Mallikokelas

Joskus reilu kuukausi sitten näin eräillä sivuilla, että eräs suomalainen vaatemerkki hakee potentiaalisia lapsimalleja tuleviin kuvauksiin. Näin intopiukeena “stage-momina” tietenkin ilmoitin oman jälkikasvuni, koska onhan minimies yksinkertaisesti vain niin söpö. Lisäksi meillä on aivan mahtava valokuvaaja, joka loihtii maagisia kuvia sadasosasekunnissa. Ehdin jo unohtaa koko ilmoituksen, enkä oikeasti edes koskaan ajatellut, että koko hakemuksen lähetys johtaa mihinkään, kunnes puhelin maanantaina puolen päivän aikaan soi. Kuumeisesti mietin, että mitä olen nyt tilannut vai olenko puoli vahingossa osallistunut joihin arpajaisiin, mutta ei. Minimies toivotettiin tervetulleeksi heti seuraavana aamuna kuvauksiin. 

Tässä vaiheessa haluaisin sanoa, että kaikki meni nappiin ja meillä asustaa pieni mallinalku, mutta kaksivuotias on aika tuurilla käyvä. Muskarissa on vähän sama juttu. Koskaan ei tiedä mikä persoona päättää ilahduttaa kyseisen 45 minuutin aikana. Asiaa ei myöskään auttanut yhtään, että minimies on kuluneen viikon aikana ollut hoidossa isovanhemmillaan sekä veljeni luona. Minimies siis tavallista enemmän haikailee perääni. Tästä huolimatta päätin, että kokemus kai se on tämäkin, sen jälkeen kun olin erikseen puhelimessakin varoittanut, että on ihan tuurista kiinni mitä sieltä on tulossa. 

Liian lyhyet yöunet, toista viikkoa kestänyt paasto ja peli oli sillä selvä. Kyseessä on lapsi, joka vilkuttelee kaikille vastaantulijoille, halailee muskarissa kaikki äidit läpi, näyttää peukkua ympärillä oleville ihmisille ja on äärettömän sosiaalinen, mutta kolmen tunnin kuvaukset (murto-osa oli varsinaista kuvissa olemista) vedettiin näin omasta näkökulmastani räkä poskella itkua tuhertaen samalla kun äiti piilotteli oven takana ja kaatoi aina välissä karkkia kitusiin. Sivuhuomautuksena muuten siinä missä muut hyytyivät loppua kohden, omani meni taukohuoneessa pitkin seiniä vaipat jalassa ensimmäisestä lisäainetripistään. 

Kuvaukset poikkesivat omakustanteisesta studiokuvauksesta siinä, että siellä mentiin täysin lapsen ehdoilla, pidettiin taukoa, haettiin leluja, täällä oikeasti piti pysyä kiinni aikataulussa eikä aikaa ylimääräisille hippaleikeille ja piilosille ollut. Valokuvaaja teki työtään ja ihan toiselle henkilölle oli sitten nakitettu pomppiminen ja tavaroiden heittely ylös ja alas ja kuvattavien viihdyttäminen. Minimies oli paikalla iPadin ja herkkujen kanssa ja pakko sanoa, että hienosti ainakin leikkivät ymmärtävänsä tilanteen ja kolmas vaatevaihtokin mentiin sillä mentaliteetilla, että kokeillaan jaksaako jälkikasvuni enää poseerata. Tämä oli myös ainoa kuva, jonka taisin nähdä loppupeleissä koneen ruudulta ja pääasiassa taisivat olla minimiehen kiharat ja liekö kasvoja edes koko kuvassa näkynyt, joka varmasti ylipäätänsä oli syy miksi meitä kuviin pyydettiin. 

Amatöörinä myös tein kammottavan virheen, että iskin kuvausvaatteet samantien päälle, jolloin tietenkin siinä vaiheessa kun kuvia olisi pitänyt ottaa, niihin oli jo ehtinyt kaatua mehua. Kovasti kyselin hiustenkuivaajan perään ja yritin parhaani mukaan kuivatella pöksyjä patterilla, joka sekin oli melkoinen virhe, koska tajusin kohta ettei pattereita ole taidettu putsata tällä vuosituhannella. Kuulema kuitenkin kuvankäsittelyllä päästään pitkälle ja siinä vaiheessa kun minimies kuolasi karkista viimeisen kuvauspaidan, osasin jo ottaa melko rennosti. Ipad ja hyvät eväät: siinä oli meidän motto.

Ihan tämän kokemuksen perusteella en uskalla väittää, että meillä asustaisi malli. Lähinnä jännitän, että toivottavasti sieltä löytyisi edes yksi painokelpoinen kuva, ettei meidän mukaan pyytäminen ollut aivan katastrofaalinen fiasko. Kovasti myös yritän lohduttaa itseäni, että toisena päivänä tilanne olisi voinut olla aivan toinen. Lisäksi siinä missä muut mallit olivat konkareita, meidän mini kuitenkin oli aivan ensikertalainen. Tuskinpa kuitenkaan tarvitsee odottaa uusintasoittoa ihan heti.

Kun oma äiti sairastuu

Äitini sai minut ollessansa 26-vuotias. Monella mittapuulla siis suhteellisen nuori. Vaikka omaa ikääkin on kertynyt jo jonkin verran, äitini on edelleen kiinni työelämässä. Muistan äitini vielä muutamia vuosia sitten sanoneen, että hän tulee olemaan töissä siihen saakka kun täyttää 68 vuotta, jolloin hänet varmaan potkitaan pihalle virheitä tehden. Ihan siihen saakka ei päästy. Äitini muisti on mielestäni reissannut parin viime vuoden aikana paljon. Etenkin viime vuonna se alkoi olla jo häiritsevää, koska huomasin toistavani samoja asioita aina vain uudestaan. Perhetuttujen ollessa kylässä samaan aikaan huomasin jännittäväni missä asioissa äitini sekoaisi ja huokaisevan helpotuksesta, kun sekoaminen oli vain ohimenevää. Kesällä unohtelun huomasivat myös veljeni koululaiset lapset, joille selitin mummin vain olevan vähän väsynyt. Veljeni ohittivat asian olankohautuksella ja pistivät sen normaalin unohduksen piikkiin. Isäni kanssa puhuin pidempään, joka kuulema ei halunnut ottaa sitä enää puheeksi, koska äitini hermostui asiasta ja huomasi asian isäni mukaan myös itsekin. Keväällä äidiltäni meni hajuaisti ja muutaman kerran nihkeästi äitini raahautui lääkärin vastaanotolle. Polyyppeja ei nenästä löytynyt. Itse tutkin asiaa ja tiesin jo siinä vaiheessa, että sillä on suora yhteys Alzhaimerin tautiin.

Kesällä muistan isäni sanoneen, että äidillä on kiirettä töissä, koska hän korjaa edellisen päivän virheitä. Viime viikolla työtoveri oli tullut kysymään onko kaikki ok, koska hänen aikansa menee vain äitini virheitä korjatessa. Siitä äitini lähti työterveyden kautta nyt alustavasti kuukauden sairaslomalle. Kuulema samalla olivat ottaneet puheeksi jonkun aikaisemmin teetetyn muistitestin, jossa oli jo näkynyt ongelmia muistin kanssa, mutta josta kukaan ei ollut kertonut tai lähettänyt jatkotutkimuksiin. Äitini olisi halunnut irtisanoa itsensä töistä, jonka lääkäri oli kieltänyt. Diagnoosia ei vielä ole, mutta eiköhän sieltä Alzhaimer tule. Tauti, josta gradunikin kirjoitin ja johon äidin äitini aikoinaan kuoli. Ikää mummilla oli yli 80 vuotta, mutta tautikin kyllä alkoi lähes vuosikymmen myöhemmin kuin äidilläni. 

