Kuudes korvatulehdus

Olen muutaman kerran ulissut tänne meidän korvatulehduskierteestä. Ensimmäinen korvatulehdus  meille pesiytyi viime huuhtikuussa minimiehen ollessa 8 kuukauden ikäinen. Toinen, kolmas, neljäs ja viiden diagnoosi paukkui minimiehen juuri ollessa vuoden ikäinen. Yleisesti korvien putkitusta harkitaan jos tulehduksia on ollut puolen vuoden sisällä yli kolme tai vuoden sisällä enemmän kuin neljä. Koska minimiehellä ei kuitenkaan diagnosoitu liimakorvaa julkisella Kirurgin sairaalassa viime vuoden marraskuussa putkitusjonoon laittaminen jäi oman päätökseni varaan. Pistin meidät sinne varmuuden vuoksi, koska pelkäsin, että huonolla tuurilla kierre alkaisi alusta. Ei alkanut. Tammikuussa peruin leikkausajan ja totesin meidän muuttaneen tuossa välissä. HUS nätisti toivotti meille mukavaa jatkoa ja käski aloittaa koko putkitusprosessin alusta hakeutumalla oman alueen terveyskeskuslääkärille. Tuosta suivaantuneena, koska käsittääkseni jokaisella on oikeus valikoida missä hoidetaan, soitin suoraan paikallisen sairaalan korvapolille ja selitin tilanteen. Pääsimme suoraan leikkausjonoon. Helmikuun leikkaus peruttiin, koska oltiin sairaana. Maaliskuussa soitin poliklinikalle vähän anteeksi pyydellen, etten tiedä mitä ajan kanssa teen, koska vaikka meillä edelleen ollaaankin kestoflunssassa ja ravataan lääkärissä harva se hetki korvia tarkistuttamassa, yksikään flunssa ei ole enää pesiytynyt korviin. Teimme päätöksen, että jäimme jonoon roikkumaan elokuun loppuun saakka (jonossa saa kuulema olla vuoden päivät), mutta uutta aikaa meille ei enää lähetetä ennen kuin otan yhteyttä ja syyskuussa meidät poistettaisiin järjestelmästä lopullisesti. 

Koitti huuhtikuu ja tässä sitä taas ollaan ja kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Kun tein jonkinlaisen päätöksen, ettei korvia putkiteta, minimies alkoi tyhjästä haromaan korvaansa ja siitä viisi minuuttia niin kitistiin ja harottiin korvaa ja siitä vielä viisi minuuttia niin huuto ja kiljunta laittoi ikkunatkin helisemään. Ja jotta asiasta tehdään mahdollisimman monimutkaista, kipu tietenkin alkoi sunnuntaina ja siitä suunnistimme sitten sairaalan päivystykseen, jossa buranalla ja panadolilla turrutettu jälkikasvuni tepasteli iloisesti ja pisti koko sairaalan odotustilan uuteen uskoon. Tulehdus sieltä kuitenkin löytyi ja nyt taas syödään antibiootteja ja yskitään ja röhistään yöt, jolloin ei tietenkään nukuta. Kummallista kyllä, flunssa minimiehelle iski vasta seuraavana yönä, kun korvatulehdus oli jo diagnosoitu. Manantaina jo soitin leikkuriin ja totesin meidän ottavan vastaan ihan minkätahansa peruutusajan, että kyllä meille putket sittenkin korviin tungetaan. 

Ja ihan vinkkinä, kuulema sairaaloissa on antibiootista päivystyspakkauksia, jotka kuuluu antaa mukaan siinä tapauksessa ettei tuppukylästä löydy auki olevaa apteekkia. Meidät lähetettiin kotiin E-reseptin kanssa ja toivoteltiin yöksi jaksamisia… amatööriäitinä en tajunnut edes kyseenalaistaa lääkäriä vaikka kovasti silmiä pyörittelinkin, että oikeastikko me ei saada antibiootteja mistään ennen maanantai aamua, vaikka lapsi kiljui jo sunnuntai iltapäivällä tuskissaan. 

