Entä jos vauvani onkin ruma?

Havahduin kesken raskautta pohtimaan ja pelkäämään kaiken muun lisäksi, että entä jos vauvani on yksinkertaisesti ruma. Olin päässyt vaikuttamaan vauvani geenipooliin sen verran, että sain valikoida toiselta puoliskolta pituuden, hiusten ja silmien värin. Lisäksi pääsin vaikuttamaan etniseen alkuperään ja jossain määrin myös ihan olinpaikkaan. Itselleni oli alusta alkaen selvää, että halusin spermat Tanskasta. Ajattelin näin karsivani joukosta suomalaiset tautiperimät. Lisäksi tiesin spermapankin syynäävän ehdokkaat tarkkaan läpi ja varmistavan, ettei luovuttaja ollut kystisen fibroosin kantaja. Muutoin mentiinkin sitten omien mieltymysten mukaan. Tykkään tummapiirteisistä kaksilahkeisista, joten tummaa piti olla. Lääkäri tosin alunperin luuli, että etsinnässä oli itseni kaltainen luovuttaja, koska välittömästi liitti toiveeni omiin piirteisiini. Pituuden muistan heittäneeni hatusta vaikken halunnut ihan tappia. Viikonlopun jälkeen paniikissa soitin klinikalle ja lisäsin vielä pari lisäsenttiä toiveeseeni. Mielestäni siinä vaiheessa se oli se ratkaiseva tekijä. Viimeisen valinnan tein silmien värin mukaan. Tarjolla oli vihreää, siniharmaata ja sinistä. Otin sinisen.

Ensimmäisen kerran syynäsin minimiehen piirteitä läpi NT-poimun jälkeen kun viikkoja oli kasassa reilut 12. Mielestäni vauvani näytti muiden ultrakuvien vauvoihin verrattuna tosi rumalta. Muistan valittaneeni äidilleni kanssa kuinka ruma nenä vauvallani on. Rakenneultratkaan monikossa eivät tuoneet tähän helpotusta, vaikka vauvan piirteet olivatkin pehmentyneet. Lopullisen niitin kauneuspanikointiin toi lääkärin kommentti vauvan prominantista otsasta. Huomasin pian googlaavani vauvakuvia rumista vauvoista (niitä ei löytynyt ja kuvien vauvat olivat mielestäni tosi söpöjä) ja valtavista otsista. Kaikki vakuuttelivat minulle, että kauneus on katsojan silmässä, rumia vauvoja ei olemassakaan ja oma vauva on aina se kaikista kaunein. Ei helpottanut. Jääkaapin ovessa on edelleen kiinni profiilikuva vauvan prominantista otsasta. 

Näin jälkeenpäin tuo panikointi vauvan ulkonäön suhteen tuntuu turhalta. Tärkeintä pitäisi olla ja edelleen on, että vauva on terve. Pakko kuitenkin myöntää, että olin ehkä maailman onnellisin, kun vauvani näin. Iso nenä minimiehellä edelleen on, mutta niin on minullakin. Vastasyntyneenä olimme toistemme kopioita. Minimiehellä on tummat (ylöspäin sojottavat) pitkät hiukset ja valtavan isot silmät. Joskus pohdin, että käyköhän vauvalleni kun koiranpennuille. Ensin taputellaan ja leperrellään ja lopulta kierretään kaukaa. Tällä hetkellä kaikki ohikulkijat jaksavat ihastella ja kommentoida minimiehen hiuspehkoa. Myös junassa miehet hymyilevät nätisti. Luultavasti vauvalle, eivätkä minulle. Synnärillä sain jatkuvasti kuulla miten söpö vauvani on. Totesin aika usein, että on se söpömpi kuin luulin ja lisäsin, että niin kai ne aina ovat. Sitten yhdessä ihasteltiin toisten ja lopuksi omia vauvoja.

Luovuttajalta minimies sai Y-kromosomin. Lisäksi ilmeisesti maailman söpöimmät käyrät pikkurillit. 

