maanantai 30. lokakuuta 2017

Raskas raskaus

Luin netistä piinapäivistä ja kuinka hysteeriset naiset tihrustivat suurennuslaseilla raskaustestejä eri valoissa monta päivää aamuin, illoin, iltapäivisin ja öin. Useimmissa otsikkona oli "haamuplussa" tai "viivapaikka". Kommenttikentät täyttyivät onnitteluista. Itse en nähnyt viivoissa mitään ja pidin koko touhua aivan hysteerisenä. Vannoin ettei minusta tulisi koskaan samanlaista piinailijaa. Siirron jälkeen jaksoin päivän. Toisena päivänä puhuin jo piinapäivistä ja laskin päiviä. Kolmantena laskuissa oli jo tunnit, kunnes lopulta sekosin aivan totaalisesti. Vuorokausi ajoittui aamun piinaan, päivän töihin, jolloin ei ehtinyt piinailemaan ja siihen tappavan pitkään iltaan jolloin surffailin netissä ja sukelsin syvään siihen maailmaan mitä kaikkea voikaan mennä pieleen. Jaksoin yhdeksännen päivän iltapäivään saakka, vaikka tarkoitus oli kestää kaksi viikkoa. Pissasin purkkiin ja kastoin tikun. Käänsin sen saman tien ylösalaisin pesukoneen päälle ja laitoin ajastimen soimaan. Tiesin olevani raskaana, vaikka pelkäsin koko kehoni sittenkin pettäneen ja kärsiväni lumeoireista. Näytöllä oli selkeä plussa. Olo ei ollut helpottunut vaan päinvastoin. Aloin miettimään, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja oikeastiko halusin tätä. Samalla alkoi jo lamaannuttava pelko keskenmenosta. Ensimmäisten viikkojen aikana tein kamalan kasan raskaustestejä. Kaikki paitsi yksi niistä positiivisia. Yhdessä tapauksessa joku meni digitaalisessa testissä pieleen ja testin näytöllä vilkkui vain "error"-viesti. Juoksin heti aamulla apteekkiin ostamaan uuden ja varmistamaan, että edelleen oltiin raskaana.

Varhaisultran olin varannut vasta raskausviikolle 7+5, koska vasta silloin oma luottolääkärini palasi lomilta. Pari päivää ennen sitä hartioissani alkoi viiltävä kipu. Valvoin yön hieroen hartiaani ja varasin hierojan. Diagnosoin netin avustamana itselleni kohdunulkoisen raskauden. Klinikalle saavuin valmiiksi masentuneena. Vastassa oli lääkäri joka kyseli, että joko sitä saisi onnitella. Totesin, että katsotaan onko siellä ylipäätänsä yhtään ketään. Muistan, että lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että "sinä olet ihan oikeasti raskaana". Samalla totesi, että ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana näkee minut helpottuneena ja uskovan siihen, että tästä voi tullakin jotain. Ajan loppupuolella totesi sen vanhan minäni tulevan taas esille ja sain luennon siitä kuinka 96.4% raskauksista joissa on varhaisultrassa todettu syke päätyy elävään lapseen. Ajattelin vain kuinka minulla on edelleen 3.6% mahdollisuus menettää tämä potentiaalinen vauva.

Vessassa kävin raskausviikolle 18 saakka paniikissa ja peläten, että vuotaisin verta. Tämä siitäkin huolimatta, etten ollut nähnyt pisaraakaan verta sitten punktion. Silloin kun oireet helpottivat varasin aikaa paniikkiultraan päivystysajalle yksityiselle lääkäriasemalle. Vastaanotto joutui kuitenkin perumaan aikani, koska lääkäri ei ollut edes kyseisenä päivä töissä. Onneksi. Kuulema lysti olisi tullut maksamaan minulle reilut 300 euroa. Kotiin päästessäni voin taas pahoin ja jaksoin hengittää hetken. Niskaturvotusultra oli ihana ja vihdoin uskalsin kertoa raskaudesta lähipiirille. Samalla aina iltaisin paniikki iski. Aloin lukemaan tarinoita myöhäisistä keskenmenoista. Neuvolassakin tuli ravattua paniikkikäynnillä kuuntelemassa sydänääniä ja silloin tuli vietettyä elämäni pisimmät minuutit kun niitä ei saatu heti kuulumaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja rauhoituin.

