Raskas raskaus

Luin netistä piinapäivistä ja kuinka hysteeriset naiset tihrustivat suurennuslaseilla raskaustestejä eri valoissa monta päivää aamuin, illoin, iltapäivisin ja öin. Useimmissa otsikkona oli "haamuplussa" tai "viivapaikka". Kommenttikentät täyttyivät onnitteluista. Itse en nähnyt viivoissa mitään ja pidin koko touhua aivan hysteerisenä. Vannoin ettei minusta tulisi koskaan samanlaista piinailijaa. Siirron jälkeen jaksoin päivän. Toisena päivänä puhuin jo piinapäivistä ja laskin päiviä. Kolmantena laskuissa oli jo tunnit, kunnes lopulta sekosin aivan totaalisesti. Vuorokausi ajoittui aamun piinaan, päivän töihin, jolloin ei ehtinyt piinailemaan ja siihen tappavan pitkään iltaan jolloin surffailin netissä ja sukelsin syvään siihen maailmaan mitä kaikkea voikaan mennä pieleen. Jaksoin yhdeksännen päivän iltapäivään saakka, vaikka tarkoitus oli kestää kaksi viikkoa. Pissasin purkkiin ja kastoin tikun. Käänsin sen saman tien ylösalaisin pesukoneen päälle ja laitoin ajastimen soimaan. Tiesin olevani raskaana, vaikka pelkäsin koko kehoni sittenkin pettäneen ja kärsiväni lumeoireista. Näytöllä oli selkeä plussa. Olo ei ollut helpottunut vaan päinvastoin. Aloin miettimään, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja oikeastiko halusin tätä. Samalla alkoi jo lamaannuttava pelko keskenmenosta. Ensimmäisten viikkojen aikana tein kamalan kasan raskaustestejä. Kaikki paitsi yksi niistä positiivisia. Yhdessä tapauksessa joku meni digitaalisessa testissä pieleen ja testin näytöllä vilkkui vain "error"-viesti. Juoksin heti aamulla apteekkiin ostamaan uuden ja varmistamaan, että edelleen oltiin raskaana.

Varhaisultran olin varannut vasta raskausviikolle 7+5, koska vasta silloin oma luottolääkärini palasi lomilta. Pari päivää ennen sitä hartioissani alkoi viiltävä kipu. Valvoin yön hieroen hartiaani ja varasin hierojan. Diagnosoin netin avustamana itselleni kohdunulkoisen raskauden. Klinikalle saavuin valmiiksi masentuneena. Vastassa oli lääkäri joka kyseli, että joko sitä saisi onnitella. Totesin, että katsotaan onko siellä ylipäätänsä yhtään ketään. Muistan, että lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että "sinä olet ihan oikeasti raskaana". Samalla totesi, että ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana näkee minut helpottuneena ja uskovan siihen, että tästä voi tullakin jotain. Ajan loppupuolella totesi sen vanhan minäni tulevan taas esille ja sain luennon siitä kuinka 96.4% raskauksista joissa on varhaisultrassa todettu syke päätyy elävään lapseen. Ajattelin vain kuinka minulla on edelleen 3.6% mahdollisuus menettää tämä potentiaalinen vauva.

Vessassa kävin raskausviikolle 18 saakka paniikissa ja peläten, että vuotaisin verta. Tämä siitäkin huolimatta, etten ollut nähnyt pisaraakaan verta sitten punktion. Silloin kun oireet helpottivat varasin aikaa paniikkiultraan päivystysajalle yksityiselle lääkäriasemalle. Vastaanotto joutui kuitenkin perumaan aikani, koska lääkäri ei ollut edes kyseisenä päivä töissä. Onneksi. Kuulema lysti olisi tullut maksamaan minulle reilut 300 euroa. Kotiin päästessäni voin taas pahoin ja jaksoin hengittää hetken. Niskaturvotusultra oli ihana ja vihdoin uskalsin kertoa raskaudesta lähipiirille. Samalla aina iltaisin paniikki iski. Aloin lukemaan tarinoita myöhäisistä keskenmenoista. Neuvolassakin tuli ravattua paniikkikäynnillä kuuntelemassa sydänääniä ja silloin tuli vietettyä elämäni pisimmät minuutit kun niitä ei saatu heti kuulumaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja rauhoituin.

Rakenneultraan mennessä en enää pelännyt ja olin vain innoissani, että pääsisin näkemään pikkuiseni. Viereiseen huoneeseen haettiin lääkäriä kesken ultrauksen ja odotushuoneessa mietin miten kamalaa olisi olla tuossa tilanteessa. Sitten tuli vuoroni. Maha-asukki oli kasvanut kovasti. Ultraus kesti pitkään ja oli hiljaista. Ihastelin vain näytöltä kasvanutta vauvaa ja kyselin jos se edelleen olisi poika, koska aikaisemmin neuvolalääkäri oli surkeilla ultralaitteillaan sitä pojaksi veikannut. Poika hän edelleen oli, mutta samalla kätilö avasi ruudulle toisenkin kuvan ja esitteli valtavan isoa mustaa aukkoa suoliston kohdalla, jonka ei kuulema kuuluisi olla siellä. Kätilö poistui ja lähti hakemaan lääkäriä. Hiljaisuus. Makasin yksin tutkimuspöydällä varpaita pyöritellen. Lääkärin saapuessa kätilö samalla pyysi jos lääkäri katsoisi aortan uusiksi, koska senkin olemassaolo oli kyseenalaista. Lääkäri pyöritteli ultralaitetta hetken ja selitti miten hän ei juuri osaa tätä kyseistä mallia käyttää kun poikkeaa niin paljon toisesta, mutta ei hätää, laitetaan lähetetty sikiöntutkimusyksikköön ja koska siellä joka tapauksessa tehdään kaikki mittaukset uusiksi, ei sillä niin väliä ole, että aorttaakaan ei saatu näkyville. Ensimmäinen vapaa aika oli viikon päästä. Kätilö kyseli, että onhan minulla tiedossa jo seuraava neuvola-aika etten ihan tyhjän päälle putoaisi ja vakuutteli, että kyllä varmaan sikiöllä on sydän ihan paikallaan. Seisoin kengät jalassa ja puristin äitiyskorttia, jonka taakse oli nyt rustattu uusi ultra-aika sikiöntutkimusyksikköön. Siinä vaiheessa kätilö havahtui, ettei ollut muistanut ottaa minulle yhtään kuvaa muistoksi. Käski ottaa kengät pois ja kiivetä takaisin ultrattavaksi, jotta saataisiin minulle muistoja. Niin mistä?