Imetyksestä

Raskas raskaus, pieleen mennyt synnytys ja onhan näitä. Yksi asia, joka kanssa tuntuu herättävän kuumia tunteita ja imetys. Pakko myöntää ettei imetys tai ajatus imettämisestä kiinnostanut yhtään koko raskauden aikana, pikemminkin päinvastoin. Raskausviikolla 34 ollessani osastolla jouduin täyttämään kaavakkeen, jossa yhdessä kohdassa kysyttiin toiveitani imetyksestä. Jätin sen tyhjäksi. Pelkäsin myös tissieni puolesta. Sektion jälkeen koko kroppani kuitenkin näytti jyrän alle jääneeltä. Selvisin ilman raskausarpia ihan loppumetreille saakka, kunnes kyljet ja mahanahka repesi. Pari viirua myös ilmaantui tisseihin. Aloin olla sitä mieltä, että roikkuvat olan ylitse heitettävät tyhjät pussit kuuluivat myös tähän diiliin ja kohta huomasin selittäväni kätilölle, kuinka tavoitteeni on osittaisimetys. Halusin pitää option auki, että tarpeen tullen vauvan voi myös jättää hoitoon ja pulloruokinta ei tuota ongelmia.

Imettäminen vain osoittautui haasteelliseksi. En päässyt sängystä ylös ja kehittelin itselleni metodin, jossa nostin moottoroidun sängyn yläpäädyn mahdollisimman ylös ja kampesin siitä itseni käsivoimin ja vatsalihasten avulla laidoista pystyyn. Myöhemmin sain kuulla, että minun olisi kuulunut kierähtää kyljen kautta lattialla. Tällä oma keksimälläni systeemillä aloitin poikittaisten vatsalihasten treenin pari tuntia sektiosta, mutta kukaan koko putiikissa ei vaivautunut edes pikaisesti perehdyttämään minua sektiotoipumisen saloihin.

Ensimmäisen kerran nostin oma-aloitteisesti vauvan syliin kahden päivän kuluttua. Istuminen vauva sylissä ei kuitenkaan onnistunut ja kävelin selkä kumarassa seiniin nojaillen. Jokaisella kätilöllä oli omat niksinsä ja imetysasentonsa. Kaikki sattui ja olin tuskainen. Vauvaa ei kiinnostanut tyhjän tissin lutkuttaminen ollenkaan ja vasta loppumetreillä joku kätilöistä kysyi, että olinko kokeillut rintapumppua. Siinä tilanteessa ei ollut tullut mieleenkään. Olin valmistautunut imetykseen yhtä hyvin kuin synnytykseen. Käytännössä en mitenkään.

Vietin sairaalassa kolme yötä ja vajaa neljä päivää. Ensimmäisenä yönä vauva oli kätilöiden hoidettavina, koska pääsin osastolle vasta aamuyöstä heräämöstä ja olin pumpattu täyteen trippejä. Päivällä myös vauvan hoito oli lähinnä kätilöiden harteilla. Sain kurkkia verhon välistä, kun vauvaani pestiin. Kätilö kovasti kyseli mieltymyksiäni minimiehen tukkapehkon stailaukseen. Näin vasta silloin koko vauvan hiuspehkon ensimmäistä kertaa. Toisen yön iltana kätilö ilmoitti minulle olevansa liian kiireinen hoitamaan puolestani vauvaa, joten itse olisi pärjättävä jo tässä vaiheessa. Kun paniikissa vähän protestoin heikkoon kuntooni vedoten (en ollut pystynyt nostamaan vauvaa vielä kertaakaan, enkä pystynyt istumaan), kätilö lupasi tulla nostoavuksi tarvittaessa. Soittelin siis pitkin yötä kutsukelloa anteeksi pyydellen. Tuon yön jälkeen luovuin avun pyytämisestä ja päätin pärjätä itse.