Rakenneultraan mennessä en enää pelännyt ja olin vain innoissani, että pääsisin näkemään pikkuiseni. Viereiseen huoneeseen haettiin lääkäriä kesken ultrauksen ja odotushuoneessa mietin miten kamalaa olisi olla tuossa tilanteessa. Sitten tuli vuoroni. Maha-asukki oli kasvanut kovasti. Ultraus kesti pitkään ja oli hiljaista. Ihastelin vain näytöltä kasvanutta vauvaa ja kyselin jos se edelleen olisi poika, koska aikaisemmin neuvolalääkäri oli surkeilla ultralaitteillaan sitä pojaksi veikannut. Poika hän edelleen oli, mutta samalla kätilö avasi ruudulle toisenkin kuvan ja esitteli valtavan isoa mustaa aukkoa suoliston kohdalla, jonka ei kuulema kuuluisi olla siellä. Kätilö poistui ja lähti hakemaan lääkäriä. Hiljaisuus. Makasin yksin tutkimuspöydällä varpaita pyöritellen. Lääkärin saapuessa kätilö samalla pyysi jos lääkäri katsoisi aortan uusiksi, koska senkin olemassaolo oli kyseenalaista. Lääkäri pyöritteli ultralaitetta hetken ja selitti miten hän ei juuri osaa tätä kyseistä mallia käyttää kun poikkeaa niin paljon toisesta, mutta ei hätää, laitetaan lähetetty sikiöntutkimusyksikköön ja koska siellä joka tapauksessa tehdään kaikki mittaukset uusiksi, ei sillä niin väliä ole, että aorttaakaan ei saatu näkyville. Ensimmäinen vapaa aika oli viikon päästä. Kätilö kyseli, että onhan minulla tiedossa jo seuraava neuvola-aika etten ihan tyhjän päälle putoaisi ja vakuutteli, että kyllä varmaan sikiöllä on sydän ihan paikallaan. Seisoin kengät jalassa ja puristin äitiyskorttia, jonka taakse oli nyt rustattu uusi ultra-aika sikiöntutkimusyksikköön. Siinä vaiheessa kätilö havahtui, ettei ollut muistanut ottaa minulle yhtään kuvaa muistoksi. Käski ottaa kengät pois ja kiivetä takaisin ultrattavaksi, jotta saataisiin minulle muistoja. Niin mistä?

Parin tunnin kuluttua olin tullut siihen tulokseen, että viikko tuntui kohtuuttoman pitkältä ajalta odottaa mahdollista tuomiota. Iltaan mennessä olin varannut itselleni uuden rakenneultran yksityiselle netin ylistämälle ultragurulle. Ultrassa sikiöltä löytyi aortta. Vähäpuheinen lääkäri selasi lääkärikirjojaan ja sanoi veikkaavansa mustan aukon olevan teratooma, hyvänlaatuinen kasvain. Poistuin vastaanotolta tusinoittain möykkykuvia mukanani. (Kuvassa kaksi ylhäällä olevaa mustraa reikää ovat munuaiset. Oikean munuaisen alapuolella on epämääräinen musta möykky.)



Sikiöntutkimusyksikköä masentavampaa paikkaa saa sairaalasta etsiä. Sinne ei päästä vaan sinne joudutaan. Odotushuoneessa on painostava hiljaisuus ja seinillä on lappuja, joissa varoitetaan aikojen olevan mahdollisesti myöhässä tutkimusten luonteen takia. Välillä joku ovista aukeaa ja ihmiset astuvat itkien ulos. Sikiöllä kaikki muu oli kunnossa, mutta alavatsalta löytyi edelleen nesteen täyttämä möykky. Teratooma diagnoosi kumottiin heti ja tällä kertaa möykky ristittiin mesentriseksi kystaksi. Samalla puhuttiin erilaisista syövistä ja kasvaimista ja todettiin, ettei möykky liity millään tavalla tunnettuihin kromosomimutaatioihin. Lapsivesipunktiota minulle ei tarjottu, mutta halutessani olisin sen saanut. Silittelin mahaani ja päätin jatkaa raskautta ilman lapsivesipunktion keskenmenoriskiä. Perinnöllisyyslääkärille ilmoitettiin ettei häntä tarvita.

