti kilo kaatunutta maitojauhetta lattialta.
Päivääkään en pois antaisi… mutta toivottavasti nämä sairastelut olivat nyt sitten tässä.
