Imetyksestä

Raskas raskaus, pieleen mennyt synnytys ja onhan näitä. Yksi asia, joka kanssa tuntuu herättävän kuumia tunteita ja imetys. Pakko myöntää ettei imetys tai ajatus imettämisestä kiinnostanut yhtään koko raskauden aikana, pikemminkin päinvastoin. Raskausviikolla 34 ollessani osastolla jouduin täyttämään kaavakkeen, jossa yhdessä kohdassa kysyttiin toiveitani imetyksestä. Jätin sen tyhjäksi. Pelkäsin myös tissieni puolesta. Sektion jälkeen koko kroppani kuitenkin näytti jyrän alle jääneeltä. Selvisin ilman raskausarpia ihan loppumetreille saakka, kunnes kyljet ja mahanahka repesi. Pari viirua myös ilmaantui tisseihin. Aloin olla sitä mieltä, että roikkuvat olan ylitse heitettävät tyhjät pussit kuuluivat myös tähän diiliin ja kohta huomasin selittäväni kätilölle, kuinka tavoitteeni on osittaisimetys. Halusin pitää option auki, että tarpeen tullen vauvan voi myös jättää hoitoon ja pulloruokinta ei tuota ongelmia.

Imettäminen vain osoittautui haasteelliseksi. En päässyt sängystä ylös ja kehittelin itselleni metodin, jossa nostin moottoroidun sängyn yläpäädyn mahdollisimman ylös ja kampesin siitä itseni käsivoimin ja vatsalihasten avulla laidoista pystyyn. Myöhemmin sain kuulla, että minun olisi kuulunut kierähtää kyljen kautta lattialla. Tällä oma keksimälläni systeemillä aloitin poikittaisten vatsalihasten treenin pari tuntia sektiosta, mutta kukaan koko putiikissa ei vaivautunut edes pikaisesti perehdyttämään minua sektiotoipumisen saloihin.

Ensimmäisen kerran nostin oma-aloitteisesti vauvan syliin kahden päivän kuluttua. Istuminen vauva sylissä ei kuitenkaan onnistunut ja kävelin selkä kumarassa seiniin nojaillen. Jokaisella kätilöllä oli omat niksinsä ja imetysasentonsa. Kaikki sattui ja olin tuskainen. Vauvaa ei kiinnostanut tyhjän tissin lutkuttaminen ollenkaan ja vasta loppumetreillä joku kätilöistä kysyi, että olinko kokeillut rintapumppua. Siinä tilanteessa ei ollut tullut mieleenkään. Olin valmistautunut imetykseen yhtä hyvin kuin synnytykseen. Käytännössä en mitenkään.

Vietin sairaalassa kolme yötä ja vajaa neljä päivää. Ensimmäisenä yönä vauva oli kätilöiden hoidettavina, koska pääsin osastolle vasta aamuyöstä heräämöstä ja olin pumpattu täyteen trippejä. Päivällä myös vauvan hoito oli lähinnä kätilöiden harteilla. Sain kurkkia verhon välistä, kun vauvaani pestiin. Kätilö kovasti kyseli mieltymyksiäni minimiehen tukkapehkon stailaukseen. Näin vasta silloin koko vauvan hiuspehkon ensimmäistä kertaa. Toisen yön iltana kätilö ilmoitti minulle olevansa liian kiireinen hoitamaan puolestani vauvaa, joten itse olisi pärjättävä jo tässä vaiheessa. Kun paniikissa vähän protestoin heikkoon kuntooni vedoten (en ollut pystynyt nostamaan vauvaa vielä kertaakaan, enkä pystynyt istumaan), kätilö lupasi tulla nostoavuksi tarvittaessa. Soittelin siis pitkin yötä kutsukelloa anteeksi pyydellen. Tuon yön jälkeen luovuin avun pyytämisestä ja päätin pärjätä itse.

Kolmantena yönä kätilö oli sitä mieltä, että kyllä kaikista tisseistä maitoa tulee ja käski lypsämään ne tärkeät tipat lusikkaan. Puolen tunnin lypsysaldona oli nuppineulan kärjen kokoinen tippa, jota yritin epätoivoisesti syöttää vauvalleni. Koko yö meni vauvansänkyä työnnellessä pitkin sairaalakäytäviä. Samalla pyytelin anteeksi minimieheltäni noin miljoona kertaa etten tällä hetkellä parempaan pystyisi, mutta lupasin tehdä parhaani nyt ja jatkossakin. Oikeastaan tuolloin rakastuin tuohon nyyttiin niin, että meinasin pakahtua. Oltiin yhdessä ihan yhtä reppanoita.