Ultrassa juostiin neljän viikon välein. Välillä möykky oli kasvanut, välillä sen sijaintia spekuloitiin. Välillä se oli munuaisessa kiinni ja välillä sitä epäiltiin sappikystaksi. Vauva kasvoi omilla +1 käyrillään ja kävi tutuksi. Vietin aikaa artikkeleita (niitä ei ollut kuin muutama) lukien ja ennusteita arvaillen. Raskausviikon 30+ ultran suoritti oppipoika ilman mentoria. Vapaudesta huumaantuneensa oppipoika teki ylimääräisiä mittauksia ja diagnosoi laajentuneet aivokammiot ja prominantin otsan. Siitä kuukauden päästä kaikki oppipojan mittaukset kumottiin. Jouduin kuitenkin jäämään osastolle seurantaan korkeiden verenpaineiden takia. Vähemmästäkin. Olin odottanut kyseistä ultraa paniikissa jo viikkoja. Viimeiset viikot vietin kohoavien verenpaineiden kanssa mahaa silittäen ja pahinta peläten. Olisin halunnut pitää maha-asukin mahassa hamaan loppuun saakka. Raskauden aikana kävin ultrissa yhteensä 11 kertaa.


Lopulta maha-asukki syntyi raskausviikolla 40+1. Vauvan nähdessäni totesin, että "se on ihan söpö". Olin odottanut jotain aivan muuta ja ollut varma, että vauvassa on jotain näkyvämpää vikaa. Kahden päivän iässä ultrassa vauvalla diagnosoitiin "määrittelemätön synnynnäinen epämuodostuma". Radiologin mukaan löydös sopi parhaiten suoliduplikaatiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että minimiehellä on ohutsuolen vieressä ylimääräinen kystamainen suolirakenne, jota pääsuoli ruokkii. Mahan tällä puolen on käyty ultrassa 4 kertaa ja nyt odotetaan, että pienten lasten (0-3 vuotiaat) kirurgiselta osastolta vapautuisi paikka, jotta päästäisiin ekstrasuolen poistoon. Siihen mennessä äidin tehtävänä on tarkkailla ettei minimiehelle synny suolitukosta. Tukoksen oireita ovat oksentaminen, kakan pihtaaminen ja itkeminen, jolloin ohjeena on mennä suoraan päivystykseen. Kumma kyllä kaikki oireet sopivat myös normaaliin vauva-arkeen. Vauvoilla kun on tapana pulautella, kärsiä ummetuksesta ja kommunikoida itkemällä. 

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Raskaus oli kokonaisuudessaan todella raskas. Mutta siinä missä huonetoverini Naistenklinikalla itki vauvansa kohonneita bilirubiini-arvoja. Itse lähes euforisessa tilassa silittelin omaa täydellistä vauvaani, jolla kaikesta huolesta ja pelottelusta huolimatta oli mahassa vain yksi ylimääräinen suolenpätkä. 

Virallisesti isätön - käynti lastenvalvojalla

Tässä taas yksi lisäfakta miten noviisina ja keltanokkana koko lapsentekoon yksin lähdin. Joskus raskausaikana satuin ensimmäistä kertaa lukemaan kuinka itselliset naiset olivat käyneet lastenvalvojan luona. Samalla selvisi, että isättömällä lapsellakin on oikeus KELA:n minimaaliseen elatustukeen. Ajattelin, että selvittelen asioita lisää sitten joskus kun lapsi on syntynyt. Tosiasiassa kotona odottikin saman tien kotiutuessani kirje lastenvalvojalta, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä, jotta saataisiin isä lapselle kirjoihin ja kansiin vahvistettua. Soitin numeroon vauvan ollessa parin viikon ikäinen. Sanoin lapsen saaneen alkunsa lahjasoluilla. Luurin toisessa päässä selitettiin pitkään kuinka mieheni isyys voidaan sitten vahvistaa heillä paikan päällä. Vasta tämän jälkeen huomattiin kysyä, että kävinkö hoidoissa yksin. Mukaan käskettiin ottaa hedelmöitystodistus, jossa käy ilmi, että luovuttajana on ollut tuntematon henkilö, jotta saavat virallisesti katkaistua isyydenselvitys prosessin. Samalla toivotettiin paljon onnea uudesta perheenjäsenestä.