Tämä(kin) vappu menee nyt sitten sairastaessa, vaikka ei meillä kovin suuria suunnitelmia vapun varalle ollutkaan. Ilmapalloja lähti kaupasta matkaan kolme, joista ukki oli ostanut suosikin: mustekalan, jota ukki itse sitkeästi kutsui hämähäkiksi (itsy bitsy spider). Kävelevä koira lähinnä pahoinpideltiin ja ampiainen saa rauhassa leijailla katonrajassa. 

20 kk

Oma iso rakas poikaseni,

Täytit tasan kaksi kuukautta sitten maagiset 1.5-vuotta eli 18 kuukautta. Päivä, joka olisi vaatinut vähintään proosan pituisen tekstin. Kaksi kuukautta myöhemmin tässä sitä kuitenkin ollaan… tänään juhlistimme sitä, että olet ollut matkassa mukana mahan tällä puolen jo peräti 20 kuukautta. Siinä on ihan käsittämätön määrä kuukausia. Varsinaista syytä miksi kirjoitukseni tuntuu nykyisin laahaavan perässä on yksinkertaisesti siinä, että meillä on niin kiireistä tai niin hauskaa, ettei malteta pysähtyä hetkeksikään paikalleen. Tein tänään taas päätöksen, että huomisesta päivästä lähtien aloitan sinun ohella kameran ahkeran ulkoiluttamisen. Yhdessä keräämme muistoja niiden päivien varalle, kun äidin muisti alkaa heikkenemään vaikka totuuden nimissä on tunnustettava, että nuo päivät ovat jo nyt käsillä. Syytän siitä en sinusta, vaan opiskeluista tai lähinnä iltaisin ruudun ääressä tuijottamisesta johtuvaa univelkaa.

Hain sinut päiväkodista ja siellä sinä iso vauvani peppu pystyssä edelleen päiväunia nukuit. Pääsin herättelemään sinua ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hipsuttelin selkääsi ja kuiskin korvaasi jos haluaisit lähteä äidin mukana kotiin. Nyökyttelit myöntävästi silmät kiinni samalla kun kaappasin sinut kainalooni. Edes hetken ajan maltoit olla näkemisestäni iloinen. Tapanasi on ilmeisesti pelkän tavan vuoksi protestoida niin päiväkotiin tuloa kun sieltä pois lähtöäkin. Meillä ei ollut minnekään kiire ja kotimatka kesti luvattoman pitkään samalla kun kävelit rattaiden vierellä, edessä, sivulla ja takana. Eilisestä intoutuneena vein sinut iltapäivällä taas pitkän kaavan kautta puistoilemaan. Eilen sinne saavuttaessamme taputit käsiäsi yhteen haltioituneena ja sukelsit kirjaimellisesti hiekkaan. Ilmeisesti vaatimustasosi oli noussut eilisestä, koska jouduimme muutaman minuutin jälkeen vaihtamaan puistoa, koska tyhjä puisto ei sinua jaksanut pitkään kiinnostaa. Pienet ihmisen taimet ovat sinusta kiinnostavia. Et leiki kenenkään kanssa, et edes vierekkäin, mutta tykkäät siitä, että ympärilläsi on ihmisiä. Luenteeltani en ole hiekkalaatikon reunalla notkuva mamma, mutta kai harjoitus tekee mestarin. Hävitin tänään ainoastaan yhden lempiautoistasi. 