Kolmantena yönä kätilö oli sitä mieltä, että kyllä kaikista tisseistä maitoa tulee ja käski lypsämään ne tärkeät tipat lusikkaan. Puolen tunnin lypsysaldona oli nuppineulan kärjen kokoinen tippa, jota yritin epätoivoisesti syöttää vauvalleni. Koko yö meni vauvansänkyä työnnellessä pitkin sairaalakäytäviä. Samalla pyytelin anteeksi minimieheltäni noin miljoona kertaa etten tällä hetkellä parempaan pystyisi, mutta lupasin tehdä parhaani nyt ja jatkossakin. Oikeastaan tuolloin rakastuin tuohon nyyttiin niin, että meinasin pakahtua. Oltiin yhdessä ihan yhtä reppanoita.

Minun kotiutettiin statuksella "maidontuotanto riittävä". En tiedä edelleen millä mittapuulla. Kotiin päästessäni olin vakuuttunut siitä, että vauva ei muuta tarvitsekaan kuin tissiä. Samalla kehittelin imetyksestä jonkinasteisen pakkomielteen. Ensimmäisenä kotiyönä paidassa oli ensimmäistä kertaa pari maitoläikkää. Ostin innoissani kaupasta liivinsuojuksia. Siihen ne maitoläikät sitten jäivätkin ja liivinsuojuspakkaus on edelleen korkkaamaton. Olin saanut aikaisemmin vanhan Aventin käsikäyttöisen pumpun. Ajattelin, että uusi olisi parempi ja kävin sellaisen hakemassa. Lypsin ahkerasti ja innoissani. En saanut lypsettyä yhden yhtä pisaraa. Seuraavaksi hankin imetystyynyn, jotta tyhjän imettäminen olisi helpompaa. Ne imetyshetket myös oikeasti olivat ihania. Kaupasta lähti mukaan pari erilaista rintakumia kanssa, jotta vauvalla olisi mukavampaa imeä pelkkää tissiä. Luin netistä imetysohjeita, juoksin kuumassa suihkussa, pidin lämpöpusseja tisseillä, mutta oikeastaan mitään ei tapahtunut. Kuulin, kuinka jollakin oli sektion jälkeen noussut maito vasta parin viikon viiveellä. Asetin itselleni päämäärän parin viikon päähän. Yksi yö sitkeä yrittäminen palkittiin ja onnistuin lypsämään 20 milliä maitoa. Seuraavalla kerralla se oli kutistunut taas pariin milliin, eikä se koskaan siitä noussut. Pistin vauvan imemään tyhjää tissiä ennen pulloa ja välillä sen jälkeen. Olimme peiton alla nakuina useamman päivän peräkkäin. Nukuimme ihokontaktissa. Hankin sähköpumpun säästämään käsiäni. Neuvolassa neuvoivat vähentämään korvikkeen määrää, jotta vauva käynnistäisi maidontuotannon. Syötin miniannoksia pullosta ja vauvan paino-pituus suhde alkoi olemaan -20 prosenttia. Vauvalla ei ollut enää kaksoisleukaa nimeksikään ja tikut jalkojen ja käsien kohdalla.

Sitten alkoivat vauvan mahavaivat ja vauva huusi selkä kaarella aamusta iltaan ja yöhön kipuitkua. Katsoin sitä pari päivää, kunnes soitin neuvolan neuvontaan. Siitä minut lähetettiin oman terveyskeskukseni päivystykseen. Parin tunnin jono terveyskeskuslääkärille pari viikkoisen vauvan kanssa ei houkuttanut, joten marssimme Lastenklinikan päivystykseen tuomiota kuulemaan. Maidontuotanto otti tuolloin jos mahdollista takapakkia stressistä. Neuvolantäti tsemppasi ja neuvoi eri asentoimetyksiä. Kuulema pitäisi syödä ja juoda hyvin, ettei vain maidontuotanto kärsisi. Asennot eivätkä ruokatottumukset olleet ongelma, vaan se ettei maitoa yksinkertaisesti tullut. Minimiehen neuvolakortissa lukee nätisti kerta toisensa jälkeen "kasvaa upeasti rintamaidolla ja korvikkeella".  Edelleen kuulema ne millit ovat tärkeitä. Tällä viikolla en ole saanut edes teelusikkalista maitoa lypsettyä. Minimies ei ole käynyt tissillä pariin viimeiseen viikkoon, koska vauvan turha huudattaminen ei vaan enää tuntunut välttämättömältä. Tänään päätin, että eilinen sai olla viimeinen päivä, kun rytmitin päiväni rintapumpun ympärille. Hyvin se tuntuu kasvavan korvikkeellakin.