Minun kotiutettiin statuksella "maidontuotanto riittävä". En tiedä edelleen millä mittapuulla. Kotiin päästessäni olin vakuuttunut siitä, että vauva ei muuta tarvitsekaan kuin tissiä. Samalla kehittelin imetyksestä jonkinasteisen pakkomielteen. Ensimmäisenä kotiyönä paidassa oli ensimmäistä kertaa pari maitoläikkää. Ostin innoissani kaupasta liivinsuojuksia. Siihen ne maitoläikät sitten jäivätkin ja liivinsuojuspakkaus on edelleen korkkaamaton. Olin saanut aikaisemmin vanhan Aventin käsikäyttöisen pumpun. Ajattelin, että uusi olisi parempi ja kävin sellaisen hakemassa. Lypsin ahkerasti ja innoissani. En saanut lypsettyä yhden yhtä pisaraa. Seuraavaksi hankin imetystyynyn, jotta tyhjän imettäminen olisi helpompaa. Ne imetyshetket myös oikeasti olivat ihania. Kaupasta lähti mukaan pari erilaista rintakumia kanssa, jotta vauvalla olisi mukavampaa imeä pelkkää tissiä. Luin netistä imetysohjeita, juoksin kuumassa suihkussa, pidin lämpöpusseja tisseillä, mutta oikeastaan mitään ei tapahtunut. Kuulin, kuinka jollakin oli sektion jälkeen noussut maito vasta parin viikon viiveellä. Asetin itselleni päämäärän parin viikon päähän. Yksi yö sitkeä yrittäminen palkittiin ja onnistuin lypsämään 20 milliä maitoa. Seuraavalla kerralla se oli kutistunut taas pariin milliin, eikä se koskaan siitä noussut. Pistin vauvan imemään tyhjää tissiä ennen pulloa ja välillä sen jälkeen. Olimme peiton alla nakuina useamman päivän peräkkäin. Nukuimme ihokontaktissa. Hankin sähköpumpun säästämään käsiäni. Neuvolassa neuvoivat vähentämään korvikkeen määrää, jotta vauva käynnistäisi maidontuotannon. Syötin miniannoksia pullosta ja vauvan paino-pituus suhde alkoi olemaan -20 prosenttia. Vauvalla ei ollut enää kaksoisleukaa nimeksikään ja tikut jalkojen ja käsien kohdalla.

Sitten alkoivat vauvan mahavaivat ja vauva huusi selkä kaarella aamusta iltaan ja yöhön kipuitkua. Katsoin sitä pari päivää, kunnes soitin neuvolan neuvontaan. Siitä minut lähetettiin oman terveyskeskukseni päivystykseen. Parin tunnin jono terveyskeskuslääkärille pari viikkoisen vauvan kanssa ei houkuttanut, joten marssimme Lastenklinikan päivystykseen tuomiota kuulemaan. Maidontuotanto otti tuolloin jos mahdollista takapakkia stressistä. Neuvolantäti tsemppasi ja neuvoi eri asentoimetyksiä. Kuulema pitäisi syödä ja juoda hyvin, ettei vain maidontuotanto kärsisi. Asennot eivätkä ruokatottumukset olleet ongelma, vaan se ettei maitoa yksinkertaisesti tullut. Minimiehen neuvolakortissa lukee nätisti kerta toisensa jälkeen "kasvaa upeasti rintamaidolla ja korvikkeella".  Edelleen kuulema ne millit ovat tärkeitä. Tällä viikolla en ole saanut edes teelusikkalista maitoa lypsettyä. Minimies ei ole käynyt tissillä pariin viimeiseen viikkoon, koska vauvan turha huudattaminen ei vaan enää tuntunut välttämättömältä. Tänään päätin, että eilinen sai olla viimeinen päivä, kun rytmitin päiväni rintapumpun ympärille. Hyvin se tuntuu kasvavan korvikkeellakin.

Sektion jälkeen neuvolatäti kyseli kovasti jos olisin pettynyt synnytykseen, en ollut, enkä ole. Sain palkinnoksi maailman ihanimman ja melkein terveen minimiehen. Vähän samaan tapaan viimeksi keskusteltiin pettymyksestä imetystä kohtaan. En edelleen oikein osaa olla pettynyt. Yritin, enkä tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin. Pääasia on, että minulla on edelleen se maailman ihanin ja melkein terve minimies. Oman rumbansa arkeen tuo pullot ja minimiehen tapauksessa maidoton keitettyyn veteen liuotettava korvike, mutta mitäpä sitä ei vauvansa eteen tekisi.