Tuntuu hurjalta ja kurjalta. Äitini on ollut aina tukipilarini ja tsemppaajani. Äitini oli se henkilö, joka oli mukana minimiehen syntymässä ja joka vietti hänen kanssaan ensimmäiset tunnit samalla kun itse olin salissa parsittavana ja myöhemmin heräämössä odottamassa verenpaineiden tasaantumista (joka lopulta laskettiin alas lääkkeillä). Äitini ei ole mielestäni jaksanut minimiestä ihan niin paljon kuluneena vuonna, kun alustavasti luulin ja uskoin, mutta tärkeä hän kuitenkin on. Nytkin äitini puhelimessa selitti, kuinka hän kovasti yrittää saada villatakkia tehtyä, mutta siitä ei tule mitään kun hän tekee jatkuvasti virheitä ja joutuu purkamaan tekelettänsä. Vielä vuosi sitten katsoimme yhdessä neulemalleja ja äitini neuloi minimiehelle ihan mitä ikinä keksinkään pyytää. Samalla hän sanoi, että nyt kun hänkin on kotona he mielellään isäni kanssa ottaisivat minimiehen viikoksi hoitoon, jotta saisin kouluhommia tehtyä. 

Ensi kesänä meillä on edessä muutto. Tarkoitus oli muuttaa takaisin Etelä-Suomeen, mutta nyt huomaan miettiväni jos sittenkin kävisimme Idässä pyörähtämässä vuoden tai kaksi. Kaikki artikkelit joita yritin netistä kaivaa käsittelivät lähinnä tapauksia ja kokemuksia siitä, kun Alzhaimerin tauti oli puhjennut “oikeaan” aikaan, silloin kun ihmiset oikeasti ovat vanhuksia tai vastaavasti tapauksia, jossa Alzhaimer on puhjennut todella aikaisin. Kadunkohan jos en nyt vietä paria vuotta äitini lähellä vai syököhän lähisuhde sitten oman sisimpäni? Yleisesti olen nimittäin sitä mieltä, että pidempi välimatka on meille hyväksi. Nytkin tekisi mieli pistää sormet korvaan ja lauleskella.

Stressilelu

Tipautin tuliterän kannettavani niin, että nyt siinä on kulmassa ilkeä ruttu. Se häiritsee siinä määrin, että olen pari viimeistä vuorokautta voivotellut ruttua jokaiselle vastaantulijalle, kaivanut kannettavan kassista ja esitellyt ruttua. Eilen kieltäydyn koko konetta käyttämättä, koska ruttu ärsytti. Päälle kännykkä, jossa on tällä kertaa takalasi tuhannessa palassa ja ei naurata. Vakuutusyhtiö lupasi korjata luurin omalla vastuulla, jos se ylipäätänsä katsotaan korjauskuntoiseksi. Seuraavaksi reklamoin rutun. Se osuu inhottavasti ranteeseen ja näyttö ei ole symmetrinen. Päälle opiskelujen deadlinet, ylimääräiset kurssit, jotta sain kasattua paniikissa puuttuvat opintopisteet kasaan työkkärintätiä varten (opiskelen ansiosidonnaisella) ja on vähän stressiä pukannut. Minimies on viime aikoina asunut päiväkodissa tai ollut kotihoidettavana sillä aikaa, kun äiti on painanut pitkää päivää ja opiskellut. Eilen katkesi kamelinselkä siinä mielessä, että alkoi ahdistamaan. Se ruttu ja ihan kaikki. Minimiestä näin ohikulkiessa hetken ja kovasti mietin millä ahdistusta lieventäisi. 

Vähän häpeillen myönnän turvautuneeni äärimmäiseen keinoon. Hain omassa huoneessaan tyytyväisesti nukkuvan minimiehen kainalooni unileluksi. Olen hyväksi havainnut kyseisen kikan jo aikaisemminkin. Nukkuva lapsi toimii stressileluna. Varmaan asiantuntijoilla on taas miljoona diagnoosia kyseiseen vaivaan ja kuinka väärin toimitaan ja aiheutetaan lapselle traumoja, joita sitten puretaan jossain vaiheessa kyseisen asiantuntijan vastaanotolla, mutta nukahdin lähes samantien. Myönnän yön olleen sitten vähintäänkin levoton. Minimies on tottunut nukkumaan yksin, mutta mielellään nukkuu kainalossa tarkistaen joka toinen minuutti, että vierustoveri ei ole karannut mihinkään lätkimällä minua naamaan. Muutaman kerran kaivoin myös minimiehen sängynpäädystä, kun oli onnistunut tipahtamaan seinän ja sängyn väliin siitä sentin rakosesta. Viiden jälkeen alkoi vierestä vaativa ulina ja olevinaan paikallistin sen tarkoittavan, missä tutti on ja automaattisesti lähdin varatuttia keittiöstä hakemaan, koska sen tutin löytäminen sängystä tai sängyn alta vie yleensä aikaa. Takaisin palasin tutti kädessä nanosekunnissa huomatakseni vain, että minimies loikoili sängyssä täysin hereillä tutti suussa ja toinen kädessä. Seuraavan tunnin ajan yritin kovasti leikkiä nukkuvaa samalla, kun jälkikasvuni makoili naamani päällä, ratsasti mahani päällä, kävi jostain hakemassa sänkykaveriksi päältä ajettavan mäyräkoiran, kantoi kirjoja, joita luettiin, leikki jo valmiiksi rikkonaisella kännykällä, repi hiuksista, yritti saada minua liikkeelle epätoivoisesti jaloista kiskomalla ja lopulta kävi kaapista hakemassa tabletin ja painui sitä keittiönpöydän ääreen katsomaan. En tiennyt, että minimies oli tietoinen tabletin säilytyspaikasta tai, että onnistui edes youtuben siitä yksin päälle laittamaan. Ilmeisesti meillä on tiedossa loman aikana kitkeä tablettiriippuvuus. 

Yö jäi siis vähän turhan lyhyeksi. Normaalisti meillä nukutaan kahdeksaan. Naaman päällä pyörivä petikaveri tietää yleensä aamulla niskajumeja ja päänsärkyä, mutta asiansa se ajoi ja ahdistus lieveni. Muistan ajatelleeni viime yönäkin, että tässä on kaikki eikä millään muulla ole mitään väliä, ei rutuilla ja kännyköillä. Vaikka pakko myöntää, että nyt tätäkin kirjoittaessa se ruttu vähän häiritsee. 

Korvien putkitus

Jossakin vaiheessa viime korvakierrejakson aikaan totesin lääkärille, että minusta minimies ei enää kuule normaalisti. Kuvittelin lääkärin tavoin, että kuulo paranisi antibioottikuurien jälkeen, mutta viikko viikolta aina höpöttävä pikkumieheni muuttui hyvin hiljaiseksi, lopetti kokonaan yksin puhumisen leikkiessä ja ohjeiden noudattaminen, joka sujui mainiosti, loppui lähes kokonaan. Olen tehnyt kuten kuka tahansa vanhempi ja googlannut paljon lasten kielellisistä vaikeuksista ja ollut erityisen huolissani kielellisestä taantumasta, uusi sanoja ei ollut tullut ikuisuuksiin ja minimies tuntui kadottavan nekin vähät, jotka aikaisemmin osasi. Kirjoja lukiessa ei myöskään enää äännelty kuin eläimet. Autismiakin ehdin jo paniikissa miettimään. 

Koitti päivä, jolloin minimies vihdoin sai putket korviinsa. Viimeksi marraskuussa korvalääkäri oli korviin kurkkinut ja kovasti rivienvälistä vastustanut terveiden korvien putkitusta. Kuulema Jenkeissä putkia ei yhtä terveisiin korviin pistettäisi. Putkitusjonoon pääsin vain ja ainoastaan siksi, koska halusin ja koska minimies täytti korvatulehdusten määrässä putkituskriteerit. Siinä vaiheessa, kun putkituspäivä koitti, olimme jo toisella puolella Suomea ja peruin sen. Puhelimenpäässä käskivät ottamaan yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen ja aloittamaan koko prosessin alusta. Soitolla sairaalaan kuitenkin sain meidät suoraan putkitusjonoon. Putkituspäivänä helmikuussa olimme kipeitä. Maaliskuussa putkitusajan koittaessa juttelin puhelimessa ja päädyimme peruumaan ajan ja jättämään minimiehen jonoon haamuksi keikkumaan, koska minimies oli siihen mennessä sairastanut noin miljoona flunssaa, joista yksikään ei ollut korviin enää pesiytynyt. Siinä taisin jo vitsailla, että tästä se varmaan sitten lähtee ja niinhän se lähtikin. 