Sektion jälkeen neuvolatäti kyseli kovasti jos olisin pettynyt synnytykseen, en ollut, enkä ole. Sain palkinnoksi maailman ihanimman ja melkein terveen minimiehen. Vähän samaan tapaan viimeksi keskusteltiin pettymyksestä imetystä kohtaan. En edelleen oikein osaa olla pettynyt. Yritin, enkä tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin. Pääasia on, että minulla on edelleen se maailman ihanin ja melkein terve minimies. Oman rumbansa arkeen tuo pullot ja minimiehen tapauksessa maidoton keitettyyn veteen liuotettava korvike, mutta mitäpä sitä ei vauvansa eteen tekisi.

Synnytyksen muistelua

En oikein valmistautunut synnytykseen mitenkään. Neuvolassa kyselivät kovasti joka viikolla, että joko olen pakannut sairaalakassin. Aina ilmoitin etten ollut. Sen perusteella neuvolalääkäri julisti viimeisellä tapaamisella, etten ollut vielä valmis äidiksi. En tiennyt, että siihen tarvittiin pakattu laukku. Tosiasiassa laukun pakkaaminen tuntui mahdottomalta, koska ne ainoat päälle mahtuvat vaatteet olivat ahkerassa käytössä ihan viime metreille saakka. Lopulta taisin mumista jossain vaiheessa, että juuh, pakattu on, jotta jättivät rauhaan. Osastolle joutuminen raskausviikolla 34 varmisti kyllä sen, että sen jälkeen liikuin aina laukku mukanani, jossa oli vähintään hammasharja mukana. Siellä kyllä kauhistelin, ettei minulla ollut yhtään mitään vielä hankittuna tai valmiiksi laitettuna. Kätilö lohdutteli, että kyllä se mies ehtii sängyn sillä aikaa kasaamaan. Niin, mikä mies ja minkä sängyn?

Kotiin pääsin verenpaineseuranta ohjeet mukanani ja pari viikkoa arvot pysyivätkin korkeiden viitearvojen sisällä. Ainakin välillä. Neuvolalääkärissäkin kävin synnytystapa-arvioinnissa, joka omalla kohdallanio oli yhtä tyhjän kanssa. Ravasin jatkuvasti sikiöntutkimusyksikössä ja minulla oli sikiön möykyn takia tiedossa käynti myös äitiyspolille, joten neuvolalääkäri vain ilmoitti, että kroppani ei ole lähimaillakaan valmistautunut synnytykseen. Raskausviikolla 38 äitiyspolilla tulivat samoihin johtopäätöksiin ja ilmoittivat, että jos vauvaa ei kuulu, viikolla 42 tavataan uudestaan. Kun viikkoja oli kasassa 39 verenpaineeni kipusivat ihan uusiin lukemiin. Alapaine oli jatkuvasti 110 luokkaa ja yläpaine 160 ja minut passitettiin Naistenklinikan päivistykseen. Siellä tultiin taas siihen tulokseen, etten ole lähimaillakaan synnyttämässä ja käskettiin henkisesti varautua siihen, että olen vähintään vielä pari viikkoa vyöryvä valas. Verenpaineiden takia jouduin kuitenkin neuvolan erityissyyniin päivistyslääkärin toiveesta. Ehdin käydä nevolassa kerran, jossa päiviteltiin verenpaineitani.