Jonot lastenvalvojalle olivat pitkät tai tapaustani pidettiin ei-kiireellisenä. Pahoittelivat kuitenkin aikataulun venymistä ja ensimmäinen vapaa-aika sattui samalle päivälle kun minimies oli tasan 2 kuukautta vanha. Klinikalta käskivät ottaa mukaan hoitosopimukseni, jossa on ruksi siinä kohtaa, jossa puhuttiin anonyymista luovuttajasta. Paikalle saavuin loskakelissä ja yksinhuoltajana vauva mukana. Itse vierailu oli todella lyhyt ja lastenvalvoja ihasteli vauvaa ja toivotteli kovasti onnea. Samalla kysyi oliko ollut pitkä projekti. Ainahan minä sitä vauvaa olen halunnut, mutta välillä tuntuu, että olen edelleen tässäkin ihan noviisi. Siinä missä useat valitettavasti joutuvat odottamaan sitä vauvaa useita vuosia ja käymään läpi useita hoitokertoja, selvisin itse hyvin vähällä. Olen toki enemmän kuin onnellinen, mutta mielelläni soisin muillekin sen onnen yhtä nopealla tahdilla. Samalla minulle valiteltiin miten kaavakkeet nyt eivät aivan sovi tapaukseeni. Annoin luvan DNA-testeihin, siinä tapauksessa, että minimiehen isä ilmestyisi jostakin ja vaatisi isyytensä vahvistamista. Utopista kyllä, mutta minuakin kiinnostaa oikeasti minimiehen rakennuspalikat sen verran, että tilaisuuden koittaessa mielelläni näkisin kuka toinen on tuonut projektiin palikoita. Minimiehellä on esimerkiksi kaarevat pikkurillit, joita ei ole kenelläkään perheessäni tai lähisuvussa. Tosiasiassa muut lakipykälät pitävät siitä huolen, ettei isäehdokkaita ole tulevaisuudessakaan vaatimassa vanhemmanoikeuksiaan. Kymmenen minuutin aikana allekirjoitin yhden paperin ja sain mukaani toisen, jossa nimenomaan virallisesti julistetaan minimies isättömäksi. Tuo paperi kuulema olisi hyvä pitää tallessa jos joskus törmään siihen, että minun tulee todistaa olevani lapseni ainoa vanhempi.

Minimies matkustaa

Olen aina tykännyt ainoastaan olla kotona. Silloinkin kun olin aktiivisimmillaan ja yltiösosiaalinen, pidin tietoisesti päiviä jolloin vain olin ja öllötin kotona aivan yksin tekemättä yhtään mitään. Nyt minimiehen synnyttyä, sitä ei luonnollisestikaan enää koskaan tule olemaan yksin. En myöskään kyllä kaipaa yksinoloa tai omaa rauhaa. Yllätyksekseni meistä on kuitenkin tullut aika menevä parivaljakko ja olemme yleensä aina menossa. Kotona vain käymme kääntymässä ja välillä levähtämässä.

Tietoisesti olen aina halunnut asua kaupungissa, jossa kaikki on saatavilla. Tämän takia en omista autoa, vaikka ajokortin nuoruudessa hankinkin. Sattumien (vuokrahintojen) takia asumme nykyisin taajama-alueella radan varressa. Liikkuminen pääkaupunkiseudulla rattaiden kanssa on ilmaista, joten otamme siitä kaiken irti. Liikkelle lähteminen vain vie oman aikansa. Siinä missä joskus varasin töihin lähtöön kymmenen minuuttia ja ehdin tuossa ajassa pestä hiuksetkin, nykyisin tuntikaan ei tunnu riittävän. Naivisti ajattelin raskaana ollessani, että hoitolaukut ovat vain jonkun keksimää rahastusta ja pari vaippaa kulkeutuu helposti käsilaukussa. Tosiasiassa kuukauden sinnittelyn jälkeen oli pakko antaa periksi ja hankkia suurempi kassi, joka kokoluokassaan lähentelee jo rantakassia. Loput irtaimistosta kulkevat yleensä kätevästi vaunukopan jalkopäässä.

Liikkumisessa lähitienoolla juna on aina varma ratkaisu. Juniin mahtuu nimittäin uskomaton määrä menopelejä. Ratikoissa noudatetaan tulojärjestystä, jolloin huonolla tuurilla pysäkillä vierähtää useampi tovi. Sama on bussien kanssa. Pitkän matkan junissa yritän ajoittaa liikkumisen päiväsaikaan, jolloin junissa on yleensä tilaa. Viimeksi huomasin muiden menopeliohjaajien ajatelleen samaa ja lopulta meitä tunkeutui yhteen junanvaunuun peräti kuusi mammaa rattaiden kanssa. Jatkossa yritän ajoittaa liikkumiseni tuotakin paremmin.