Puolitoistavuotissynttäreittesi kunniaksi poltit meiltä melkein asunnon alta. Tarkoituksenani oli viedä sinut päiväkotiin ja palata itse kotiin tyhjentämään ja täyttämään astianpesukonetta ja suihkuun, josta jatkaa matkaa luennolle. Päiväkodin toiveena kun on ollut, että sinut kiikutettaisiin paikalle viimeistään kymmeneksi, niinäkin päivinä, kun itse menen luennoille vasta iltapäivällä. Yleensä olen käyttänyt ajan opiskeluun, mutta silloin tällöin nautin aamusta myös pitkän kaavan kautta ja syön lounasta keittiönpöydän ääressä ihan yksin ilman kiireitä. Kerran katsoin myös elokuvan. Edellisestä elokuvan katsomisesta olikin ehtinyt vierehtää useampikin kuukausi. Jossain vaiheessa aamun askareita ihmettelin olohuoneessa pistävää muovin hajua. Kävin tarkistamassa tilanteen keittiössä, joka olikin sankkaa savua täynnä. Vielä tuossa vaiheessa luulin astianpesukoneen sanoneen yhteistyön irti, kunnes huomasin lieden päällä savuavan ja sulaneen Stokken ruokailualustan. Liedeltä kohosi kohti tuuletinta siniset savupaasit. Olin jossain vaiheessa ilmeisesti kiinnostunut lieden painonapeista (edellisessä asunnossa liesi meni päälle lieden päältä ja piipitti jos lieden päällä oli jotain sinne kuulumatonta), laittanut lieden päälle ja painannut napin kertaalleen pohjaan niin, ettei taidonnäytteestäsi jäänyt mitään näkyviä jälkiä. Jälkitöihin kuului soitto vakuutusyhtiöön, lieden maahantuojalle ja ahkera tuulettaminen talvipakkasella. Lopullisesti muovin hajusta pääsimme eroon ripottelemalla laakeita astioita täynnä väkiviinietikkaa pitkin keittiötä. Väkiviinietikkaa paloi useampi litra ja projekti vei kokonaisuudessaan aikaa pitkälle toista viikkoa. Ilmeisesti mukana oli ripaus onnea, olimme aikataulusta myöhässä, jonka takia ehdin palon huomata. Lisäksi ilman alustaa liesi olisi varmasti jäänyt päälle koko päiväksi, jolloin alustan lisäksi asunnosta olisi varmasti palanut muutakin. Tästä viisastuneena päätin alkaa etsimään lieden eteen lapsiritilää, jonka aikana vainoharhaisesti vahdin liettä, joka ei kiinnostanut sinua pätkääkään, kunnes silloin kun sitten olin jättänyt uunikintaan liedelle, jolloin se kärähti ihan samalla kaavalla. Palaneen uunikintaan hajusta kuitenkin pääsee huomattavasti muovin hajua helpommin eroon. Tällä hetkellä tapaus liesi on edelleen ratkaisematta. Näin kuinka eilen yritit epätoivoisesti käynnistää uunia salaa, joka on ollut ensimmäinen kerta, kun olen sinun oikeasti nähnyt edes uunin läheisyydessä. Sososoolla ei ollut asiaan mitään vaikutusta. 

Asioita, joita olet oppinut viimeisten kuukausien aikana. Opit kävelemään 11. tammikuuta ollessasi reilu 1 vuosi ja 4 kuukautta vanha. Yksi päivä kehoitin sinua nousemaan ylös seisomaan ja sinähän teit työtä käskettyä. Joskus syksyllä yritit nousta pari kertaa ilman tukea seisomaan, mutta sen jälkeen et ole moista edes treenaillut. Nyt kuitenkin teit työtä käskettyä ja nousit kehoituksesta seisomaan keskellä lattiaa ja “tule” käskystä kävelit luokseni ainakin kahdeksan askeletta. Seuraavana päivänä kävelit keittiöön perässäni lähes 40 askeletta horjumatta. Sen jälkeen lopetit konttaamisen ja liityit meidän aikamiesten kastiin. Soitin mummille ja kitisin, että sinne se minun vauva jäi. Kävelemisen myötä jätit kiipeilyn vähemmälle, joskin opettelit nousemaan kylpyhuoneessa vessanistuimelle seisomaan, josta varpaankärjillä kurottelemalla onnistut avaamaan lavuaarinhanan ja pesit ahkerasti noin miljoona kertaa käsiäsi vuorokauden aikana. Samoihin aikoihin opit myös ilmaisemaan innostuksesi taputtamalla terhakkaasti käsiäsi yhteen, kun joku on sinusta suunnattoman ihanaa. Ensimmäiset aploodit annoit sille, kun avasin parvekkeen oven ja tajusit, että tässä vankilassa on enemmän ulottuvuuksia, kun mitä luulit. Toisella kertaa taputit, kun toin suihkuun pesuämpärin. Mikäs sen hienompaa kuin pesuymäri kylppärissä. Kyllä se vähintään aplodit on ansainnut! 

