Luin netistä
piinapäivistä ja kuinka hysteeriset naiset tihrustivat suurennuslaseilla
raskaustestejä eri valoissa monta päivää aamuin, illoin, iltapäivisin ja öin.
Useimmissa otsikkona oli "haamuplussa" tai "viivapaikka".
Kommenttikentät täyttyivät onnitteluista. Itse en nähnyt viivoissa mitään ja
pidin koko touhua aivan hysteerisenä. Vannoin ettei minusta tulisi koskaan
samanlaista piinailijaa. Siirron jälkeen jaksoin päivän. Toisena päivänä puhuin
jo piinapäivistä ja laskin päiviä. Kolmantena laskuissa oli jo tunnit, kunnes
lopulta sekosin aivan totaalisesti. Vuorokausi ajoittui aamun piinaan, päivän
töihin, jolloin ei ehtinyt piinailemaan ja siihen tappavan pitkään iltaan
jolloin surffailin netissä ja sukelsin syvään siihen maailmaan mitä kaikkea
voikaan mennä pieleen. Jaksoin yhdeksännen päivän iltapäivään saakka, vaikka
tarkoitus oli kestää kaksi viikkoa. Pissasin purkkiin ja kastoin tikun. Käänsin
sen saman tien ylösalaisin pesukoneen päälle ja laitoin ajastimen soimaan.
Tiesin olevani raskaana, vaikka pelkäsin koko kehoni sittenkin pettäneen ja
kärsiväni lumeoireista. Näytöllä oli selkeä plussa. Olo ei ollut helpottunut
vaan päinvastoin. Aloin miettimään, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja
oikeastiko halusin tätä. Samalla alkoi jo lamaannuttava pelko keskenmenosta. Ensimmäisten
viikkojen aikana tein kamalan kasan raskaustestejä. Kaikki paitsi yksi niistä
positiivisia. Yhdessä tapauksessa joku meni digitaalisessa testissä pieleen ja
testin näytöllä vilkkui vain "error"-viesti. Juoksin heti aamulla
apteekkiin ostamaan uuden ja varmistamaan, että edelleen oltiin raskaana.
Varhaisultran
olin varannut vasta raskausviikolle 7+5, koska vasta silloin oma
luottolääkärini palasi lomilta. Pari päivää ennen sitä hartioissani alkoi
viiltävä kipu. Valvoin yön hieroen hartiaani ja varasin hierojan. Diagnosoin
netin avustamana itselleni kohdunulkoisen raskauden. Klinikalle saavuin
valmiiksi masentuneena. Vastassa oli lääkäri joka kyseli, että joko sitä saisi
onnitella. Totesin, että katsotaan onko siellä ylipäätänsä yhtään ketään.
Muistan, että lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että "sinä olet ihan
oikeasti raskaana". Samalla totesi, että ensimmäistä kertaa koko prosessin
aikana näkee minut helpottuneena ja uskovan siihen, että tästä voi tullakin
jotain. Ajan loppupuolella totesi sen vanhan minäni tulevan taas esille ja sain
luennon siitä kuinka 96.4% raskauksista joissa on varhaisultrassa todettu syke
päätyy elävään lapseen. Ajattelin vain kuinka minulla on edelleen 3.6%
mahdollisuus menettää tämä potentiaalinen vauva.
Vessassa kävin
raskausviikolle 18 saakka paniikissa ja peläten, että vuotaisin verta. Tämä
siitäkin huolimatta, etten ollut nähnyt pisaraakaan verta sitten punktion.
Silloin kun oireet helpottivat varasin aikaa paniikkiultraan päivystysajalle
yksityiselle lääkäriasemalle. Vastaanotto joutui kuitenkin perumaan aikani,
koska lääkäri ei ollut edes kyseisenä päivä töissä. Onneksi. Kuulema lysti
olisi tullut maksamaan minulle reilut 300 euroa. Kotiin päästessäni voin taas
pahoin ja jaksoin hengittää hetken. Niskaturvotusultra oli ihana ja vihdoin
uskalsin kertoa raskaudesta lähipiirille. Samalla aina iltaisin paniikki iski.