Kumma kyllä, olimme molemmat terveitä. Sairaalaan saavuimme leikkausosastolle kello 7:20. Fiksuna olin ajatellut lätkäistä minimiehen kämmenselmiin emla-laastarit heti aamulla minimiehen nukkuessa, mutta eihän siitä mitään tullut. Minimies ponkaisi pystyyn kiljuen ja repi laastarit irti. Luovutin jo muutaman minuutin taistelun jälkeen. Sairaalassa sitten iskettiin emla-rasvaa ja elmunkelmut päälle samalla kun annettiin esilääke ja minimies alkoi hoipertelemaan pitkin odotustilaa. Sairaanhoitajat käskivät pitää lasta sylissä, ettei päätänsä löisi, mutta jälkikasvuni päätti alkaa treenaamaan akrobatiaa sylissä chillailun sijaan ja kiipeili hoiperrellen tuoleilla. Leikkuriin pääsi tällä kertaa jopa äitikin mukaan. Yksi epäonnistunut tippayritys ja seuraavalla suoraan suoneen, vähäistä kiemurtelemista ja kohta minimies jo pöydällä nukkuikin. Tässä vaiheessa kello oli 8:30.

Äiti potkaistiin takaisin odotustilaan, josta minut haettiin kello 8:55, koska minimies oli hereillä, kiljui ja repi ja riuhtoi samalla yökkien. Seuraavat puolitoista tuntia yritin sitten pitää sylissä lasta, joka kiljui taukoamatta, veti itsensä kaarelle, ponnisti väkisin istumaan ja siitä lattialle seisomaan, vaikka pystyssä pysymiselle ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Toisella kädellä revittiin irti tippaa ja kanyylia ja vaadittiin käsiojossa äänekkäästi kiljuen ihmisiä se irroittamaan, samalla kun jalasta potkittiin irti pulssimittaria. Sairaanhoitajat kovasti tsemppasivat ja joku selitti, että hänenkin lapsellansa oli nukutuksesta samanlainen reaktio. Kuulema ne lapset, jotka heräävät nukutuksesta liian aikaisin ovat kuin kännissä ja koska eivät käsitä miksi ovat niin sekaisin päästänsä raivoavat sitten lakkaamatta. Lopulta meidät heitettiin pois heräämöstä odotustilaan ja käytävälle raivoaamaan, jotta toiset pikkupotilaat heräämössä saisivat nukkua. Kummasti siinä hiki tuli, kun kiljuvaa ja sätkivää 12 kilon säkkiä kantoi selkä vääränä pitkin käytäviä pitkälle toista tuntia. Sitten huuto loppui kuin seinään ja mehujään jälkeen lähdimme kotimatkalle. 

Itse operaatio oli tosiaan nopea (olimme sairaalassa lopulta noin 4 tuntia kokonaisuudessaan), joskin minimiehen molemmat kovat olivat täynnä liimamaista nestettä, jota oli ollut niin paljon, että erikosituva lääkäri ei ollut onnistunut putkia niihin asentamaan vaan operaation oli lopulta suorittanut osaston ylilääkäri. Johtuen liimakorvista, joita minimiehellä ei pitänyt olla, kotiuduimme korvatippojen kanssa, jotta putket pysyvät auki. Parin viikon päästä minimiehellä on tarkastusaika korvapolilla, jossa varmistetaan, että putket tosiaan ovat edelleen auki. 

Ja palatakseni alkuun… sairaalasta kotiutui minimies, joka seisoi koko loppupäivän keittiön pöydällä kiljuen “vaavaa”. Lisäksi muukin omapuhe palasi mukaan kuvioihin ja viikonloppuna meillä on taas leikitty äänet katossa. Minimies myös reagoi puheeseen ja kirjoja lukiessa meillä taas mautaan kuin kissa, haukutaan kuin koira ja hirnutaan kun hevonen. Eilen illalla istuimme sängylläni ja ulkona ohi ajoi hyvin kovaääninen auto, johon minimies reagoi sanomalla “oho” ja osoittamalla ikkunaa kohti. Silloin tajusin, ettei minimies ole kuullut aikapäiviin edes ohi ajavia autoja. 

Liimakorvahan pahimmillaan aiheuttaa 30 desibelin kuulonalenemisen. Ihmisen normaalipuhe metrin päässä on 60dB, joten jos siitä otetaan puolet pois niin aika hiljainen se maailma on viime aikoina ollut. Luultavasti minimies ei ehdi oppia puhumaan tässä parin kuukauden aikana ja kohta taas tökitään ja tutkitaan ja hutkitaan, mutta onpahan tämäkin asia nyt hoidossa. 

Kahdeksas kuuri

Äitienpäivä tuli ja meni. Lahjaksi sain ehkä maailman kauneimman päiväkodissa tehdyn kortin. Kyllä kannatti raahata puolikuntoinen minimies sinne viime viikolla… 

En muista, että se kohdallani olisi koskaan merkinnyt mitään erikoista. Viime vuonna kuitenkin ensimmäisenä äitienpäivänä nostalgiafiiliksissä lähdin lapsuuteniympäristöön kävelylenkille. Kävelin metsätietä vaunuja työnnellen ja ihastelin valkovuokkoja. Tänä äitienpäivänä palattiin ruotuun ja luuttusin oksennuksia ja kurkin vesisadetta sälekaihdinten raosta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kahteen viikkoon olen ollut itse niin sairas, että ensimmäistä kertaa piti hälyttää apujoukkoja, koska olin varma, että kuolen, enkä missään määrin ollut kykenevä huolehtimaan kenestäkään. Onneksi satuimme olemaan silloin vanhemmillani kylässä. Tästä seurasi se, että parin päivän päästä muut sitten sairastuivat vatsatautiin (luulin itse siihen saakka saaneeni ruokamyrkytyksen) ja kohta olin talossa ainoa terve. Pari semitervettä räkäistä päivää ja minimiehen silmät alkoivat rähmimään. Koska limaa tuli ovista ja ikkunoista vaadin, että korvat katsottaisiin uusiksi ja tulehdus oli levinnyt terveeseen korvaan, jossa tärykalvo pullotti liikkumattomana ja sameana. Uusi antibioottikuuri, josta sitten allerginen reaktio, johon ilmeisesti eilinen oksentelu liittyi. Toivottavasti, tai sitten kohta makaan taas itse kuolleena kylpyhuoneessa. Tänään aamulla, sen jälkeen, kun olin yöllä kitissyt kilpaa minimiehen kanssa huomasin, että lääkäri olikin määrännyt jostain syystä saman antibioottikuurin uudestaan. Käytiin taas tänään lääkärillä ja aloitettiin kolmas kuuri. Joskaan terveyskeskuslääkäri ei suinkaan herättänyt luottamusta. Esitteli vaihtoehdot ja leivitte käsiään, että mitä kuulema haluan, kun vaihtoehtoja ei ole kuin nämä ja joko ne eivät ole aikaisemmin tehonneet tai sitten minimiehelle iskee niistä urtikaria. Ensimmäistä kertaa sitten pääsin valitsemaan jälkikasvulleni syötettävän antibiootin. Tein varmaan väärän valinnan, mutta ainakaan tästä ei ole aikaisemmin tullut allergisiareaktioita vaikka ei tällä viimeksi tulehdusta ainakaan voitettu. Tilanne nimittäin on se, että mielestäni korvatulehdus haittaa öiden lisäksi tällä hetkellä ihan minimiehen kuuloa. Joko sille on iskenyt valikoiva kuulo tai sitten korvatulehdus on pistänyt korvat tukkoon. 

Tänään on sitten palattu takaisin arkeen, vaikka yksi hoitajista kovaan ääneen saarnasi, että minimiestä olisi turha puljuun tuoda. Vetosin siihen, että lääkäri oli sitä mieltä, että korvat voisivat näyttää tältä hamaan tulevaisuuteen saakka, minimies ei ole räkänen ja leikkii kotona normaalisti. Opiskelukiireet painavat päälle siinä määrin, että suoritan nyt diipadaapakursseja, jotta saan tarpeeksi opintosuorituksia ja opiskelu pienen lapsen kanssa on oma taitolajinsa. Käytännössä oma-aika on nykyisin silloin, kun minimies nukkuu ja yleensä olen siinä vaiheessa niin väsynyt, että opiskelun ja nukkumisen väliltä valitsen nukkumisen. Pienenä saattoi tyhjentää lelulaatikon lattialle ja antaa siinä pyöriä akselinsa ympäri toista tuntia. Muutaman kerran muistan ottaneeni siinä samalla päiväunetkin. Nykyisin yleensä minimies lyö tahtipuikkoa ja minä yritän pysyä perässä. Siivoaminenkin tapahtuu peräkanaa niin, että minä laitan tavaroita paikoilleen samalla kun minimies niitä perässä purkaa. Jostain syystä purkuvaiheessa löytyvät myös kätköt ja varastot ja roskikset. Tällä viikolla maitoallerginen lapseni on tullut vastaan tyhjät raejuusto- ja jugurttipurkit käsisissä, joita on nuollut onnellisena ja todennut, että “nämnäm”. Tänään puolestaan minimies tuli katsomaan imurointiani korvikemaitojauheet naamassa ja vaatteilla ja annoslusikka kourassa, josta onnellisena sitten jauhoa kitusiinsa lappoi. Keittiössä sitten lattialla odotti kilo kaatunutta maitojauhetta lattialta. 