Kävimme ottamassa stategiset mittasi: 85.6 cm ja 12.1 kiloa aamupalan jälkeen. Sanoja joita sanot: eh-hei (hei), hei, hi, byebye (yleensä sanot eh-hei) ja too (kiitos). Yksi päivä raakuit kun varis, johon selitin, ettei ulkona kyllä variksia näy, jonka jälkeen aloit näyttämään käsilläsi bussileikin (The wheels on the buss) renkaiden pyörintää. Sinä epätoivoisesti yritit sanoa car, mutta lopputulos muistutti variksen raakkumista. Osaat osoittaa lamppuja kysyttäessä “where is lamppu?” ja pidät erityisesti eläinten äänistä. Tedät mitä koira, kissa, leijona, tiikeri, lehmä, ankka ja hevonen sanovat. Jokin aika sinun lempieläimesi oli ehdottomasti lehmä, sitten hevonen, mutta tällä hetkellä pupu herättää sinussa hilpeyttä. Katoessa Masha and the bear -sarjaa alat aina hervottomasti nauramaan kun ruutuun ilmestyy kani. Lauluja, joita yrität itse laulaa ovat “Head, shoulders, knees and toes” ja “Ihhahhaa”. Joskus löydän sinut lauleskelemassa “he-he-he” samalla kun kosketat päätäsi ja kohta varpaitasi ja taas uudestaan. Keinutuolissa ollessasi puolestaan kuuluu “ha-ha-ha”. Yleensä yhdistät suomenkieliset laulut päiväkotiin ja pahimmassa tapauksessa itket krokotiilinkyyneliä niitä soitettaessa, joten viime aikoina suomiluritukset ovat jääneet vähemmälle. Päiväkodin mielestä ymmärrät kaiken. Itse en ole asiasta vakuuttunut. Mielestäni luet imeitä ja eleitä ja toimit niiden mukaan. Sanavarastosi on ilmeisen suppea, mutta niin oli pikkuveljenikin ja onhan se vaikea puhua, jos kieli on ollut yli puolet elämästä suuhun ankkuroituneena. Nykyisin roikotat kieltä ulkona etenkin keskittyessäsi.

Omaat edelleen oman tahdon. Aloitit uhmailun 11-kuukausen ikäisenä eikä loppua näy. Olet äärettömän vieraskorea, mutta itse aika usein kuuntelen kiukutteluasi aamusta iltaan. Osoitat mieltäsi heittelemällä tai pikemminkin paiskomalla tavaroita, kääntämällä selkäsi, pyörittelemällä silmiäsi, potkimalla ja kiljumalla kovaa ja korkealta. Hetki sitten vein sinut valokuvastudioon, koska kuvaamisesi ilman assistenttia on nykyään melkoisen vaikeaa. Parinkymmenen minuutin huudattamisen jälkeen sait tahtosi lävitse. Äidin visio olohuoneen kuvataulusta taitaa kuitenkin jäädä toteuttamatta. Minne ikinä menetkin ihmiset kommentoivat hiuksiasi. Ulkona olet “tyttö” ja usein toteankin, että älkää antako enkelikiharoiden hämätä. En varmaan koskaan vapaaehtoisesti pätkäise kiharoitasi ja silloinkin varmaankin teen sen itkun kanssa. 

