Synnytyksen muistelua

En oikein valmistautunut synnytykseen mitenkään. Neuvolassa kyselivät kovasti joka viikolla, että joko olen pakannut sairaalakassin. Aina ilmoitin etten ollut. Sen perusteella neuvolalääkäri julisti viimeisellä tapaamisella, etten ollut vielä valmis äidiksi. En tiennyt, että siihen tarvittiin pakattu laukku. Tosiasiassa laukun pakkaaminen tuntui mahdottomalta, koska ne ainoat päälle mahtuvat vaatteet olivat ahkerassa käytössä ihan viime metreille saakka. Lopulta taisin mumista jossain vaiheessa, että juuh, pakattu on, jotta jättivät rauhaan. Osastolle joutuminen raskausviikolla 34 varmisti kyllä sen, että sen jälkeen liikuin aina laukku mukanani, jossa oli vähintään hammasharja mukana. Siellä kyllä kauhistelin, ettei minulla ollut yhtään mitään vielä hankittuna tai valmiiksi laitettuna. Kätilö lohdutteli, että kyllä se mies ehtii sängyn sillä aikaa kasaamaan. Niin, mikä mies ja minkä sängyn?

Kotiin pääsin verenpaineseuranta ohjeet mukanani ja pari viikkoa arvot pysyivätkin korkeiden viitearvojen sisällä. Ainakin välillä. Neuvolalääkärissäkin kävin synnytystapa-arvioinnissa, joka omalla kohdallanio oli yhtä tyhjän kanssa. Ravasin jatkuvasti sikiöntutkimusyksikössä ja minulla oli sikiön möykyn takia tiedossa käynti myös äitiyspolille, joten neuvolalääkäri vain ilmoitti, että kroppani ei ole lähimaillakaan valmistautunut synnytykseen. Raskausviikolla 38 äitiyspolilla tulivat samoihin johtopäätöksiin ja ilmoittivat, että jos vauvaa ei kuulu, viikolla 42 tavataan uudestaan. Kun viikkoja oli kasassa 39 verenpaineeni kipusivat ihan uusiin lukemiin. Alapaine oli jatkuvasti 110 luokkaa ja yläpaine 160 ja minut passitettiin Naistenklinikan päivistykseen. Siellä tultiin taas siihen tulokseen, etten ole lähimaillakaan synnyttämässä ja käskettiin henkisesti varautua siihen, että olen vähintään vielä pari viikkoa vyöryvä valas. Verenpaineiden takia jouduin kuitenkin neuvolan erityissyyniin päivistyslääkärin toiveesta. Ehdin käydä nevolassa kerran, jossa päiviteltiin verenpaineitani.

Raskauden aikana aina kyseltiin supistuksista ja onko niitä ollut. Aina totesin, etten tiedä, ettei minulla ole mitään ideaa miltä supistus tuntuu. Oli minulla aamuisin aika usein maha kivikovana ja kipeänä, mutta eivät ne mitään rytmillisiä lihasjännityksiä olleet. Loppuraskauteen edetessä aina välillä alapäässä vihloin. Mutta sekään ei mielestäni tuntunut supistukselta vaan pikemminkin siltä, että repeän kahtia. Aina ne kuitenkin menivät ohitse. Olin kyllästynyt olemaan raskaana, mutta päivystyslääkärin ohjeita noudattaen henkisesti valmistauduin siihen, ettei pariin viikkoon tapahdu mitään. Kävin hakemassa pari kassillista ruokaa ja valmistauduin makaamaan sohvalla. Puolen yön jälkeen laskettuna päivänä kävin vessassa ja paperiin tarttui limansekaista verta. Tiesin limatulpasta, mutta paniikki kuitenkin meinasi iskeä. En ollut pätkääkään omasta mielestäni valmistautunut henkisesti synnyttämään. Pikavauhtia pakkasin sairaalakassin ja oikeasti, ehti sen tuolloinkin pakata ja siivosin kämpän. Koko yön supisteli epäsäännöllisen säännöllisesti tai pikemminkin edelleen tuntui siltä, että alapää repeää kahtia. Tuon tiedon valossa siis niitä supistuksia oli ollut aikaisemminkin.

Aamuun mennessä supistukset olivat muuttuneet säännölliseksi ja niitä tuli ensin 15 minuutin välein, sitten 10 minuutin välein ja lopulta 5 minuutin välein. Makasin sohvalla ja kellotin. Illalla soitin Naistenklinikalle jossa käskettiin lenkille, koska haluaisin varmasti, että synnytys etenisi. Totesin puhelimeen, etten oikeasti ole enää ollenkaan varma, että haluan tämän etenevän. Lenkille en kyllä myöskään lähtenyt ja itselleni jäi epäselväksi, että miten tuossa tilassa se ylipäätänsä olisi ollut mahdollista. Puolen yön aikoihin supistukset laimenivat. Sain nukuttua kolme tuntia ja heräilin vähän väliä kipuun, joka edelleen repi alapäätä kahtia. Aamulla ne olivat taas säännölliset. Suihkussa tuntui menevän taju.