Päivääkään en pois antaisi… mutta toivottavasti nämä sairastelut olivat nyt sitten tässä.

Kuudes korvatulehdus

Olen muutaman kerran ulissut tänne meidän korvatulehduskierteestä. Ensimmäinen korvatulehdus  meille pesiytyi viime huuhtikuussa minimiehen ollessa 8 kuukauden ikäinen. Toinen, kolmas, neljäs ja viiden diagnoosi paukkui minimiehen juuri ollessa vuoden ikäinen. Yleisesti korvien putkitusta harkitaan jos tulehduksia on ollut puolen vuoden sisällä yli kolme tai vuoden sisällä enemmän kuin neljä. Koska minimiehellä ei kuitenkaan diagnosoitu liimakorvaa julkisella Kirurgin sairaalassa viime vuoden marraskuussa putkitusjonoon laittaminen jäi oman päätökseni varaan. Pistin meidät sinne varmuuden vuoksi, koska pelkäsin, että huonolla tuurilla kierre alkaisi alusta. Ei alkanut. Tammikuussa peruin leikkausajan ja totesin meidän muuttaneen tuossa välissä. HUS nätisti toivotti meille mukavaa jatkoa ja käski aloittaa koko putkitusprosessin alusta hakeutumalla oman alueen terveyskeskuslääkärille. Tuosta suivaantuneena, koska käsittääkseni jokaisella on oikeus valikoida missä hoidetaan, soitin suoraan paikallisen sairaalan korvapolille ja selitin tilanteen. Pääsimme suoraan leikkausjonoon. Helmikuun leikkaus peruttiin, koska oltiin sairaana. Maaliskuussa soitin poliklinikalle vähän anteeksi pyydellen, etten tiedä mitä ajan kanssa teen, koska vaikka meillä edelleen ollaaankin kestoflunssassa ja ravataan lääkärissä harva se hetki korvia tarkistuttamassa, yksikään flunssa ei ole enää pesiytynyt korviin. Teimme päätöksen, että jäimme jonoon roikkumaan elokuun loppuun saakka (jonossa saa kuulema olla vuoden päivät), mutta uutta aikaa meille ei enää lähetetä ennen kuin otan yhteyttä ja syyskuussa meidät poistettaisiin järjestelmästä lopullisesti. 

Koitti huuhtikuu ja tässä sitä taas ollaan ja kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Kun tein jonkinlaisen päätöksen, ettei korvia putkiteta, minimies alkoi tyhjästä haromaan korvaansa ja siitä viisi minuuttia niin kitistiin ja harottiin korvaa ja siitä vielä viisi minuuttia niin huuto ja kiljunta laittoi ikkunatkin helisemään. Ja jotta asiasta tehdään mahdollisimman monimutkaista, kipu tietenkin alkoi sunnuntaina ja siitä suunnistimme sitten sairaalan päivystykseen, jossa buranalla ja panadolilla turrutettu jälkikasvuni tepasteli iloisesti ja pisti koko sairaalan odotustilan uuteen uskoon. Tulehdus sieltä kuitenkin löytyi ja nyt taas syödään antibiootteja ja yskitään ja röhistään yöt, jolloin ei tietenkään nukuta. Kummallista kyllä, flunssa minimiehelle iski vasta seuraavana yönä, kun korvatulehdus oli jo diagnosoitu. Manantaina jo soitin leikkuriin ja totesin meidän ottavan vastaan ihan minkätahansa peruutusajan, että kyllä meille putket sittenkin korviin tungetaan. 

Ja ihan vinkkinä, kuulema sairaaloissa on antibiootista päivystyspakkauksia, jotka kuuluu antaa mukaan siinä tapauksessa ettei tuppukylästä löydy auki olevaa apteekkia. Meidät lähetettiin kotiin E-reseptin kanssa ja toivoteltiin yöksi jaksamisia… amatööriäitinä en tajunnut edes kyseenalaistaa lääkäriä vaikka kovasti silmiä pyörittelinkin, että oikeastikko me ei saada antibiootteja mistään ennen maanantai aamua, vaikka lapsi kiljui jo sunnuntai iltapäivällä tuskissaan. 

Tämä(kin) vappu menee nyt sitten sairastaessa, vaikka ei meillä kovin suuria suunnitelmia vapun varalle ollutkaan. Ilmapalloja lähti kaupasta matkaan kolme, joista ukki oli ostanut suosikin: mustekalan, jota ukki itse sitkeästi kutsui hämähäkiksi (itsy bitsy spider). Kävelevä koira lähinnä pahoinpideltiin ja ampiainen saa rauhassa leijailla katonrajassa. 

20 kk

Oma iso rakas poikaseni,

Täytit tasan kaksi kuukautta sitten maagiset 1.5-vuotta eli 18 kuukautta. Päivä, joka olisi vaatinut vähintään proosan pituisen tekstin. Kaksi kuukautta myöhemmin tässä sitä kuitenkin ollaan… tänään juhlistimme sitä, että olet ollut matkassa mukana mahan tällä puolen jo peräti 20 kuukautta. Siinä on ihan käsittämätön määrä kuukausia. Varsinaista syytä miksi kirjoitukseni tuntuu nykyisin laahaavan perässä on yksinkertaisesti siinä, että meillä on niin kiireistä tai niin hauskaa, ettei malteta pysähtyä hetkeksikään paikalleen. Tein tänään taas päätöksen, että huomisesta päivästä lähtien aloitan sinun ohella kameran ahkeran ulkoiluttamisen. Yhdessä keräämme muistoja niiden päivien varalle, kun äidin muisti alkaa heikkenemään vaikka totuuden nimissä on tunnustettava, että nuo päivät ovat jo nyt käsillä. Syytän siitä en sinusta, vaan opiskeluista tai lähinnä iltaisin ruudun ääressä tuijottamisesta johtuvaa univelkaa.

Hain sinut päiväkodista ja siellä sinä iso vauvani peppu pystyssä edelleen päiväunia nukuit. Pääsin herättelemään sinua ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hipsuttelin selkääsi ja kuiskin korvaasi jos haluaisit lähteä äidin mukana kotiin. Nyökyttelit myöntävästi silmät kiinni samalla kun kaappasin sinut kainalooni. Edes hetken ajan maltoit olla näkemisestäni iloinen. Tapanasi on ilmeisesti pelkän tavan vuoksi protestoida niin päiväkotiin tuloa kun sieltä pois lähtöäkin. Meillä ei ollut minnekään kiire ja kotimatka kesti luvattoman pitkään samalla kun kävelit rattaiden vierellä, edessä, sivulla ja takana. Eilisestä intoutuneena vein sinut iltapäivällä taas pitkän kaavan kautta puistoilemaan. Eilen sinne saavuttaessamme taputit käsiäsi yhteen haltioituneena ja sukelsit kirjaimellisesti hiekkaan. Ilmeisesti vaatimustasosi oli noussut eilisestä, koska jouduimme muutaman minuutin jälkeen vaihtamaan puistoa, koska tyhjä puisto ei sinua jaksanut pitkään kiinnostaa. Pienet ihmisen taimet ovat sinusta kiinnostavia. Et leiki kenenkään kanssa, et edes vierekkäin, mutta tykkäät siitä, että ympärilläsi on ihmisiä. Luenteeltani en ole hiekkalaatikon reunalla notkuva mamma, mutta kai harjoitus tekee mestarin. Hävitin tänään ainoastaan yhden lempiautoistasi. 