Aloin lukemaan tarinoita myöhäisistä keskenmenoista. Neuvolassakin tuli
ravattua paniikkikäynnillä kuuntelemassa sydänääniä ja silloin tuli vietettyä
elämäni pisimmät minuutit kun niitä ei saatu heti kuulumaan. Sitten kuitenkin
tapahtui jotain ja rauhoituin.
Rakenneultraan
mennessä en enää pelännyt ja olin vain innoissani, että pääsisin näkemään
pikkuiseni. Viereiseen huoneeseen haettiin lääkäriä kesken ultrauksen ja
odotushuoneessa mietin miten kamalaa olisi olla tuossa tilanteessa. Sitten tuli
vuoroni. Maha-asukki oli kasvanut kovasti. Ultraus kesti pitkään ja oli
hiljaista. Ihastelin vain näytöltä kasvanutta vauvaa ja kyselin jos se edelleen
olisi poika, koska aikaisemmin neuvolalääkäri oli surkeilla ultralaitteillaan
sitä pojaksi veikannut. Poika hän edelleen oli, mutta samalla kätilö avasi
ruudulle toisenkin kuvan ja esitteli valtavan isoa mustaa aukkoa suoliston
kohdalla, jonka ei kuulema kuuluisi olla siellä. Kätilö poistui ja lähti
hakemaan lääkäriä. Hiljaisuus. Makasin yksin tutkimuspöydällä varpaita
pyöritellen. Lääkärin saapuessa kätilö samalla pyysi jos lääkäri katsoisi
aortan uusiksi, koska senkin olemassaolo oli kyseenalaista. Lääkäri pyöritteli
ultralaitetta hetken ja selitti miten hän ei juuri osaa tätä kyseistä mallia
käyttää kun poikkeaa niin paljon toisesta, mutta ei hätää, laitetaan lähetetty
sikiöntutkimusyksikköön ja koska siellä joka tapauksessa tehdään kaikki
mittaukset uusiksi, ei sillä niin väliä ole, että aorttaakaan ei saatu
näkyville. Ensimmäinen vapaa aika oli viikon päästä. Kätilö kyseli, että onhan
minulla tiedossa jo seuraava neuvola-aika etten ihan tyhjän päälle putoaisi ja
vakuutteli, että kyllä varmaan sikiöllä on sydän ihan paikallaan. Seisoin
kengät jalassa ja puristin äitiyskorttia, jonka taakse oli nyt rustattu uusi
ultra-aika sikiöntutkimusyksikköön. Siinä vaiheessa kätilö havahtui, ettei
ollut muistanut ottaa minulle yhtään kuvaa muistoksi. Käski ottaa kengät pois
ja kiivetä takaisin ultrattavaksi, jotta saataisiin minulle muistoja. Niin
mistä?
Parin tunnin
kuluttua olin tullut siihen tulokseen, että viikko tuntui kohtuuttoman pitkältä
ajalta odottaa mahdollista tuomiota. Iltaan mennessä olin varannut itselleni
uuden rakenneultran yksityiselle netin ylistämälle ultragurulle. Ultrassa
sikiöltä löytyi aortta. Vähäpuheinen lääkäri selasi lääkärikirjojaan ja sanoi
veikkaavansa mustan aukon olevan teratooma, hyvänlaatuinen kasvain. Poistuin
vastaanotolta tusinoittain möykkykuvia mukanani. (Kuvassa kaksi ylhäällä olevaa mustraa reikää ovat munuaiset. Oikean munuaisen alapuolella on epämääräinen musta möykky.)
