lauantai 15. syyskuuta 2018

Tautia taudin perään

Olen väsynyt tähän tautikierteeseen. Heinäkuu meni sairastaessa, elokuu meni sairastaessa ja nyt ollaan jo puolessa välissä syyskuuta ja minimies on edelleen kipeä. Maanantaina meillä oli sovittu aika kielijänteen (ja ilmeisesti ehkä myös huulijänteen) katkaisuun. Valmistelin tulevaa viikkoa ja virkavapaata etukäteen. Olin töissä mega-aikaisin, jotta sain otettua kopioita. Vähän yli kahdeksan kello soi kesken oppitunnin. Päiväkodista soittivat, että minimies ei ole oma itsensä vaan todella väsynyt ja räkäinen, olivat saaneet kuulema lämpöäkin mitattua 37.5 astetta ja silmätkin olivat punaiset. Kyselivät, että jos tulisin lapseni pois päiväkodista noutamaan. Mietin pitkään, että olisiko puheluun saanut vastata “en”? Lupasin tulla, mutta vasta kolmen tunnin kuluttua. Tarvitsin aikaa viimeistellä loppuviikon oppitunnit. Työkaverit kyselivät, että siihenkö kaatui meidän jänneleikkauskin. Sitä ennen asia ei edes ollut tullut mieleenikään. Minimiestä noutamaan saapuessa olin tehnyt päätöksen, että olen flunssauutisista ihan hiljaa. Olin jo hakenut palkatonta virkavapaata loppuviikoksi. Suunnitelmiin ei siis sopinut pärskivä ja räkäinen lapsi. Siellä se sitten tyytyväisenä nukkui tarhan pihalla rattaissa. “Kuumetta” oli kuulema ollut ulos lähtiessä vain 37 astetta, että se siitä kuumeesta. 

Mehiläiseen saavuimme hyvissä ajoin saastuttamaan flunssaviruksilla koko odotusaulan leikkitilan. Siitä sitten kipitimme operaatiohuoneeseen, jossa lääkäri sitten kyseli korvatilannetta. Viikkoa aikaisemmin kun käynniltä löytyi myös yllätystulehdus korvista. Vakuuttelin, että hienosti menee ja yötkin nukutaan taas hyvin. Lääkäri kuitenkin halusi kuunnella keuhkot varmuuden vuoksi ja siihen se sitten jäikin. Keuhkot olivat täynnä limaa. Korvissa ei kuitenkaan näkynyt enää aktiivista tulehdusta vaan tulehduksen jälkitila. Operaatiota päätettiin siirtää ensin viikolla, mutta lääkäri päätti pelata varman päälle ja laittoi uudeksi operaatiopäiväksi ensi viikon torstain, jotta flunssa varmasti ehtii parantua. 

Euron menetykset raksuttaen soitin töihin, josko sijaiseni sijaisuutta voitaisiin lyhentää ja virkavapaani perua. Homme onnistui ja jäin kotiin hoitamaan räkäistä, mutta muutoin tervettä lasta pariksi päiväksi. Keskiviikkoiltana olimme kylässä. Minimies oli epätavallisen kiukkuinen ja heitteli leluja pitkin asuntoa. Kohta se erittäin epätavallisesti nukkui sylissä päiväunia tulikuumana ja kuumehan sieltä sitten nousi. Onneksemme olimme valinneet kyläpaikaksi lääkärin, joten kotiuduimme illalla korvatulehdusdiagnoosin ja antibioottien kanssa. Seuraavat kaksi päivää onkin sitten taas huudettu yöt ja roikuttu lahkeessa päivät. Äiti on vähän väsynyt. 

Huonosti nukutut yöt ja jalassa kitisevä lapsi, jolla ei ole yhtään sen parempi olla sylissäkään ei ole hyvä yhtälö. Flunssaista lasta minä kuitenkin mielummin kanniskelen, kun oksentavaa yksilöä. Ahdistaa myös olla poissa määräaikaiselta työpaikalta, jossa juuri aloitin, yli sallittujen sairaslomapäivien. Varsinkin kun tiedossa on näillä näkymin ensi viikolla uusi leikkausyritys ja uudet poissaolot. Kämpän pitäminen jonkinlaisessa kuosissa on ollut näinä päivinä ihan mahdottomuus. Sen mitä minimies ei jaloissa pyöri, päämääränä on kämpän tuhoaminen. Jos tyhjennän asianpesukonetta, samalla vähintään lattialle on tyhjennetty puolet keittiön kaapeista. Jos ripustan pyykkiä, lattialle on vähintään rullattu ja silputtu kolme vessapaperi- ja talouspaperirullaa. Pyykkikori ja nätisti viikatut vaatteet lentävät kaaressa pitkin asuntoa. Ehkä muutaman kerran on tullut korotettua ääntäkin kohtuuttomasti. Edelleen siitäkin on huono omatunto. En olisi ikinä kuvitellut itseäni kiljumassa vuoden vanhalle rakkauspakkaukselleni sitä, että äiti on nyt vähän kiireinen ja äidin on yksinkertaisesti pakko tehdä nyt tämä ja tämä asia ja sinun yksinkertaisesti täytyy odottaa. Edelleen olen sitä mieltä, ettei viesti mennyt perille. Ei nätisti puhumalla, eikä ääntä korottamalla.