Parin tunnin kuluttua olin tullut siihen tulokseen, että viikko tuntui kohtuuttoman pitkältä ajalta odottaa mahdollista tuomiota. Iltaan mennessä olin varannut itselleni uuden rakenneultran yksityiselle netin ylistämälle ultragurulle. Ultrassa sikiöltä löytyi aortta. Vähäpuheinen lääkäri selasi lääkärikirjojaan ja sanoi veikkaavansa mustan aukon olevan teratooma, hyvänlaatuinen kasvain. Poistuin vastaanotolta tusinoittain möykkykuvia mukanani. (Kuvassa kaksi ylhäällä olevaa mustraa reikää ovat munuaiset. Oikean munuaisen alapuolella on epämääräinen musta möykky.)

Sikiöntutkimusyksikköä masentavampaa paikkaa saa sairaalasta etsiä. Sinne ei päästä vaan sinne joudutaan. Odotushuoneessa on painostava hiljaisuus ja seinillä on lappuja, joissa varoitetaan aikojen olevan mahdollisesti myöhässä tutkimusten luonteen takia. Välillä joku ovista aukeaa ja ihmiset astuvat itkien ulos. Sikiöllä kaikki muu oli kunnossa, mutta alavatsalta löytyi edelleen nesteen täyttämä möykky. Teratooma diagnoosi kumottiin heti ja tällä kertaa möykky ristittiin mesentriseksi kystaksi. Samalla puhuttiin erilaisista syövistä ja kasvaimista ja todettiin, ettei möykky liity millään tavalla tunnettuihin kromosomimutaatioihin. Lapsivesipunktiota minulle ei tarjottu, mutta halutessani olisin sen saanut. Silittelin mahaani ja päätin jatkaa raskautta ilman lapsivesipunktion keskenmenoriskiä. Perinnöllisyyslääkärille ilmoitettiin ettei häntä tarvita.

Ultrassa juostiin neljän viikon välein. Välillä möykky oli kasvanut, välillä sen sijaintia spekuloitiin. Välillä se oli munuaisessa kiinni ja välillä sitä epäiltiin sappikystaksi. Vauva kasvoi omilla +1 käyrillään ja kävi tutuksi. Vietin aikaa artikkeleita (niitä ei ollut kuin muutama) lukien ja ennusteita arvaillen. Raskausviikon 30+ ultran suoritti oppipoika ilman mentoria. Vapaudesta huumaantuneensa oppipoika teki ylimääräisiä mittauksia ja diagnosoi laajentuneet aivokammiot ja prominantin otsan. Siitä kuukauden päästä kaikki oppipojan mittaukset kumottiin. Jouduin kuitenkin jäämään osastolle seurantaan korkeiden verenpaineiden takia. Vähemmästäkin. Olin odottanut kyseistä ultraa paniikissa jo viikkoja. Viimeiset viikot vietin kohoavien verenpaineiden kanssa mahaa silittäen ja pahinta peläten. Olisin halunnut pitää maha-asukin mahassa hamaan loppuun saakka. Raskauden aikana kävin ultrissa yhteensä 11 kertaa.

Lopulta maha-asukki syntyi raskausviikolla 40+1. Vauvan nähdessäni totesin, että "se on ihan söpö". Olin odottanut jotain aivan muuta ja ollut varma, että vauvassa on jotain näkyvämpää vikaa. Kahden päivän iässä ultrassa vauvalla diagnosoitiin "määrittelemätön synnynnäinen epämuodostuma". Radiologin mukaan löydös sopi parhaiten suoliduplikaatiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että minimiehellä on ohutsuolen vieressä ylimääräinen kystamainen suolirakenne, jota pääsuoli ruokkii. Mahan tällä puolen on käyty ultrassa 4 kertaa ja nyt odotetaan, että pienten lasten (0-3 vuotiaat) kirurgiselta osastolta vapautuisi paikka, jotta päästäisiin ekstrasuolen poistoon. Siihen mennessä äidin tehtävänä on tarkkailla ettei minimiehelle synny suolitukosta. Tukoksen oireita ovat oksentaminen, kakan pihtaaminen ja itkeminen, jolloin ohjeena on mennä suoraan päivystykseen. Kumma kyllä kaikki oireet sopivat myös normaaliin vauva-arkeen. Vauvoilla kun on tapana pulautella, kärsiä ummetuksesta ja kommunikoida itkemällä. 

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Raskaus oli kokonaisuudessaan todella raskas. Mutta siinä missä huonetoverini Naistenklinikalla itki vauvansa kohonneita bilirubiini-arvoja. Itse lähes euforisessa tilassa silittelin omaa täydellistä vauvaani, jolla kaikesta huolesta ja pelottelusta huolimatta oli mahassa vain yksi ylimääräinen suolenpätkä.