Sikiöntutkimusyksikköä
masentavampaa paikkaa saa sairaalasta etsiä. Sinne ei päästä vaan sinne
joudutaan. Odotushuoneessa on painostava hiljaisuus ja seinillä on lappuja, joissa varoitetaan aikojen olevan mahdollisesti myöhässä tutkimusten luonteen
takia. Välillä joku ovista aukeaa ja ihmiset astuvat itkien ulos. Sikiöllä kaikki muu
oli kunnossa, mutta alavatsalta löytyi edelleen nesteen täyttämä möykky.
Teratooma diagnoosi kumottiin heti ja tällä kertaa möykky ristittiin mesentriseksi kystaksi.
Samalla puhuttiin erilaisista syövistä ja kasvaimista ja todettiin, ettei
möykky liity millään tavalla tunnettuihin kromosomimutaatioihin. Lapsivesipunktiota
minulle ei tarjottu, mutta halutessani olisin sen saanut. Silittelin mahaani ja
päätin jatkaa raskautta ilman lapsivesipunktion keskenmenoriskiä. Perinnöllisyyslääkärille
ilmoitettiin ettei häntä tarvita.
Ultrassa juostiin
neljän viikon välein. Välillä möykky oli kasvanut, välillä sen sijaintia
spekuloitiin. Välillä se oli munuaisessa kiinni ja välillä sitä epäiltiin
sappikystaksi. Vauva kasvoi omilla +1 käyrillään ja kävi tutuksi. Vietin aikaa
artikkeleita (niitä ei ollut kuin muutama) lukien ja ennusteita arvaillen.
Raskausviikon 30+ ultran suoritti oppipoika ilman mentoria. Vapaudesta
huumaantuneensa oppipoika teki ylimääräisiä mittauksia ja diagnosoi
laajentuneet aivokammiot ja prominantin otsan. Siitä kuukauden päästä kaikki
oppipojan mittaukset kumottiin. Jouduin kuitenkin jäämään osastolle seurantaan
korkeiden verenpaineiden takia. Vähemmästäkin. Olin odottanut kyseistä ultraa
paniikissa jo viikkoja. Viimeiset viikot vietin kohoavien verenpaineiden kanssa
mahaa silittäen ja pahinta peläten. Olisin halunnut pitää maha-asukin mahassa
hamaan loppuun saakka. Raskauden aikana kävin ultrissa yhteensä 11 kertaa.
Lopulta
maha-asukki syntyi raskausviikolla 40+1. Vauvan nähdessäni totesin, että
"se on ihan söpö". Olin odottanut jotain aivan muuta ja ollut varma,
että vauvassa on jotain näkyvämpää vikaa. Kahden päivän iässä ultrassa vauvalla
diagnosoitiin "määrittelemätön synnynnäinen epämuodostuma".
Radiologin mukaan löydös sopi parhaiten suoliduplikaatiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että minimiehellä on ohutsuolen vieressä ylimääräinen kystamainen suolirakenne, jota pääsuoli ruokkii. Mahan tällä puolen on käyty ultrassa 4 kertaa ja nyt odotetaan, että pienten lasten (0-3 vuotiaat) kirurgiselta osastolta vapautuisi paikka, jotta päästäisiin ekstrasuolen poistoon.
Siihen mennessä äidin tehtävänä on tarkkailla ettei minimiehelle synny
suolitukosta. Tukoksen oireita ovat oksentaminen, kakan pihtaaminen ja
itkeminen, jolloin ohjeena on mennä suoraan päivystykseen. Kumma kyllä kaikki
oireet sopivat myös normaaliin vauva-arkeen. Vauvoilla kun on tapana pulautella,
kärsiä ummetuksesta ja kommunikoida itkemällä.
Kaikki on kuitenkin suhteellista. Raskaus oli kokonaisuudessaan todella raskas. Mutta siinä missä huonetoverini Naistenklinikalla itki vauvansa kohonneita bilirubiini-arvoja. Itse lähes euforisessa tilassa silittelin omaa täydellistä vauvaani, jolla kaikesta huolesta ja pelottelusta huolimatta oli mahassa vain yksi ylimääräinen suolenpätkä.