Kuluneen kuukauden vietit kanssani kotona tai kiertolaisena kiertäessämme vieraspaikasta toiseen. Edellisestä vauvavapaasta oli ehtinyt vierähtää aivan liian pitkään. Leikimme, ulkoilimme ja söimme (riisi)jäätelöä. Äiti oli maailman onnellisin ja joka päivä ihmettelin ääneen miten onnellinen sitä ihminen voikaan olla. Yhdessä ihmettelimme lintuja, ulkoilutimme koiraa, uimme rintauintia hiekkalaatikossa, köllöttelimme pitkään aamuisin äidin sängyssä ja ryystimme coctaillasista mehua. Ensimmäisenä arkiaamuna sitkeästi kömmit äidin sänkyyn ulkovaatteet ja kengät jalassa huilimaan. Onneksi ensi viikolla taas sylitellään ja halitaan pidemmän kaavan kautta. Äidille ehti tulla jo kova ikävä! 

Rakkaudella, 

Mami

Paska mutsi tilittää...

Huomaan aika usein (toivottavasti) muiden äitien tavoin sählääväni jotain ja luultavasti aiheuttavani jälkikasvulleni (ja vähän toistenkin, kun tänään uhkasin perua kummilapseni synttärit) mittaamattomat traumat. 

Tänään lähdimme puolen päivän aikoihin kummityttöni jalkapallo-ottelua katsomaan joukkueen bussikuljetuksessa Espooseen. Matka meni oikein rattoisasti. Ulkoilimme liikuntapuistossa reilu kolme tuntia, joiden aikana minimies kitisi välillä mielestäni tavallistakin enemmän ja kieltäytyi kävelemästä. Aina välillä istahti itkemään tai kärsivänä kiikkui sylissäni. Vaipanvaihdon yhteydessä pistin merkille, että ilman kenkiä meno oli suhteellisen helppoa ja sormella pistin merkille, että koon 22 kengät ovat auttamattomasti liian pienet. Ikeassa minimiehellä oli vaikeuksia pysyä kengillä pystyssä ja se huuto oli melkoinen mitä lattiatasoon laskeminen aiheutti. 

Bussissa sitten koin ahaa-elämyksen, kun kaivoin molemmista kengistä suhteellisen paksut ekstrasukat pois, jotka olivat jääneet kenkiin ilmeisesti edellisenä päivänä tai ainakin jossain vaiheessa viime viikkoa. Kummasti minimiehen askel keveni ja käveleminen oli taas melko kivaa. 

Niksivinkki arkeen, tarkista aina minin kengät ennen jalkaan laittamista ylimääräisen roinan varalta. 

Lapsimessut 2019

Hiljaiseloa voisi selittää ainoastaan yhdellä asialla… ruuhkavuodet tai pikemminkin ruuhkavuosi pitää kiireisenä. Olen päivät opiskelemassa ja minimies päiväkodissa. Illat ja yöt arvon nukunko vai teenkö rästihommia. Yleensä nukun. Viikonloppuisin raivaan kämppää ja yritän saada tehtyä rästihommia, yleensä siinä onnistumatta. Usein kirjoitan tekstejä päässäni, mutta siinä vaiheessa kun vapaahetki iskee valikoin nukkumisen. Tosin viime aikoina olen ollut niin stressaantunut, että käytännössä olen nukkunut muutaman tunnin ja syönyt koko päivän päänsärky ja migreenilääkkeitä, jotta selviän iltaan saakka. Paljon on sattunut ja tapahtunut (oikeasti ei käytännössä juurikaan), mutta palaan niihin myöhemmin. Meinasin nimittäin, että jos en nytkään saa aikaiseksi kirjoitettua kynnys kirjoittamiseen jatkaa kasvuaan. 