Puolitoistavuotissynttäreittesi kunniaksi poltit meiltä melkein asunnon alta. Tarkoituksenani oli viedä sinut päiväkotiin ja palata itse kotiin tyhjentämään ja täyttämään astianpesukonetta ja suihkuun, josta jatkaa matkaa luennolle. Päiväkodin toiveena kun on ollut, että sinut kiikutettaisiin paikalle viimeistään kymmeneksi, niinäkin päivinä, kun itse menen luennoille vasta iltapäivällä. Yleensä olen käyttänyt ajan opiskeluun, mutta silloin tällöin nautin aamusta myös pitkän kaavan kautta ja syön lounasta keittiönpöydän ääressä ihan yksin ilman kiireitä. Kerran katsoin myös elokuvan. Edellisestä elokuvan katsomisesta olikin ehtinyt vierehtää useampikin kuukausi. Jossain vaiheessa aamun askareita ihmettelin olohuoneessa pistävää muovin hajua. Kävin tarkistamassa tilanteen keittiössä, joka olikin sankkaa savua täynnä. Vielä tuossa vaiheessa luulin astianpesukoneen sanoneen yhteistyön irti, kunnes huomasin lieden päällä savuavan ja sulaneen Stokken ruokailualustan. Liedeltä kohosi kohti tuuletinta siniset savupaasit. Olin jossain vaiheessa ilmeisesti kiinnostunut lieden painonapeista (edellisessä asunnossa liesi meni päälle lieden päältä ja piipitti jos lieden päällä oli jotain sinne kuulumatonta), laittanut lieden päälle ja painannut napin kertaalleen pohjaan niin, ettei taidonnäytteestäsi jäänyt mitään näkyviä jälkiä. Jälkitöihin kuului soitto vakuutusyhtiöön, lieden maahantuojalle ja ahkera tuulettaminen talvipakkasella. Lopullisesti muovin hajusta pääsimme eroon ripottelemalla laakeita astioita täynnä väkiviinietikkaa pitkin keittiötä. Väkiviinietikkaa paloi useampi litra ja projekti vei kokonaisuudessaan aikaa pitkälle toista viikkoa. Ilmeisesti mukana oli ripaus onnea, olimme aikataulusta myöhässä, jonka takia ehdin palon huomata. Lisäksi ilman alustaa liesi olisi varmasti jäänyt päälle koko päiväksi, jolloin alustan lisäksi asunnosta olisi varmasti palanut muutakin. Tästä viisastuneena päätin alkaa etsimään lieden eteen lapsiritilää, jonka aikana vainoharhaisesti vahdin liettä, joka ei kiinnostanut sinua pätkääkään, kunnes silloin kun sitten olin jättänyt uunikintaan liedelle, jolloin se kärähti ihan samalla kaavalla. Palaneen uunikintaan hajusta kuitenkin pääsee huomattavasti muovin hajua helpommin eroon. Tällä hetkellä tapaus liesi on edelleen ratkaisematta. Näin kuinka eilen yritit epätoivoisesti käynnistää uunia salaa, joka on ollut ensimmäinen kerta, kun olen sinun oikeasti nähnyt edes uunin läheisyydessä. Sososoolla ei ollut asiaan mitään vaikutusta. 

Asioita, joita olet oppinut viimeisten kuukausien aikana. Opit kävelemään 11. tammikuuta ollessasi reilu 1 vuosi ja 4 kuukautta vanha. Yksi päivä kehoitin sinua nousemaan ylös seisomaan ja sinähän teit työtä käskettyä. Joskus syksyllä yritit nousta pari kertaa ilman tukea seisomaan, mutta sen jälkeen et ole moista edes treenaillut. Nyt kuitenkin teit työtä käskettyä ja nousit kehoituksesta seisomaan keskellä lattiaa ja “tule” käskystä kävelit luokseni ainakin kahdeksan askeletta. Seuraavana päivänä kävelit keittiöön perässäni lähes 40 askeletta horjumatta. Sen jälkeen lopetit konttaamisen ja liityit meidän aikamiesten kastiin. Soitin mummille ja kitisin, että sinne se minun vauva jäi. Kävelemisen myötä jätit kiipeilyn vähemmälle, joskin opettelit nousemaan kylpyhuoneessa vessanistuimelle seisomaan, josta varpaankärjillä kurottelemalla onnistut avaamaan lavuaarinhanan ja pesit ahkerasti noin miljoona kertaa käsiäsi vuorokauden aikana. Samoihin aikoihin opit myös ilmaisemaan innostuksesi taputtamalla terhakkaasti käsiäsi yhteen, kun joku on sinusta suunnattoman ihanaa. Ensimmäiset aploodit annoit sille, kun avasin parvekkeen oven ja tajusit, että tässä vankilassa on enemmän ulottuvuuksia, kun mitä luulit. Toisella kertaa taputit, kun toin suihkuun pesuämpärin. Mikäs sen hienompaa kuin pesuymäri kylppärissä. Kyllä se vähintään aplodit on ansainnut! 

Kävimme ottamassa stategiset mittasi: 85.6 cm ja 12.1 kiloa aamupalan jälkeen. Sanoja joita sanot: eh-hei (hei), hei, hi, byebye (yleensä sanot eh-hei) ja too (kiitos). Yksi päivä raakuit kun varis, johon selitin, ettei ulkona kyllä variksia näy, jonka jälkeen aloit näyttämään käsilläsi bussileikin (The wheels on the buss) renkaiden pyörintää. Sinä epätoivoisesti yritit sanoa car, mutta lopputulos muistutti variksen raakkumista. Osaat osoittaa lamppuja kysyttäessä “where is lamppu?” ja pidät erityisesti eläinten äänistä. Tedät mitä koira, kissa, leijona, tiikeri, lehmä, ankka ja hevonen sanovat. Jokin aika sinun lempieläimesi oli ehdottomasti lehmä, sitten hevonen, mutta tällä hetkellä pupu herättää sinussa hilpeyttä. Katoessa Masha and the bear -sarjaa alat aina hervottomasti nauramaan kun ruutuun ilmestyy kani. Lauluja, joita yrität itse laulaa ovat “Head, shoulders, knees and toes” ja “Ihhahhaa”. Joskus löydän sinut lauleskelemassa “he-he-he” samalla kun kosketat päätäsi ja kohta varpaitasi ja taas uudestaan. Keinutuolissa ollessasi puolestaan kuuluu “ha-ha-ha”. Yleensä yhdistät suomenkieliset laulut päiväkotiin ja pahimmassa tapauksessa itket krokotiilinkyyneliä niitä soitettaessa, joten viime aikoina suomiluritukset ovat jääneet vähemmälle. Päiväkodin mielestä ymmärrät kaiken. Itse en ole asiasta vakuuttunut. Mielestäni luet imeitä ja eleitä ja toimit niiden mukaan. Sanavarastosi on ilmeisen suppea, mutta niin oli pikkuveljenikin ja onhan se vaikea puhua, jos kieli on ollut yli puolet elämästä suuhun ankkuroituneena. Nykyisin roikotat kieltä ulkona etenkin keskittyessäsi.

Omaat edelleen oman tahdon. Aloitit uhmailun 11-kuukausen ikäisenä eikä loppua näy. Olet äärettömän vieraskorea, mutta itse aika usein kuuntelen kiukutteluasi aamusta iltaan. Osoitat mieltäsi heittelemällä tai pikemminkin paiskomalla tavaroita, kääntämällä selkäsi, pyörittelemällä silmiäsi, potkimalla ja kiljumalla kovaa ja korkealta. Hetki sitten vein sinut valokuvastudioon, koska kuvaamisesi ilman assistenttia on nykyään melkoisen vaikeaa. Parinkymmenen minuutin huudattamisen jälkeen sait tahtosi lävitse. Äidin visio olohuoneen kuvataulusta taitaa kuitenkin jäädä toteuttamatta. Minne ikinä menetkin ihmiset kommentoivat hiuksiasi. Ulkona olet “tyttö” ja usein toteankin, että älkää antako enkelikiharoiden hämätä. En varmaan koskaan vapaaehtoisesti pätkäise kiharoitasi ja silloinkin varmaankin teen sen itkun kanssa. 