Eilen lähdimme minilomalle (päiväksi äidin työkeikalle) Turkuun. Koska tiesin meidän myös autoilevan päivän aikana hylkäsin vaunukopan ja yhdistin turvakaukalon ratasosaan. Tästä seurasi, että hoitolaukun lisäksi minimiehen tavaroille tarvittiin reppu. Mukaan tuli pakattua pehmustetun hoitoalustan (ihan ehdoton junissa, jossa vessan vaipan vaihtoon tarkoitettu hoitopöytä on kivikovaa vaneria, kuten tuli todettua ensimmäisen junamatkan aikana) lisäksi pikkupyyhe (joskus hommat pitää hoitaa juoksen veden alla), puhdistuspyyhkeitä, vaippoja, harso ja hoitoalustan suoja. Varavaatteet (mieluummin useampi vaatekerta, kuten tuli taas todettua) ovat ehdottomat, kuten myös varatutit (jotenkin niitä tutteja vain katoaa, kuten tuttinauhojakin). Ison osan laukusta pinta-alasta meillä nappaa minimiehen ruoat. Eli siinä yksi lisäsyy imettää, jos se vain on sunkin mahdollista. Mukaan lähtee termarissa kuumaa vettä ja toisessa pullossa keitettyä kylmää vettä. Annostelen valmiiksi tuttipulloihin maidottomat jauheet, joten riittää, että niihin kaataa päälle ruoka-aikaan vain vedet. Lisäksi varmuuden vuoksi tuttipulloja on aina pari ylimääräistä ja hätävaraksi löytyy NAN-maitoa (jota onneksi ei ole vielä kertaakaan tarvinnut käyttää). Minimies on myös tällä viikolla alkanut ymmärtää lelujen päälle, joten pari roikkuvaa killutinta on ehdotonta ottaa matkaan.

Usein pitkillä junamatkoilla minimies istuu vieressäni penkillä turvakaukalossa ja nukkuu. Isommat vauvat tuntuvat protestoivan matkantekoon sivustaseuraajana kovemmin. Täysissä junissa sylissä paikallaan istuessa alkaa kuitenkin kitinä, jolloin kävelen sitten pitkin käytäviä vauva sylissä hyssyttelemässä. En ole vieläkään tottunut siihen, että vauvat saavat näkyä ja kuulua. Voivottelen ja pahoittelen kiljuvaa pakettia, sen sijaan, että ajattelisin itkun olevan osa elämää ja kanssamatkaajien pystyvän halutessaan siirtymään muualle. Tällä kertaa minimies oli hyväntuulisena hereillä pari tuntia tyhjässä junassa. Itse päivä sujui myös leppoisissa tunnelmissa. Äiti sai kuvat otettua (koskakohan löytyisi aikaa niiden käsittelyyn), vaikka kanssamatkustaja kieltäytyi ensimmäistä kertaa nukkumasta koko päivänä. Yleensä minimies nukkuu edelleen vuorokaudessa lähes 18 tuntia. Hienosti kuitenkin pikkumieskin jaksoi ja viihdyttäjää löytyi joka lähtöön. Huonosti olin kyllä mitoittanut vaatepuolen ja paluumatkalla se viimeinen varavaate kastui. Ilmeisesti meidän on pikkuhiljaa aika siirtyä seuraavaan vaippakokoon, koska aamulla oli myöskin sänky märkänä. Kotimatka taitettiin räntäsateessa. Minimies kieltäytyi silloinkin nukkumasta.