Käytiin kuitenkin minimiehen kanssa piipahtamassa Lapsimessuilla heti avajaispäivänä perjantaina. Muistelen viime vuoden noviisisessiota edelleen lämmöllä, joskin viime messuilta kotiin kuljetettu messuvieras oli vähemmän pidettyä seuraa, kun minimies sairastui elämänsä ensimmäiseen oksennustautiin ja oksennusfobinen äiti yritti kovasti kasvaa mukana. Vuodessa ei ole kasvettu mihinkään ja kun opinnoista tuli kuukauden tauko, ensimmäinen asia jonka tein oli ottaa minimies kuukaudeksi kotihoitoon päiväkodin norovirusepidemian alta. Jokaisen reissun jälkeen uimme molemmat sappuassa ja käsidesissä ja nihkeästi päästän jälkikasvuani yhtään mihinkään. Puollustuksekseni sanottakoon, että minimiehellä on paha tapa esimerkiksi junassa nuolla seiniä. Tapa joka ilmaantuu esille ainoastaan julkisissa ja mahdollisimman likaisissa paikoissa. Lähdin liikkeelle viime vuoden tapaan tiukalla messubudjetilla ja saavuin paikalle tällä kertaa ulkopaikkakuntalaisena samalla kun kaihoisasti katsoin entistä asuntoani junan ikkunasta ja selitin minimiehelle, että täällä me asuttiin vielä hetki sitten ja tuosta me aina käveltiin ja tuonne mentiin. Uskomatonta, että siitäkin on kulunut vasta vain muutama kuukausi (muutimme virallisesti vuoden vaihteessa). Tuntuu, että kyseessä olisi vähintäänkin edellinen elämä. Toisin kuin viime vuonna tällä kertaa minulla oli myös tiukka aikataulu. Piti ehtiä messuilta vielä Stockmannille ja siitä sitten takaisin Hämeenlinnaan iltapäivän aikana. Paikallakin olin vasta kymmenen aikaan ja pakko myöntää, että kyllä jossain vaiheessa perhosia taas lenteli mahanpohjassa kun ihmismassan joukossa kohti Messukeskusta Pasilasta astelin. 

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota koululaisiin. En nimittäin muista niihin vuosi sitten törmänneeni. Ajattelin naivisti, että ehkä koululaiseksi jäivät siksi huomaamatta, kun viimeksi rynnin ensimmäisten joukossa sisään. Alakertaan päästessäni oli kun olisi astunut viidakkoon. Koko halli oli täynnä sinne tänne säntääviä alakoululaisia. Olin kun pahimmassa painajaisessani ja tähän sivuhuomautuksena, että olen juuri pätevöitymässä alakoulun luokanopettajaksi, joten yleisesti minulla ei ole mitään patoutumia ja antipatioita koululaisia kohtaan. Jos rattailla liikkuminen on yleisesti messuissa hankalaa koululaisten kanssa se oli sitäkin vaikeampaa. Kun yritit kulkea paikasta A paikkaan B, piti ottaa huomioon, että jos päästit yhden koululaisen kulkemaan ohitsesi, perässä niitä koululaisia tuli tusina tai kaksi. Joko messuilla on aina ollut yhtä paljon ääntä tai sitten koululaisista lähti sitä tavallista enemmän tai perähikiällä oleskelu on vääristänyt kuuloaistini. Olin ollut paikalla hetken. Minimies kitisi ja korvissa humisi. 