Kuluneen kuukauden vietit kanssani kotona tai kiertolaisena kiertäessämme vieraspaikasta toiseen. Edellisestä vauvavapaasta oli ehtinyt vierähtää aivan liian pitkään. Leikimme, ulkoilimme ja söimme (riisi)jäätelöä. Äiti oli maailman onnellisin ja joka päivä ihmettelin ääneen miten onnellinen sitä ihminen voikaan olla. Yhdessä ihmettelimme lintuja, ulkoilutimme koiraa, uimme rintauintia hiekkalaatikossa, köllöttelimme pitkään aamuisin äidin sängyssä ja ryystimme coctaillasista mehua. Ensimmäisenä arkiaamuna sitkeästi kömmit äidin sänkyyn ulkovaatteet ja kengät jalassa huilimaan. Onneksi ensi viikolla taas sylitellään ja halitaan pidemmän kaavan kautta. Äidille ehti tulla jo kova ikävä! 

Rakkaudella, 

Mami

Paska mutsi tilittää...

Huomaan aika usein (toivottavasti) muiden äitien tavoin sählääväni jotain ja luultavasti aiheuttavani jälkikasvulleni (ja vähän toistenkin, kun tänään uhkasin perua kummilapseni synttärit) mittaamattomat traumat. 

Tänään lähdimme puolen päivän aikoihin kummityttöni jalkapallo-ottelua katsomaan joukkueen bussikuljetuksessa Espooseen. Matka meni oikein rattoisasti. Ulkoilimme liikuntapuistossa reilu kolme tuntia, joiden aikana minimies kitisi välillä mielestäni tavallistakin enemmän ja kieltäytyi kävelemästä. Aina välillä istahti itkemään tai kärsivänä kiikkui sylissäni. Vaipanvaihdon yhteydessä pistin merkille, että ilman kenkiä meno oli suhteellisen helppoa ja sormella pistin merkille, että koon 22 kengät ovat auttamattomasti liian pienet. Ikeassa minimiehellä oli vaikeuksia pysyä kengillä pystyssä ja se huuto oli melkoinen mitä lattiatasoon laskeminen aiheutti. 

Bussissa sitten koin ahaa-elämyksen, kun kaivoin molemmista kengistä suhteellisen paksut ekstrasukat pois, jotka olivat jääneet kenkiin ilmeisesti edellisenä päivänä tai ainakin jossain vaiheessa viime viikkoa. Kummasti minimiehen askel keveni ja käveleminen oli taas melko kivaa. 

Niksivinkki arkeen, tarkista aina minin kengät ennen jalkaan laittamista ylimääräisen roinan varalta. 

Lapsimessut 2019

Hiljaiseloa voisi selittää ainoastaan yhdellä asialla… ruuhkavuodet tai pikemminkin ruuhkavuosi pitää kiireisenä. Olen päivät opiskelemassa ja minimies päiväkodissa. Illat ja yöt arvon nukunko vai teenkö rästihommia. Yleensä nukun. Viikonloppuisin raivaan kämppää ja yritän saada tehtyä rästihommia, yleensä siinä onnistumatta. Usein kirjoitan tekstejä päässäni, mutta siinä vaiheessa kun vapaahetki iskee valikoin nukkumisen. Tosin viime aikoina olen ollut niin stressaantunut, että käytännössä olen nukkunut muutaman tunnin ja syönyt koko päivän päänsärky ja migreenilääkkeitä, jotta selviän iltaan saakka. Paljon on sattunut ja tapahtunut (oikeasti ei käytännössä juurikaan), mutta palaan niihin myöhemmin. Meinasin nimittäin, että jos en nytkään saa aikaiseksi kirjoitettua kynnys kirjoittamiseen jatkaa kasvuaan. 

Käytiin kuitenkin minimiehen kanssa piipahtamassa Lapsimessuilla heti avajaispäivänä perjantaina. Muistelen viime vuoden noviisisessiota edelleen lämmöllä, joskin viime messuilta kotiin kuljetettu messuvieras oli vähemmän pidettyä seuraa, kun minimies sairastui elämänsä ensimmäiseen oksennustautiin ja oksennusfobinen äiti yritti kovasti kasvaa mukana. Vuodessa ei ole kasvettu mihinkään ja kun opinnoista tuli kuukauden tauko, ensimmäinen asia jonka tein oli ottaa minimies kuukaudeksi kotihoitoon päiväkodin norovirusepidemian alta. Jokaisen reissun jälkeen uimme molemmat sappuassa ja käsidesissä ja nihkeästi päästän jälkikasvuani yhtään mihinkään. Puollustuksekseni sanottakoon, että minimiehellä on paha tapa esimerkiksi junassa nuolla seiniä. Tapa joka ilmaantuu esille ainoastaan julkisissa ja mahdollisimman likaisissa paikoissa. Lähdin liikkeelle viime vuoden tapaan tiukalla messubudjetilla ja saavuin paikalle tällä kertaa ulkopaikkakuntalaisena samalla kun kaihoisasti katsoin entistä asuntoani junan ikkunasta ja selitin minimiehelle, että täällä me asuttiin vielä hetki sitten ja tuosta me aina käveltiin ja tuonne mentiin. Uskomatonta, että siitäkin on kulunut vasta vain muutama kuukausi (muutimme virallisesti vuoden vaihteessa). Tuntuu, että kyseessä olisi vähintäänkin edellinen elämä. Toisin kuin viime vuonna tällä kertaa minulla oli myös tiukka aikataulu. Piti ehtiä messuilta vielä Stockmannille ja siitä sitten takaisin Hämeenlinnaan iltapäivän aikana. Paikallakin olin vasta kymmenen aikaan ja pakko myöntää, että kyllä jossain vaiheessa perhosia taas lenteli mahanpohjassa kun ihmismassan joukossa kohti Messukeskusta Pasilasta astelin. 

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota koululaisiin. En nimittäin muista niihin vuosi sitten törmänneeni. Ajattelin naivisti, että ehkä koululaiseksi jäivät siksi huomaamatta, kun viimeksi rynnin ensimmäisten joukossa sisään. Alakertaan päästessäni oli kun olisi astunut viidakkoon. Koko halli oli täynnä sinne tänne säntääviä alakoululaisia. Olin kun pahimmassa painajaisessani ja tähän sivuhuomautuksena, että olen juuri pätevöitymässä alakoulun luokanopettajaksi, joten yleisesti minulla ei ole mitään patoutumia ja antipatioita koululaisia kohtaan. Jos rattailla liikkuminen on yleisesti messuissa hankalaa koululaisten kanssa se oli sitäkin vaikeampaa. Kun yritit kulkea paikasta A paikkaan B, piti ottaa huomioon, että jos päästit yhden koululaisen kulkemaan ohitsesi, perässä niitä koululaisia tuli tusina tai kaksi. Joko messuilla on aina ollut yhtä paljon ääntä tai sitten koululaisista lähti sitä tavallista enemmän tai perähikiällä oleskelu on vääristänyt kuuloaistini. Olin ollut paikalla hetken. Minimies kitisi ja korvissa humisi. 

Suunnistin ostamaan kotiin unohtamieni vaatteiden tilalle kuteet valokuvaukseen Metsolalta. Olen tähän saakka ottanut kuvat itse, vaikka aina olenkin haaveillut muiden ottamista kuvista. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on se, että minimiehen valokuvaaminen yksin on mahdotonta ja tätä menoa minulla ei ole kohta enää ensimmäistäkään kuvamuistoa aikaväliltä jolloin jälkikasvuni kasvaa ja kehittyy ja muuttuu silmissä. Tuon jälkeen kiersin pari paikkaa. Ilmaisjakeluita ei juurikaan ollut, onnepyörien kimpussa pyörivät koululaiset, jotka ohittelivat jonon miljoonalle yrityskierroksellensa. Joku koululainen vei juustomaistiaiset mennessään ja Hammaskeijun pastilleja oli turha yrittääkkään päästä maistelemaan. Siihen päälle omatahtoinen taapero, joka ehdottomasti olisi halunnut kävellä yksin. Vajaan metrin mittainen taapero liikkuu muuten väkijoukossa huomattavasti nopeammin kun perässä lyllertävä äiti-ihminen rattaiden kanssa. Kirjastoalueella oli tilaa hengittää, mutta sinnekin oli pesiytynyt koululaisia, jotka nuijivat kilvan jättimäistä pehmotiikeriä. Siitä kun koululaiset pois lähtivät nuijimista sivusta seurannut minimies kipitti tiikerin viereen ja aloitti nyrkillä hakkaamisen. Olisi kai pitänyt olla ylpeä, että nopeasti se oppii, mutta seuraavat viisitoista minuuttia harjoittelimme miten tiikeriä silitetään “nicely”, “softly” ja “gently”. 

