Elämässä sattuu ja tapahtuu ja meneillään on ensimmäinen kerta sitten edellisten opiskeluvuosien kun olen ihan totaalisesti pee aa ja rahaton. Koska opiskelen ansiosidonnaisell, en saa laskuttaa kuvauspalkkioita, koska tienattu satanen jo pistäisi tukiasiat solmuun seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Asiaa ei ollenkaan auttanut tässä kuussa, että maksoin juuri pakastimessa köllivien solujen vuosivuokran (kahdesta laskusta maksoin päälle toimistomaksuja 30 euroa, jota sitäkään näin maallikkona en ymmärrä), päälle veden tasauslaskun (joka sekin oli kolminumeroinen summa) ja iltaopiskeluista olen maksanut lastenhoitajalle pari sataa. Opintoja aloittaessa mummi ehdottomasti halusi sponsoroida iltaopiskeluiden hoitomaksut, mutta äitini sairastuttua tilanne on muuttunut ymmärrettävästi. Me pärjäämme, eikä meiltä mitään puutu. Meillä on pakastin täynnä ruokaa samoin kuivatarvikkeita löytyy pari kaapillista. Eilen täytin jaakaapin. Kaikki laskut on maksettu ajallaan ja kuun vaihteessa taas helpottaa. Muutamalla kympillä pärjääminen viikon ajan poikkeustilanteessa ei luulisi olevan niin katastrofaalista…
Ja sitten eilen illalla satuin avaamaan sähköpostin ja miniä pyydettiin kuvauksiin täksi päiväksi. Viesti oli lähetetty neljän jälkeen ja jos kello ei olisi tuossa vaiheessa kun viestin satuin lukemaan ollut yhdeksän, itse maannut puolikuolleena flunssaisena sängyn pohjalla ja mini omassa huoneessaan täydessä unessa, olisin varmasti keksinyt keinon millä saada meidät aamuun mennessä toiselle puolelle Suomea. Tosiasiassa jos pankkitililläni olisi lojunut edes satanen bensarahaa olisin varmaan painunut baanalle, koska no, mitään järkevää selitystä en sille ole edelleen keksinyt muuta kuin, että fiilis on vähän sama kuin best in show koiran raahaaminen näyttelystä toiseen. Tiedän, että osa lapsista ja koirista nauttii kameran edessä ja kehässä keimailusta, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että omani kuuluu tuohon sarjaan edellisen näytön perusteella. Pitkään viime kuvaston julkaisun jälkeenkin mietin, että tässä rikotaan omia aikaisempia periaatteita aika ronskilla kädellä. Minä joka en jaa lapseni kasvokuvia netissä annoin lapseni kuvat levitykseen aika kevyin perustein. Mutta kun… äidin harrastus tämä tässä vaiheessa aika pitkälle on, eikä jälkikasvuni ole vielä kertaakaan erikseen kysellyt pääsevänsä kameran eteen stailattavaksi. Karkit kuitenkin maistuivat. Ja siinä missä muut brassailevat lapsen matemaattisilla tai verbaaleilla kyvyillä, on minullakin jotain mitä kehua ;)
Ensi kertaa odotellessa… toivottavasti sellainen tulee, jotta äiti pääsee taas toteuttamaan sisäistä tai ei välttämättä aina niin sisäistä stage mamia.