Ilmeisesti oltiin rähjäydytty reissussa molemmat. Aamulla kömmin sängystä hiukset pystyssä avaamaan ovea. Naapuri siellä ilmoitti, että kotiavaimeni riippuu ulko-ovessa.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Alkusoitto osa 3 - Munahautumona

Pamahdin paksuksi ensimmäisestä hoitokerrasta, vaikka mottoni oli, että pessimisti ei pety. Aivan varmasti olisin pettynyt. Ennen hoitoihin aloitusta ajattelin, että kokeilen kerran, jonka jälkeen voin ainakin sanoa yrittäneeni ja antaneeni kaikkeni. Kierroksen loppupuoliskolla piinapäivien aikana ahdistuin budjettini pienuudesta ja tein salaa laskelmia koska pääsisin seuraavaan yrityskierrokseen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että hoitojen lopputuloksena syliin saatu vauvani on hyvin pitkälle lainavauva, jonka lapsilisät ohjautuvat usean seuraavan vuoden ajan lainanlyhennyksiin. Kertaakaan en kuitenkaan ole katunut päätöstäni, enkä ottamaani lainaa.

Alkuraskauden aikana näin unta, että keksin edullisen tavan tehdä itselleni lapsi, jos nykyisen inkuboinnissa olisi mennyt jotakin pahasti pieleen. Ymppäisin oman perimäni vektoriin ja siirtäisin vektorit vain omaan alakertaani odottamaan josko tarraisivat kiinni. Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että labrassa olevat vektorit oli kuitenkin tarkoitettu bakteerien plasmideihin, joten ihmissoluissa niistä ei olisi ollut paljon iloa. Uuden vektorin tilaaminen taas olisi maksanut enemmän kuin uusi IVF kierros. Luotto raskauteen oli huipussaan.

Kirjoittamisen ja lukemisen kannalta helpompaa olisi jos muistiinpanoni seuraisivat jotakuinkin kronologista järjestystä. Koska kyse on kuitenkin tajunnan virrasta koen, että epäloogisuus on perusteltua. Lähdin tähän ensimmäiseen yrityskertaan luottavaisena. Laskin, että kierto oli viimeinen, jonka voisin suorittaa ajanjaksolla, jolloin munasoluni olisivat vielä tarpeeksi tuoreita vauvantekoon. Olinhan vielä tuossa kierrossa 35-vuotias. Homma meinasi kaatua jo alkumetreille, kun aina kellontarkat kuukautiseni meinasivat puskea läpi viikonlopun työmatkalla. Tarkoitus oli aloittaa pistäminen kierron toisena päivänä, jonka olin aikaisintaan laskevan olevan sunnuntai ja ehtiväni kotiutumaan siihen mennessä. Perjantaina kuitenkin iski hormonaalinen päänsärky ja ravasin junassa vessassa tarkistamassa vähän väliä, etten vain satu vuotamaan. Harmitti ja ahdisti. Lopulta kuitenkin päätin, että asialle ei voi yhtään mitään ja vaikka mahdollista olikin, että vuosirenkaita ehtisi tulla yksi lisää ennen yritystä, tuskin munasoluillani oli käytössä sekunnintarkkaa kalenteria. Kuukautiset alkoivat myöhään lauantaina ja aloitin pistämisen sunnuntaina.

Ensin jännitti. Tein varmaan kaikki klassiset virheet ja myöhemmin huomasin piikittäneeni itseeni liian vähän aineitta ja paljon ilmaa. Olen aina elänyt siinä uskossa, että ihmiset, jotka valittavat hoitoja, ovat noin yleisesti ottaen valittajia ja oikeasti tuskin muutama pisara jotain hormonia saisi elämän niin sekaisin. Kuinka väärässä olinkaan. Masennus ja alakuloisuus iski heti. Missään, eikä etenkään koko touhussa ollut mitään järkeä. Päätä särki. Mahaan koski, vatsa oli sekaisin ja alapäätä pakotti. Ravasin vessassa tarkistamassa josko munisin munia pönttöön. Olin lukenut hyperstimulaatiosta ja siitä kuinka osa ihmisistä kasvatti munasarjoissaan kymmenittäin munia. Uskoin ehdottomasti kuuluvani siihen joukkoon, vaikka lähtöultrassa elokuussa toisessa munasarjassa olikin näkynyt follikkeleita vain 9 ja toisessa laiskemmassa vain 5. Mietin tosissani hautomisen kesken jättämistä. En kuitenkaan keksinyt muuta keinoa, jolla munista pääsisi eroon, kuin munimalla, joten ajattelin, että pakko tuo tuska oli kestää. Ennen kontrolliultraa pakotus alapäässä helpotti. Samalla mielikin keveni. En edelleen tiedä hulahtivatko munat vain jonnekin vai oliko kaikki oman pääni mielikuvitusta. Ultrassa kasvavia munia näkyi vasemmalla puolella 4. Oikea munasarjani veteli talviunta. Olin todella pettynyt. Kaikki se tuska ja jomotus neljän, sentin kokoisen munapalleroisen tähden. Lääkäri lohdutti tuloksen varmaan olevan pettymys, mutta yritti vakuutella, että kyllä ne kannattaa sieltä pois hakea. Kuulema ensimmäinen IVF on aina kuitenkin vain kokeilukierros, koska kropan reagointia hormoneihin on vaikea tietää. Ei kukaan puhunut parin tonnin huviajelusta, kun tuohon ryhdyin. Punktiopäivää siirrettiin eteenpäin.