Äitini oli joskus raskausaikana heittänyt ilmaan, että hänhän voisi tulla mukaani synnytykseen. Luulin äitini pilailevan ja ajatus omasta äidistäni synnytyssalissa tuntui lähinnä epämukavalta. Enkä koskaan suostumustani siihen, että äitini olisi ollut tukihenkilönä mukana. Pakko kuitenkin myöntää, että äidin ilmaantuminen paikalle tuntui tuossa vaiheessa ihan parhaalle. Soitin Naistenklinikalle tuskaisena (tuossa vaiheessa supistusten väli oli noin kolme minuuttia ja kesto minuutin) tulostani sohvaan nojaillen. Puhelimeen vastannut kätilö kysyi, että "niin mitä siis olen vailla?". Paikalle saavuttuani sama puhelimessa ollut kätilö sanoi, että hän halusi nähdä minut ihan paikanpäällä, että olenko muka oikeasti noin kipeä. Ilmeisesti olin, koska minut ohjattiin tutkimushuoneeseen. Siellä vielä vitsailin, että varmaan oikeasti ei ole tapahtunut yhtään mitään. No ei ollutkaan. Olin kuulema kokoisen sentin auki! Siinä vaiheessa oikeasti alkoi epätoivo. Kätilö yritti vakuutella, että kohdunkaula on kuitenkin hävinnyt, joten hienosti kaikki etenee. Sain jonkin kipupiikin, joka kesti peräti tunnin ja jonka aikana kiemurtelin kivusta. Olin edelleen sentin auki. Kätilö oli ihmeissään ja pohti kovasti mitä minulle tehdään. Tuossa vaiheessa taisin alkaa itkemään, koska olin varma, että saan lähtöpassit kotiin. Olin varma, etten ikinä selviäisi näissä kivuissa sinne saati sieltä enää takaisin sairaalaan.

Kätilö kuitenkin kävi lääkärin ylipuhumassa ja pääsin synnytyssaliin jo tuossa vaiheessa. Kovasti minulle pahoiteltiin salin pienuutta. Sieltä puuttui katosta roikkuvat joogaliinat ja uima-altaat. Puolapuut sieltä kuitenkin löytyi ja kokonainen jumppanurkkaus erilaisine jumppapalloineen. Kärräsin ruhoni sänkyyn, jossa muuten vietin koko synnytyksen. Mistään vaihtoehtoisista synnytystavoista ei edes keskustelu, saati kivunlievityksestä. Kätilölle oli itsestään selvää, että tarvitsen kaikki mahdollisimmat tripit, joita talosta löytyy. Epiduraalipuudutetta ei kuulema uskallettu vielä antaa, jottei synnytys pysähtyisi. Sain siis käteeni ilokaasumaskin, jonka käytöstä kieltäydyin, koska maskiin hengittäminen sai aikaan sen, että tunsin tukehtuvani. Supistusten aikana olisi pitänyt hengittää ja rentoutua ja toimin itsepäisesti juuri päinvastoin, koska mielestäni ne eivät sattuneet niin paljon. Kamalaa tuskaa kesti oikeasti kai vain hetken, jonka jälkeen olin varma, että kuolen. Siinä vaiheessa olin auki kolme senttiä ja anestesialääkäri pyydettiin paikalle. Epiduraalin vaikutuksen alkaminen kesti, mutta sen jälkeen homma kävi helposti. Verenpaineet laskivat ja kohdunsuu avautui seitsemään senttiin. Kalvotkin puhkaistiin. Sitten tunsin heikosti pari supistusta ja seuraavassa hetkessä epiduraalista ei enää ollut tietoakaan. Sain uuden tripin. Se ei alkanut vaikuttamaan enää hetkessä ja kätilö käski varautumaan henkisesti siihen, että se varsinainen synnyttäminen ja ponnistaminen sitten kanssa myös sattuu. Kivuton olin vain hetken, kunnes supistukset taas puskivat läpi. Tuossa vaiheessa verenpaineet lähtivät nousuun ja tärisin horkassa. Yläpaine tässä vaiheessa oli 200. Sain kolmannen ja viimeisen epiduraalin. Sen vaikutuksen alkamista odotettiin reilu puoli tuntia, eikä oikein mitään tapahtunut, muuta kuin se, että tunsin kuolevani kivusta. Ruumiinlämpöni nousi 39.5 asteeseen ja ulisin kuolevani. Kuulema kipuiluni ei ollut ihan normaalia ja kohta tupa olikin täynnä väkeä. Anestesialääkäri totesi epiduraalineulan lähteneen pois paikalta. Puudutteet eivät olleet siis edes menneet perille. Sain spinaalipuudutteen, jolloin tunto jaloistani katosi kokonaan. Kohta minulle tungettiin naaman eteen happimaskia. Kuulema vauvan sydänäänissä oli jotain häikkää ja minua piti saada hapetettua. Samalla synnytyslääkäri otti vauvan päästä verinäytteitä, jotka kertoivat vauvan kunnosta. Kiteytettynä kaikki laktaattiarvot yli 4.6 ovat huonoja ja meinaavat sitä, että vauva pitää saada ulos mahdollisimman nopeasti. Oman minimieheni arvot tuossa vaiheessa olivat ensin 7.9 ja sitten 8.1 eli huonompaan oltiin menossa. Vauvan aikaisempi oikea tarjonta oli myös muuttunut ja pää kuulema seilasi nyt aivan liian korkealla. Lääkäri totesi, ettei saa sieltä koskaan päätä kalastettua ja koska itse olin lisäksi umpipuudutuksessa ripeälle alatiesynnytykselle ei ollut edellytyksiä.