Kävimme ohikulkiessa vähän muskarissa pari laulua lurauttamassa, autoratoja katsomassa ja minimies melkein ryntäsi radalle lautojen yli, kun äiti-ihminen oli liikkeissään liian hidas. Kepin päässä törröttävät ilmapallot menivät kaiketi koululaisille, koska niitä ei paikalla juurikaan näkynyt muualla kun läjäpäin koululaisilla, jotka niitä kilvan puhkoivat. Yhden pallon minimies onnistui lattialta noukkimaan (itseasiassa kaksi, mutta ensimmäisessä oli tikku katki), mutta sekin puhkesi kun minimies sillä Metsolan lattioita pesi. Eväspaikat notkuivat koululaisia ja minimiehelle ei käynyt edes messujen ilmainen lounastarjoilu. Aloitin kysymällä, että olisiko tarjolla mitään viljatonta tai sellaista, jossa ei ole kotimaisia viljoja ja siihen se jo kosahti. En vielä päässyt maitoon, nautaan tai soijaan. Söimme sitten jossain kolossa eväitä. Paloauto ja poliisiauto olivat kivoja. Poliisimopoa minimies ihasteli pitkään, mutta siinä istuminen ei ollutkaan niin kivaa. Hahmot olivat vähintäänkin pelottavia tai epämääräisiä, kunnes minimies tapasi omat lempparinsa, Mashan ja karhun (Masha and the bear). Sitä riemua kun karhu olikin elävä ja siinä edessä. Karhu levitti kätensä ja minimies kipitti karhun syleilyyn useamman kerran. Mashakin kelpasi muutamaan otteeseen ja siinä vaiheessa minun piti minimies jo paikalta pois raahata, että muutkin saisivat halivuoroja. Siitä asti meillä on alkanut uusi Masha ja karhu -kausi. Mukaan minimies sai jonkun kirjan, josta voisi leikata Masha ja karhu -muistipelin. Tuota lehtistä olemme lukeneet jatkuvasti ja ihastelleen miten tuossa on Masha ja tuossa on karhu ja tuossa on Masha ja karhu. Youtube on myös ollut ahkeassa Masha ja karhu -moodissa. Aikaa kului 2.5 tuntia ja rahaa reilu 60 euroa Metsolaan. Viime vuoden huipputarjouksia en löytänyt, jolloin ostin Blaalta legginsit viidellä eurolla. Ilmaiskrääsänä sain peräti Elisalta kaksi sukulakua. Fiksumpana jos olisin tiennyt koululaisten valtaavan koko messuhallin (kuulin villejä huhuja jälkeenpäin, että kouluille olisi jaettu 8000 ilmaislippua) olisin ajoittanut messuilun johonkin toiseen päivään. Toisaalta kuvausvaatteet tuli hankittua. Vaipanvaihtopisteelle en tänä vuonna viruskammoisena edes uskaltautunut. Vähän kuitenkin messuhammasta kolottaa, kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia toisten messulöydöistä. Ehkäpä siis ensi vuonna taas messuille fiilistelemään uudelle innolla. 

16 kk

Rakas poikaseni,

Täytit joulun jälkeen 16 kuukautta. Näihin aikoihin vuosi sitten maisteltiin soseita ja valmistauduttiin suoliduplikaatin poistoon. Elämä oli silloin maailman onnellisinta ja on se edelleenkin. Viimeisen kuukauden aikana elämässäsi on tapahtunut paljon mullistavia asioita. Emme edelleen saaneet aikaiseksi virittää parvekkeelle jouluvaloja. Tänä vuonna yritys kuitenkin oli hyvä ja koristelimme kuusen parvekkeelle jo hyvissä ajoin marraskuun alussa. Kävimme viikottain tarkistamassa lähi-Prisman valovalikoimaa, mutta yksikään niistä ei tarttunut mukaan ja vakuuttelin aina, että kyllä me vielä ehtidään… paitsi ei ehditty. Osa palloista meni parvekeleikkien tohinoissa rikki ja osaa en koskaan saanut edes kuuseen ripustetuksi. Latvatähteä emme muistaneet hankkia joulukalenterista puhumattakaan. Piparkakkutaikinan (gluteeniton ja maidoton) ostin kaupasta jo hyvissä ajoin, mutta tämän vuoden puolella loppiaisen aikoihin se piti heittää pois jääkaapissa. Siellä se oli odottanut leipomista sulatettuna viikosta toiseen ja matkannut mukanamme pääkaupunkiseudulta Itäiseen Suomeen välietapin kautta. Joulukuussa oltiin flunssassa, rakastuit päiväkodin täteihin ja konttasit aamuisin päiväkodin tätejä halaamaan. Iltapäivin äidin naaman nähdessäsi konttasit taas päiväkodin tätejä tai jalkoja halaamaan ja ilmaisit kauniisti kiljumalla, että tahdoit jäädä päiväkotiin asumaan. Äiti amatöörinä missasi ensimmäiset päiväkodin pikkujoulusi. Olin ollut viikon sairaslomalla ja ylimääräinen palkaton vapaa arviointejen keskellä tuntui silloin mahdottomalta. Näin jälkeen päin, äiti kyllä toivoo, että olisi toiminut toisin ja lupaan etten tule enää koskaan jättämään välistäsi yhtään esitystä. Myöhemmin demonstroit ryhmäsi kanssa miten “Pikku jänö nukkuu” -leikki onnistui sinultakin. Makasit muiden kanssa patjalla nukkumassa, kunnes Pauliina -täti kävi sinut herättelemässä hereille. Siinä missä muut hyppivät innoissaan käsiään korvina heilutellen, sinä istuit polvillaan yhtä lailla ylös alas pomppien hurjasti käsiäsi vispaten maailman levein ja onnellisin hymy huulillasi. Joulun jälkeen meille muutti pysyvästi Siinan taikaradio CD, jotta jatkossakin saisimme nauttia lempibiisistäsi. Valitettavasti äiti ei ole yhtä kiva laululeikittäjä kun Pauliina ja toistaiseksi olet vain tyytynyt hymyilemään äidin yrityksille leikkiä nukkuvaa jänöstä. Ehkä kamalinta koko kuukaudessa oli päiväkodin lopetus. Alusta saakka tein selväksi ettei mikään eikä kukaan täyttäisi kriteereitäni mitä tulee sinun perääsi katsomiseen ja vaikka välillä kotiuduitkin hampaanjäljet poskessasi sormet purtuina, olen niin onnellinen, että sait aloittaa hoitourasi juuri tuolla. Töiden lopetus ei ollut mitään sen rinnalla, että piti sanoa hyvästit tutulle lapsiryhmälle ja noille kolmelle supernaiselle, jotka auttoivat sinua kasvamaan vauvasta taaperoksi. Äiti ehkä saattoi tirauttaa auton ratissa jokusen kyyneleen samalla kun ihailin niitä uskomattomia taideteoksia, joita olit askarrellut syksyn mittaan. Tätä vauhtia meillä loppuu pian seinätila, kun äidin suunnitelmissa on kehystää jokainen piirtämäsi viiva seinälle. Poikkeuksena se viiva, jonka ehdit kuulakärkikynällä tapetoituun vuokraseinään hutaista. 