Suunnistin ostamaan kotiin unohtamieni vaatteiden tilalle kuteet valokuvaukseen Metsolalta. Olen tähän saakka ottanut kuvat itse, vaikka aina olenkin haaveillut muiden ottamista kuvista. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on se, että minimiehen valokuvaaminen yksin on mahdotonta ja tätä menoa minulla ei ole kohta enää ensimmäistäkään kuvamuistoa aikaväliltä jolloin jälkikasvuni kasvaa ja kehittyy ja muuttuu silmissä. Tuon jälkeen kiersin pari paikkaa. Ilmaisjakeluita ei juurikaan ollut, onnepyörien kimpussa pyörivät koululaiset, jotka ohittelivat jonon miljoonalle yrityskierroksellensa. Joku koululainen vei juustomaistiaiset mennessään ja Hammaskeijun pastilleja oli turha yrittääkkään päästä maistelemaan. Siihen päälle omatahtoinen taapero, joka ehdottomasti olisi halunnut kävellä yksin. Vajaan metrin mittainen taapero liikkuu muuten väkijoukossa huomattavasti nopeammin kun perässä lyllertävä äiti-ihminen rattaiden kanssa. Kirjastoalueella oli tilaa hengittää, mutta sinnekin oli pesiytynyt koululaisia, jotka nuijivat kilvan jättimäistä pehmotiikeriä. Siitä kun koululaiset pois lähtivät nuijimista sivusta seurannut minimies kipitti tiikerin viereen ja aloitti nyrkillä hakkaamisen. Olisi kai pitänyt olla ylpeä, että nopeasti se oppii, mutta seuraavat viisitoista minuuttia harjoittelimme miten tiikeriä silitetään “nicely”, “softly” ja “gently”. 

Kävimme ohikulkiessa vähän muskarissa pari laulua lurauttamassa, autoratoja katsomassa ja minimies melkein ryntäsi radalle lautojen yli, kun äiti-ihminen oli liikkeissään liian hidas. Kepin päässä törröttävät ilmapallot menivät kaiketi koululaisille, koska niitä ei paikalla juurikaan näkynyt muualla kun läjäpäin koululaisilla, jotka niitä kilvan puhkoivat. Yhden pallon minimies onnistui lattialta noukkimaan (itseasiassa kaksi, mutta ensimmäisessä oli tikku katki), mutta sekin puhkesi kun minimies sillä Metsolan lattioita pesi. Eväspaikat notkuivat koululaisia ja minimiehelle ei käynyt edes messujen ilmainen lounastarjoilu. Aloitin kysymällä, että olisiko tarjolla mitään viljatonta tai sellaista, jossa ei ole kotimaisia viljoja ja siihen se jo kosahti. En vielä päässyt maitoon, nautaan tai soijaan. Söimme sitten jossain kolossa eväitä. Paloauto ja poliisiauto olivat kivoja. Poliisimopoa minimies ihasteli pitkään, mutta siinä istuminen ei ollutkaan niin kivaa. Hahmot olivat vähintäänkin pelottavia tai epämääräisiä, kunnes minimies tapasi omat lempparinsa, Mashan ja karhun (Masha and the bear). Sitä riemua kun karhu olikin elävä ja siinä edessä. Karhu levitti kätensä ja minimies kipitti karhun syleilyyn useamman kerran. Mashakin kelpasi muutamaan otteeseen ja siinä vaiheessa minun piti minimies jo paikalta pois raahata, että muutkin saisivat halivuoroja. Siitä asti meillä on alkanut uusi Masha ja karhu -kausi. Mukaan minimies sai jonkun kirjan, josta voisi leikata Masha ja karhu -muistipelin. Tuota lehtistä olemme lukeneet jatkuvasti ja ihastelleen miten tuossa on Masha ja tuossa on karhu ja tuossa on Masha ja karhu. Youtube on myös ollut ahkeassa Masha ja karhu -moodissa. Aikaa kului 2.5 tuntia ja rahaa reilu 60 euroa Metsolaan. Viime vuoden huipputarjouksia en löytänyt, jolloin ostin Blaalta legginsit viidellä eurolla. Ilmaiskrääsänä sain peräti Elisalta kaksi sukulakua. Fiksumpana jos olisin tiennyt koululaisten valtaavan koko messuhallin (kuulin villejä huhuja jälkeenpäin, että kouluille olisi jaettu 8000 ilmaislippua) olisin ajoittanut messuilun johonkin toiseen päivään. Toisaalta kuvausvaatteet tuli hankittua. Vaipanvaihtopisteelle en tänä vuonna viruskammoisena edes uskaltautunut. Vähän kuitenkin messuhammasta kolottaa, kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia toisten messulöydöistä. Ehkäpä siis ensi vuonna taas messuille fiilistelemään uudelle innolla.