Seuraavassa ultrassa minua vastassa oli uusi lääkäri, joka realistisena totesi, että pienin mahdollinen punktoitava munamäärä on kolme, että kiikun sillä rajalla. Samalla oli ensimmäinen lääkäri joka piti minua vanhana ja totesi, että tulos oli oletettavissa ottaen huomioon ikäni, eikä lääkkeenvaihdoksellakaan ole takeita, että toinen munasarjani saataisiin mukaan stimulointiin. Hyvä, ettei ollut kädestä pitämässä ja taputtelemassa ja voivottelemassa miten kamalan ikävää tämä kannaltani on. Lähtökohtaisesti kuulema uskottiin siihen, että ainakin yksi soluista hedelmöittyisi ja muut olisivatkin sitten jotain ylimääräistä. Halutessani koko homma voitaisiin myös perua ja vaihtaa inseminaatioon. Olin ihan sekaisin ja sain itselleni lisäultran omakustanneisena. Onneksi seuraavalla kerralla lääkäri optimisti taas ultrasi ja nähtävissä oli lisäkasvustoa, joiden ehtimisestä punktioon ei ollut takeita, mutta antoi toivoa siitä, ettei munatuotantoni ollut ehtymässä ihan kokonaan vielä. Lisäksi rouva optimisti tokaisi, että hyvällä lykyllä minulla on hoidon lopussa pakastimessa koko perhe! Tämän siivittämänä sovimme punktiopäiväksi perjantain. Kyseessä oli silloin stimuloinnin 12. päivä.


Tosiasiassa vuoden takaiset labratulokset kummittelivat takaraivossa. Muutama viitearvojen sisällä edelleen oleva hormonitulos laittoi jonkun taulukon mukaan minut vaihdevuosista kärsiviin. Lisäksi muutama artikkeli oli sitä mieltä, että naisilla joilla seerumin vapaa testosteronini on koholla, on ylipäätänsä vaikeuksia tulla raskaaksi. Kuukautiseni ovat aina olleet kellontarkat, mutta viimeisen puolen vuoden aikana 29. kieropäivää oli lyhentynyt 27.5 päivään, joka ilmeisesti sekin on merkki alkavista vaihdevuosista. Koska kuitenkin säännöllisen kierron takia oletuksena oli, että luonnolliselle raskautumiselle ei ollut estettä ja kyse oli vain ja ainoastaan potentiaalisen miesehdokkaan puuttumisesta, minusta ei koskaan otettu mitään verikokeita klinikalla ennen hoitojen alkua. Ajattelin, että ehkä kyseessä ovat viimeiset munasoluni ja jatkossa niitä saataisiin kypsytettyä tätäkin vähemmän, joten suostuin lopulta punktioon tuollakin munamäärällä. Kohtu voi paksusti ja neloset kasvoivat hyvin ja tasaisesti. Lisäksi hyvällä tuurilla laskettiin, että pari muutakin rakkulaa saattaisi ehtiä mukaan punktioon.

Vauvan itkut

Vauvat kommunikoivat itkemällä. Eri oppaiden mukaan vauvalla on ainakin kuusi eri itkua, nälälle, väsymykselle, ylistimuloinnille, pelolle, ilmavaivoille ja läheisyydenkaipuulle. Meillä itketään kun itkettää. Toistaiseksi en ole onnistunut tunnistamaan kuin kipuitkun ja sitten sen toisen itkun, joka tarkoittaa milloin mitäkin. On meillä olemassa kolmaskin itku. Se on lähinnä epätyytyväistä kitinää jolla käskytetään alamaisia järjestämään aktiviteetteja ja tapahtumia.