Ennen joulua aloitimme matkan, jonka jälkeen emme koskaan palanneet kotiin ja tällä hetkellä kodissa asuu ihan joku muu henkilö. Äidillä on kova ikävä, mutta onneksi koti on siellä missä sinäkin olet. Joulun vietimme pienemmässä porukassa, kun yleensä. Serkkusi olivat toisella mantereella auringosta nauttimassa. Joulu ei sinällänsä eronnut arjesta. Syötiin jouluruokaa. Vihasit laatikoita, joita ukki oli tehnyt ihan sinua varten, söit palan perunaa ja kinkusta pidit. Joululahjat eivät aivan onnistuneet ja äidin kolmesta lahjasta, vaatekerran ja kirjan lisäksi, pallomeri oli jäänyt joulun viettoon Saksaan. Pukki ei käynyt, enkä ole edelleen varma mitä tulen sinulle tulevaisuudesta joulusta kertomaan. Lahjojen avaaminen ei sinua kiinnostanut ja äiti taisikin lopulta avata paketit puolestasi. Sisällöillä leikit pitkään ja hartaasti. Sait valkoisen Plaston mopon, pikkuautoja, muovieläimiä, mummin ja ukin luokse jäävän Stigan ja pulkan. Mäenlasku oli sinusta superkivaa ja laskit ensimmäiset varsinaiset kunnon pulkkamäkesi mummin kanssa. Äidin kanssa myöhemmin kruisailtiin Stigalla ja laskut onnistuivat huomattavasti paremmin kuin yli 30 vuotta sitten, jolloin ohjasin aina ja poikkeuksetta rattikelkan päin puuta. Tapaninpäivänä äiti jätti sinut mummin ja ukin hellään huomaan ja lähti pakkaamaan ja siivoamaan kotiamme laatikoihin. Viiden päivän päästä näimme taas ja voi sitä riemun ja onnen määrää. Silittelit kasvojani ja rutistit kovasti, aina vain uudestaan ja uudestaan. Uutena vuotena ammuimme yhden ainokaisen raketin ja tämän vuoden puolella muutimme Kokkolaan. Äiti haluaa jatkossakin tarjota katon pääsi päälle, joten täällä me nyt olemme seuraavat 1.5 vuotta, eikä päivääkään enempää. 

Äidillä on kova ikävä takaisin vanhaan elämäämme. Olet kulkenut millin päästä äidistä päivästä toiseen. Tartut kiinni housunlahkeesta ja roikut siinä samalla kun yritän liikkua paikasta toiseen. Muutit ensimmäistä kertaa nukkumaan toiseen huoneeseen. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen vapaista illoistani, lähinnä kaipaan sinua ja voi niitä onnen kyyneliä, kun joskus heräät yöllä huutamaan ja saan raahata sinut viereeni torkkumaan. Veikkasin ennen lähtöä, että sinä olisit meistä se, joka sopeutuisi nopeammin. Uusi päiväkoti ei millään tavalla täytä laatukriteerejäni, mutta tunnut viihtyvän sielläkin. Ruoka on sinusta edelleen hyvää. Kaikki maistuu päiväkodissa vain niin paljon paremmalta. Myös lelut siellä ja päiväkodin jälkeen kotona, jaksavat kiinnostaa ihan eri intensiteetillä. 

Parasta maailmassa sinusta on kiipeily, musiikki ja autot. Tänään otit kahdeksan askelta äidin syliin. Ennen joulua otit myös muutamia askelia, kuten paria viikkoa ennen sitä. Et vaapu tai askeleesi eivät ole huteria, olet yksinkertaisesti vain päättänyt olla kävelemättä. Yhdestä sormesta kiinni pitäen yrität joskus juosta. Miksipä kävellä kahdella jalalla, kun kontatenkin neljällä pääsee eteenpäin? Osaat kiivetä pinnasänkyyn jakkaralta. Sieltä pois päin uskalsit tulla silloin kun sänky oli kiinni omassani. Nyt pudotus on sinusta liikaa ja kiljut huutamaan, joka tarkoittaa yksinkertaisesti “apua, nyt ja heti!”. Tykäät roolileikeistä (kiitos päiväkodin) ja osaat valmistaa leikkiruokaa ja tarjota sitä äidille syötäväksi. Parkkitalon hissin tykkäät täyttää autoilla. Ulkona tykkäät liukumäistä ja mäenlaskusta, keinumisesta et ole jostain syystä koskaan pitänyt. Syöt hyvin päiväkodissa ja usein paastoat kotona. Lempiruokiasi ovat nakit ja kaupan valmislihapullat. Kananmunasta ja broilerista tykkäät myös. Hiilihydraateista, kuten pastasta ja perunasta et niinkään välitä ja satsumia söit loman aikana kilokaupalla. Sanoja sinulla ei ole, mutta “oho” toimii edelleen tilanteessa kuin tilanteessa. Entisille tarhatädeille kovasti aina vilkutit “he-hei”, mutta uuden tädit eivät ole vielä kuulleet heippojasi. 

Mennyt vuosi on ollut tähän saakka parasta elämässäni, koska sinä olit menossa mukana vuoden jokaisena päivänä. Tästä vuodesta tulee entistäkin parempi, koska jokainen päivä kanssasi on entistäkin parempi.

Rakkaudella, Mami

Ensivaikutelma uudesta päiväkodista

Pakkaus, siivoaminen ja muutto ja siihen se sitten jääkin. Uusi vuokrakämppä perähikiällä oli nimittäin jätetty siivottamaan kuntoon. Vanha vuokratäti kovasti kiitteli, että asunto oli todella siisti. Täällä vastassa odotti likainen uuni ja liesitaso, seinistä ja ikkunoista puhumattakaan. Koko muutto masentaa muutenkin niin paljon ja useiden viikkojen jälkeen, jolloin mentiin ja tultiin tukkaputkella paikasta toiseen, olen ihan puhki. Onnistuin leikkamaan myös pari sormenpäätä halki käyttämällä sormia likavesikaivon avaamiseen, joten käsipuolena olen sitten surkutellut maailman menoa. Tämän kämpän likavesikaivoon en ole edes uskaltanut kurkistaa. Minimies on myös yksi takiainen ja perskärpänen ja kulkee haparoiden askelein housunpuntissa kitisten ihan kaiken aikaa. Pesukone vuotaa ja kaikki on hukassa. Huomenna pitäisi aloittaa uusi elämä. 

Päiväkotiasiat saatiin siihen jamaan, että tekivät loppupeleissä uuden päätöksen ja meidät sijoitettiin lähemmäksi kotia noin 1.5 kilometrin päähän väärään suntaan. Kyseessä on yhden päiväkodin uusi yksikkö, jonka ymmärsin olevan Englantilaisen leikkikoulun tiloissa, paitsi tänään tutustumaan mennessä kyseisen leikkikoulun pihalla törrötti parakkirakennukset. Nyrkkisääntönä pitäisi olla, ettei hoidosta saisi valittaa, kun asiat voivat olla niin paljon huonommin. Loppuakohdin minimies nimittäin oppi rakastamaan hoitopaikkaansa ja minäkin pikku hiljaa aloin lämpenemään kyseiselle laitokselle ja tänään huomasin kuinka hyvin meillä asiat loppupeleissä Vantaalla olikaan. Päiväkodista löytyi jumppasalia ja ylimääräisiä leikkihuoneita. Pienten ryhmässä oli 12 lasta ja 3 aikuista ja noistakin lapsista aina osa oli sairaana. Viimeisenä päivänä paikalla oli kaikki aikuiset ja huikeat neljä lasta. Ensivaikutelma uuteen päiväkotiin siis koki jo pihalla inflaation. Pujottelin rakennusmuovista rakennetun portin läpi parakkirakennuksiin, jotka toki olivat ihan siistit. Paikalla ei näkynyt yksiäkään vaunuja ja vielä vähemmän vaunuvarastoa, joten jätin ne oven ulkopuolelle vapaaksi otettavaksi. Myöhemmin selvisi, että olen koko päiväkodin ainoa vaunuilla lastansa hoitoon raahaava vanhempi.

Minimies on sijoitettuna sisarusryhmään, jota tuttu lastentarhanopettajani piti huonoimpana mahdollisena hoitomuotona. Aikuisia ryhmässä on 3, mutta lapsia sitten onkin 17 ja kuulema ryhmässä on paikka vielä kahdelle lapselle. Pieniä vuoden ikäisiä taas on viisi. Tilat ovat surkean pienet ja leluja on murto-osa siihen mihin olemme tottuneet. Isommat lapset riehuivat ja hyppivät tyynyille, samalla kun minimies ihmetteli maailman menoa. Entisessä päiväkodissa oli tietty päivärytmi, jota noudatettiin. Tässä uudessa ilmeisesti vain ollaan ja öllötetään. Ulkoillessa Vantaalla tädit vetivät pieniä pulkassa, keinuivat ja kiipeilivät telineillä. Tässä uudessa päiväkodin pihan virkaa ajaa pieni muovilla rajattu alue. Isommat lapset pääsivät Englantilaisen leikkikoulun pihalle leikkimään. Mini-ihmiset törröttivät istualtaan lumipenkassa ja taas äidin sydän itki pikkaisen lisää. 

Toiset stressaavat huomisia opintojen aloitusta. Minä stressaan huomista päiväkotipäivää. 

On ikävä entistä elämää.