Mutta ehkä se taas tästä, kun arki alkaa. 


Vaikka oikeasti mieluusti minä kyllä kotona sohvaa olisin kuluttanut vähän pidempäänkin ja toipunut kaikista näistä sairasteluista. 

lauantai 8. syyskuuta 2018

Kireät kieli- ja huulijänteet

Viime aikoina on taas eletty jännittäviä hetkiä. Kaiken päiväkotimyllerryksen lisäksi yksi ilta tietokoneeni näyttö jäi jumiin jolloin pakotin koneen käynnistymään uudestaan. Sillä poikkeuksella, ettei kone koskaan käynnistynyt ja diagnosoin oma-aloitteisesti vian olevan kovalevyssä. Kone kyllä oli vanha ja hidastunut kuluneen vuoden aikana melkoisesti, mutta kliseisesti olin aina siirtänyt varmuuskopiontia siihen, kun on aikaa. Koneella oli siis kaikki minimiehen kuvat kuluneelta puolelta vuodelta sekä ainoat kuvat hautajaisista, joissa olin ainoa valokuvaaja. Useamman tuskantäytteisen päivän ja yön jälkeen, jolloin oikeasti epäilin saaneni jo vatsahaavan, sain tietää, että kovalevyltä oli onnistuttu pelastamaan kaikki kuvat. Tätä ennen olin kirjoittanut listan missä järjestyksessä kansioita yritetään pelastaa siltä varalta, että kovalevy hajoaa lopullisesti kuvia siirrettäessä. Lisäksi takuita yhdenkään kuvan pelastamisesta ei ollut vaikka kovasti itseäni tsemppasinkin, että jos luodin runtelemalta kovalevyltä saadaan edelleen dataa pelastettua, miksei sama olisi mahdollista omaltanikin. Lysti maksoi 350 euroa, joka mielestäni oli pieni hinta sisältöön nähden ja lupauksesta huolimatta olen edelleen nähnyt painajaisia aina tähän päivään saakka, kunnes viimein hain uuden koneen postista ja pääsin tarkistamaan ulkoiselta kovalevyltä, että kaikki tiedostot tosiaan ovat tallessa ja lukukelpoisia. Ihan vinkkinä kaikilla. Tehkää ihmeessä niistä tärkeistä tiedostoista varmuuskopioita ja oikeasti, ihan niistä täkriemmistä valokuvista kannattaa teettää ne paperiset versiot ja kansiot myös. Tämän lupasin tiedostojen onkijalle tehdä välittömästi, jos vain hän kuvani onnistuisi koneelta noukkimaan. Ihan vielä en ole päässyt lupausta lunastamaan, mutta tarkoitus olisi kasata valokuvakirja minimiehen ensimmäisestä elinvuodesta, hetimiten kunhan vain vielä kuvankäsittelyohjelman saan koneelle asennettua.