Minut kärrättiin pikaisesti leikkaussaliin. Sektioon minua valmistettiin sen verran, että tehdään hereillä jos voidaan ja nukutuksessa tarvittaessa. Koska olin jo valmiiksi umpipuudutuksessa lisäpuudutteita ei tarvittu. Anestesialääkäri teki pikaisia tuntotestejä. Tunto säilyi koko operaation ajan, mutta kylmää ja kipua en kuulema saanut tuntea. Kohta mahassa myllättiin ja kuului parkaisu, jonka jälkeen onniteltiin kovasti ja sain morfiinia suoraan suoneen. Vauva oli lähtenyt oman tiiminsä mukana muualle tarkempaan tarkistukseen samalla kun itse jäin saliin ommeltavaksi. Myöhemmin kätilö kiikutti vauvan kapaloituna paikalle tervehtimään, jolloin silittelin sormella vauvan poskea ja totesin sen olevan ihan söpö. Vauva lähti jonnekin äitini ja kätilön kanssa. Minä jäin edelleen saliin tikattavaksi ja siitä heräämöön kärrättäväksi.

Siitä kun vessakäynnin yhteydessä paperiin jäi limaa ja verta oli kulunut 48 tuntia. Välissä olin nukkunut pari tuntia. Olin aivan euforisessa tilassa, morfiinihöyryissä ja äärettömän janoinen. Sain pari kulausta kraanavettä ja lisää morfiinia. Yläpaineet olivat edelleen yli 200 ja alapaineet yli 120. Sain lääkettä verenpaineen laskemiseen tavoitteena, että yläpaine olisi 160 ja alapaine 110 enne osastolle kärräämistä. Osastolle saavuin pää pyörällä kolmen jälkeen yöllä ja sain vihdoinkin kauan pyytämääni mehua, jota heräämöstä ei löytynyt. Vauvaa näin pikaisesti taas hetken ja sain sen jopa viereeni. Annoin kuitenkin kätilön viedä minimieheni, koska pelkäsin morfiinihöyryissä ja univelassa unohtavan koko vauvan olemassaolon vuoteellani. Aamulla parin tunnin unien jälkeen kovasti pohdin, etten enää muista miltä vauvani näyttää.

Koin tarvetta puhua synnytyksestä tai siitä, etten loppupeleissä edes synnyttänyt monta päivää tapahtuman jälkeen. Varsinaista synnytyspettymystä en kuitenkaan koskaan kokenut. Olin vain äärettömän kiitollinen vauvastani. Kätilölle totesin, etten kuitenkin koskaan enää yritä synnyttää alakautta, jolloin kätilö ehdotti, että voisin käydä keskustelemassa synnytyksestäni lääkärin kanssa. Silloin ajatus tuntui hyvältä. Sain ajan kuitenkin vasta reilun kahden kuukauden päähän eli eiliseen. Mietin pitkää peruisinko koko tapaamisen, koska vaikka pääpiirteittään asiat edelleen muistankin olin mielestäni puhunut ja kelannut asiaa tarpeeksi. Vakuuttunut kuitenkin olin edelleen, etten alateitse synnytä. Lähdin siis käymään Naistenklinikalla. Ajat olivat myöhässä ja otin minimiehen mukaani siitä huolimatta, että ovissa on erikseen laput, ettei lapsia tutkimushuoneeseen. Kysyin asiaa kätilöltä ja valehtelin lastenhoitajani sairastuneen, jolloin kätilö sanoi, että tietenkin saan ottaa vauvan mukaani ja lupasi tarvittaessa hoitaa minimiestä keskustelun ajan. Lääkäri kysyi haluaisinko itse kertoa synnytyksestäni vai kävisimmekö sen läpi epikriisiä lukemalla. Valitsin jälkimmäisen. Tutkailimme vauvan sydänkäyriä ja totesin saaneeni maailman ihanimman vauvan. Lopulta lääkäri kiteytti keskustelun siihen, ettei jatkossa alateitse synnyttämiselle ole mitään estettä! Salaa olin oikeasti toivonut, että tietoihini olisi kirjattu ylös "jatkossa suoraan sektioon". Ilmeisesti kaikkea ei voi saada. Jos vielä joskus onnistun raskautumaan haluan neuvolasta suoran lähetteen pelkopolille. En varsinaisesti pelkää synnytystä, mutta ei enää koskaan uudestaan, kiitos!