Kipuitku tuli tutuksi vauvan ollessa parin viikon ikäinen. Siihen saakka vauvan vatsa oli toiminut vähintään kymmenen kertaa päivässä. Yksi päivä putki vaan ei vetänyt normaaliin tapaan ja pian siitä vauva alkoi kiljumaan korkealta ja kovaa selkä kaarella laudaksi jännittyneenä. Vauva haukkoi henkeään ja kuulosti vuohelta, nikotteli ja yski samalla kun hiki virtasi. Tätä kesti aina pari minuuttia, jonka jälkeen vauva simahti syliin pää märkänä kymmeneksi minuutiksi. Tätä kesti tunnista ja päivästä toiseen. Päivät ja yöt menivät vauvaa käsivarsilla kantaessa ja lauluja laulaessa. Lopulta itkettiin molemmat. Vauva kipua ja minä lähinnä sitä etten osannut auttaa toista. Lopulta soitin neuvolan neuvontanumeroon, jossa kysyttiin "oletko varma ettei vauva vain kaipaa läheisyyttä ja syliä?". Siinä vaiheessa teki mieli itkeä ja huutaa puhelimeen.

Sairaalassa tuntikausien tutkimusten jälkeen, jolloin vauva itki lakkaamatta, diagnoosina oli " ensimmäiselle ikävuodelle ominaiset ei-spesifiset oireet". Kuulema yksinkertaisesti jotkut vauvat vain itkevät. Samalla toivotettiin jaksamisia. Vauvan epikriisissä on erikseen mainittu, kuinka "äiti on väsynyt". Samalla puhuttiin epätyypillisistä koliikkioireista, koska itku ei ollut rajoittunut iltaan vaan sitä jatkui vuorokauden ympäri. Pidin itsekin vauvaani koliikkitapauksena ja sukelsin syvälle koliikkimaailmaan. Koliikkimammojen ohjeet kantoliinoista, kapaloinneista ja keinuista eivät kuitenkaan tuntuneet tehoavan epätyypilliseen tapaukseen. Lopulta viimeisenä oljenkortena hain tai pistin isäni hakemaan kaupasta megakallista maitoallergisen korviketta. Viikossa vauva lopetti asteittain itkemisen. Sen jälkeen vauva on saanut tasan yhden ainoan kerran lehmänmaitopohjaista korviketta, kun tein laskelmia euronkuvat silmissä ja päätin kiristää budjettia. Tämän jälkeen itkettiin taas molemmat. Tein silloin lupauksen, etten enää ikinä pistäisi taloutta terveyden edelle.


Mitä tulee niihin muihin itkuihin, täällä mennään lähinnä mututuntumalla. Jos vauva itkee herättyään kyseessä on yleensä nälkäitku, koska se lakkaa syömällä. Sen jälkeen vauva yleensä touhuaa eli seuraa aktiivisesti ympäristöä, tuijottelee leluja tai omaa naamapärstääni ja juttelee kovasti. Tätä seuraa reilun puolentunnin jälkeen itku, jolloin silmät alkavat painumaan kiinni. Maalaisjärjellä olen pitänyt sitä merkkinä väsymyksestä ja laittanut vauvan nukkumaan. Itkiessä paukkujen säestyksellä on kyseessä ollut ilmavaivaitku, joka helpottaa jumppaamalla ja mahaa hieromalla. Pelkoitkua en ole koskaan kuullut, koska vauva ei ole säikähtänyt vielä mitään. Ainoastaan kerran on herätty säpsähtäen omaan megaluokan paukkuunsa. Sen jälkeen kuitenkin vauva jatkoi tyytyväisenä uniaan. Ilmeisesti mahassakin helpotti. Läheisyydenkaipuuta meillä ei ehditä itkemään, kun normaalisti vauva on sylissä tai vieressä jollei ole nukkumassa vaunuissa. Siitäkin olen saanut kuulla kritiikkiä. Kuulema olen tekemässä jälkikasvustani sylivauvaa, joka ei kohta viihdy muualla kuin sylissä. Luotan siihen, että kyllä se jossain vaiheessa sieltä poiskin haluaa. Tänään kuitenkin tein sen virheen, että laskin vauvan hetkeksi matolle vessaan mennessä, josta seurasi lohduton itku. Lopulta istuttiin sitten sylikkäin pöntöllä. Sujuuhan se vessassa käynti noinkin.