Samaan saumaan sattui myös meidän kieli- ja huulijänteiden tarkastus yksityisellä lääkärillä. Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa meidän syömistaipaleesta jo ihan alkuajoista lähtien, kuinka intopiukeena kävin tyhjentämässä Prisman hyllyt soseista, ostin toista tusinaa ruokalappuja, silikonisia lusikkoja, erilaisia jääkuutiomuotteja ja keittelin kasviksia yömyöhällä kattiallassa. Homma taisi jäädä ajatustasolle. Tosiasiassa meillä lähti kiinteiden syöminen käyntiin todella hyvin. Minimies hoksasi mistä hommassa on kyse jos ei heti ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Määriä olisi myös mennyt ihan rajattomasti. Hedelmäsoseista aukesi taivas, lihasoseet maistuivat ja puuro oli hyvää. Sitten alkoi ummetuskierre ja ruokia lähdettiin karsimaan ja kohta huomasin, että minimies oli kahdeksan kuukautta vanha ja edelleen syötiin jotakuinkin samoja ruokia ja samoja määriä mitä silloin neljän kuukauden iässä. Sormiruokailua oltiin harjoiteltu puolen vuoden iästä lähtien yhtä hyvällä tuloksella kuin aikoinaan imetystä. Luin taas totuuksia siitä kuinka ei ole mahdollista, että maidontulo hiipuu ahkerasta imetyksestä huolimatta ja kyllä ne lapset joskus oppivat karkeaa ruokaakin suussansa käsittelemään, mutta entäpä jos eivät opikaan. Mustan ihan alkuajoilta, kun luin jostakin vauvan matkivan vanhemman ilmeitä. Kun vanhempi työntää kielen ulos suustansa, vauva toistaa tämän saman perässä, paitsi ettei minimies kyllä kieltänsä näytellyt. Kyselin facebookissa jos muillakin näin vanhoilla on vielä sihtikurkkuja, jotka eivät syö edes riisinjyvästä, ja vastaukseksi sain, että ovatko jänteet tarkistettu. Kerrankin tuosta naamakirjasta oli hyötyä ja niinpä sitten sukelsin jänteiden ihmeelliseen maailmaan. Samalla huomasin minimiehen kielenpään olevan sydämen mallinen. Valokuvia takaisin kelaamalla sama ilmiö oli ollut näkyvissä jo kuukausia. Neuvolassa huomioni tyrmättiin, koska liikkuihan vauvan kieli todistetusti suussa. Ravitsemusterapeutti kuitenkin suositteli niiden tarkistuttamista jollakin osaavalla neuvolan lisäksi ihan varmuuden vuoksi ja allergialääkäri totesi, että jos minimies olisi vastasyntynyt hän tuon jänteen nyt täällä katkaisisi, mutta kun ikääkin alkaa olemaan hän laittaa lähetteen eteenpäin. Silloin otin ohjat omiin käsiini ja marssin yksityiselle. Sen lisäksi, että minimieheltä löytyi kolmen viikon flunssan jälkeen antibiootteja tarvitseva korvatulehdus, huulijänne on luokitusasteikolla tiukin mahdollinen ja kielijänteen tilannekin on surkea. Sen lisäksi, että itse jänne on todella lyhyt, minimiehen kieli kääntyy voimakkaasti kourulle. Leikkauksella taas on kiire, koska poskihampaiden puhkeamisen jälkeen leikkaus voidaan suorittaa ainoastaan nukutuksessa (ja hinnat yksityisellä ovat jo ihan eri hintaluokassa). Nyt siihen riittää pelkkä paikallispuudute. Leikkaus sovittiin yksityiselle lääkäriasemalle jo maanantaille.

Sitä ennen käytiin myös suunalueen fysioterapiassa kuuntelemassa hoito-ohjeet leikkauksen jälkeen. Samalla tuli sekin sitten virallisesti todettua ettei imetys olisi koskaan voinut onnistua, koska kielijänne on niin tiukka. Myöskään sormiruokailulle ei ole mitään edellytyksiä ja melkeinpä ne ainoat oikeat ruoat, jotka meillä uppoavat välillä, banaani ja kurkku, ovat kuulema minimiehelle hengenvaarallisia. Minimies nimittäin imee kaikki kiinteät ruoat ja mahdollisuuksien mukaan nieleen sitten palaset kokonaisina. Tosiasiassa meillä sormiruokailu ei ole koskaan edes edennyt siihen pisteeseen, että minimies olisi mitään kakonut ja kyse on ollut kuulema tuurista ja siitä, että jälkikasvuni on äärettömän fiksu. Hän nimittäin järjestelmällisesti kieltäytyy karkeiden ruokien suuhun pistämisestä tai sylkee ne kaikki ulos. Itsetekemät soseetkin kuulema ovat usein liian karkeita, joten tarvittaessa sain ohjeeksi suodattaa ne pari kertaa siivilän läpi tai antaa suosiolla kaupan pienten vauvojen soseita (8kk purkkiruoat ovat minimiehelle myös liian karkeita, eikä niitä ole koskaan suostunut syömään). Näitä ohjeita noudattaen olen siis jättänyt ravitsemusterapeutin suosittamat leikkihetket ruoalla välistä enkä tarjoakaan enää mitään normaalia ruokaa muistuttavaa. Niiden aika kuulema tulee sitten kun leikkauksesta on toivuttu.

Leikkauksen jälkihoito on koko operaation vaikein osuus ja juuri otin ensi viikoksi palkatonta vapaata. Jänteitä kun pitäisi venytellä korkeintaan kuuden tunnin välein ympäri vuorokauden, eikä pidempiä välejä saa muodostua arpikudoksen takia. Toisella viikolla isovanhemmat hoitavat venytyksen samalla kun yritän jostain haalia senttejä kasaan tämän kuukauden yllätyksellisiä menoja varten. Koska minimies ei ole koskaan ollut vakuutuskelpoinen lysti nimittäin tapahtuu ihan omakustanteisesti fysioterapeutteja myöten isovanhempien osasponsorointina. Että sellaista. Kovasti toivon, että meillä kaikki operaatiot ja ylimääräiset erikoislääkärikäynnit olivat jääneet vauvavuoteen ja pääsisimme viettämään normaalia taaperovuotta, mutta ehkä tämän jälkeen... nyt ainakin meillä teoriassa on mahdollisuus oppia vihdoinkin syömään ja tulevaisuudessa puhumaan. Ja oikeasti, on tuo jälkikasvuni jokaisen sentin (ja tuhansien eurojen) arvoinen.