Entä jos vauvani onkin ruma?

Havahduin kesken raskautta pohtimaan ja pelkäämään kaiken muun lisäksi, että entä jos vauvani on yksinkertaisesti ruma. Olin päässyt vaikuttamaan vauvani geenipooliin sen verran, että sain valikoida toiselta puoliskolta pituuden, hiusten ja silmien värin. Lisäksi pääsin vaikuttamaan etniseen alkuperään ja jossain määrin myös ihan olinpaikkaan. Itselleni oli alusta alkaen selvää, että halusin spermat Tanskasta. Ajattelin näin karsivani joukosta suomalaiset tautiperimät. Lisäksi tiesin spermapankin syynäävän ehdokkaat tarkkaan läpi ja varmistavan, ettei luovuttaja ollut kystisen fibroosin kantaja. Muutoin mentiinkin sitten omien mieltymysten mukaan. Tykkään tummapiirteisistä kaksilahkeisista, joten tummaa piti olla. Lääkäri tosin alunperin luuli, että etsinnässä oli itseni kaltainen luovuttaja, koska välittömästi liitti toiveeni omiin piirteisiini. Pituuden muistan heittäneeni hatusta vaikken halunnut ihan tappia. Viikonlopun jälkeen paniikissa soitin klinikalle ja lisäsin vielä pari lisäsenttiä toiveeseeni. Mielestäni siinä vaiheessa se oli se ratkaiseva tekijä. Viimeisen valinnan tein silmien värin mukaan. Tarjolla oli vihreää, siniharmaata ja sinistä. Otin sinisen.

Ensimmäisen kerran syynäsin minimiehen piirteitä läpi NT-poimun jälkeen kun viikkoja oli kasassa reilut 12. Mielestäni vauvani näytti muiden ultrakuvien vauvoihin verrattuna tosi rumalta. Muistan valittaneeni äidilleni kanssa kuinka ruma nenä vauvallani on. Rakenneultratkaan monikossa eivät tuoneet tähän helpotusta, vaikka vauvan piirteet olivatkin pehmentyneet. Lopullisen niitin kauneuspanikointiin toi lääkärin kommentti vauvan prominantista otsasta. Huomasin pian googlaavani vauvakuvia rumista vauvoista (niitä ei löytynyt ja kuvien vauvat olivat mielestäni tosi söpöjä) ja valtavista otsista. Kaikki vakuuttelivat minulle, että kauneus on katsojan silmässä, rumia vauvoja ei olemassakaan ja oma vauva on aina se kaikista kaunein. Ei helpottanut. Jääkaapin ovessa on edelleen kiinni profiilikuva vauvan prominantista otsasta. 

Näin jälkeenpäin tuo panikointi vauvan ulkonäön suhteen tuntuu turhalta. Tärkeintä pitäisi olla ja edelleen on, että vauva on terve. Pakko kuitenkin myöntää, että olin ehkä maailman onnellisin, kun vauvani näin. Iso nenä minimiehellä edelleen on, mutta niin on minullakin. Vastasyntyneenä olimme toistemme kopioita. Minimiehellä on tummat (ylöspäin sojottavat) pitkät hiukset ja valtavan isot silmät. Joskus pohdin, että käyköhän vauvalleni kun koiranpennuille. Ensin taputellaan ja leperrellään ja lopulta kierretään kaukaa. Tällä hetkellä kaikki ohikulkijat jaksavat ihastella ja kommentoida minimiehen hiuspehkoa. Myös junassa miehet hymyilevät nätisti. Luultavasti vauvalle, eivätkä minulle. Synnärillä sain jatkuvasti kuulla miten söpö vauvani on. Totesin aika usein, että on se söpömpi kuin luulin ja lisäsin, että niin kai ne aina ovat. Sitten yhdessä ihasteltiin toisten ja lopuksi omia vauvoja.

Luovuttajalta minimies sai Y-kromosomin. Lisäksi ilmeisesti maailman söpöimmät käyrät pikkurillit.