Raskauden aikana aina kyseltiin supistuksista ja onko niitä ollut. Aina totesin, etten tiedä, ettei minulla ole mitään ideaa miltä supistus tuntuu. Oli minulla aamuisin aika usein maha kivikovana ja kipeänä, mutta eivät ne mitään rytmillisiä lihasjännityksiä olleet. Loppuraskauteen edetessä aina välillä alapäässä vihloin. Mutta sekään ei mielestäni tuntunut supistukselta vaan pikemminkin siltä, että repeän kahtia. Aina ne kuitenkin menivät ohitse. Olin kyllästynyt olemaan raskaana, mutta päivystyslääkärin ohjeita noudattaen henkisesti valmistauduin siihen, ettei pariin viikkoon tapahdu mitään. Kävin hakemassa pari kassillista ruokaa ja valmistauduin makaamaan sohvalla. Puolen yön jälkeen laskettuna päivänä kävin vessassa ja paperiin tarttui limansekaista verta. Tiesin limatulpasta, mutta paniikki kuitenkin meinasi iskeä. En ollut pätkääkään omasta mielestäni valmistautunut henkisesti synnyttämään. Pikavauhtia pakkasin sairaalakassin ja oikeasti, ehti sen tuolloinkin pakata ja siivosin kämpän. Koko yön supisteli epäsäännöllisen säännöllisesti tai pikemminkin edelleen tuntui siltä, että alapää repeää kahtia. Tuon tiedon valossa siis niitä supistuksia oli ollut aikaisemminkin.

Aamuun mennessä supistukset olivat muuttuneet säännölliseksi ja niitä tuli ensin 15 minuutin välein, sitten 10 minuutin välein ja lopulta 5 minuutin välein. Makasin sohvalla ja kellotin. Illalla soitin Naistenklinikalle jossa käskettiin lenkille, koska haluaisin varmasti, että synnytys etenisi. Totesin puhelimeen, etten oikeasti ole enää ollenkaan varma, että haluan tämän etenevän. Lenkille en kyllä myöskään lähtenyt ja itselleni jäi epäselväksi, että miten tuossa tilassa se ylipäätänsä olisi ollut mahdollista. Puolen yön aikoihin supistukset laimenivat. Sain nukuttua kolme tuntia ja heräilin vähän väliä kipuun, joka edelleen repi alapäätä kahtia. Aamulla ne olivat taas säännölliset. Suihkussa tuntui menevän taju.

Äitini oli joskus raskausaikana heittänyt ilmaan, että hänhän voisi tulla mukaani synnytykseen. Luulin äitini pilailevan ja ajatus omasta äidistäni synnytyssalissa tuntui lähinnä epämukavalta. Enkä koskaan suostumustani siihen, että äitini olisi ollut tukihenkilönä mukana. Pakko kuitenkin myöntää, että äidin ilmaantuminen paikalle tuntui tuossa vaiheessa ihan parhaalle. Soitin Naistenklinikalle tuskaisena (tuossa vaiheessa supistusten väli oli noin kolme minuuttia ja kesto minuutin) tulostani sohvaan nojaillen. Puhelimeen vastannut kätilö kysyi, että "niin mitä siis olen vailla?". Paikalle saavuttuani sama puhelimessa ollut kätilö sanoi, että hän halusi nähdä minut ihan paikanpäällä, että olenko muka oikeasti noin kipeä. Ilmeisesti olin, koska minut ohjattiin tutkimushuoneeseen. Siellä vielä vitsailin, että varmaan oikeasti ei ole tapahtunut yhtään mitään. No ei ollutkaan. Olin kuulema kokoisen sentin auki! Siinä vaiheessa oikeasti alkoi epätoivo. Kätilö yritti vakuutella, että kohdunkaula on kuitenkin hävinnyt, joten hienosti kaikki etenee. Sain jonkin kipupiikin, joka kesti peräti tunnin ja jonka aikana kiemurtelin kivusta. Olin edelleen sentin auki. Kätilö oli ihmeissään ja pohti kovasti mitä minulle tehdään. Tuossa vaiheessa taisin alkaa itkemään, koska olin varma, että saan lähtöpassit kotiin. Olin varma, etten ikinä selviäisi näissä kivuissa sinne saati sieltä enää takaisin sairaalaan.

Kätilö kuitenkin kävi lääkärin ylipuhumassa ja pääsin synnytyssaliin jo tuossa vaiheessa. Kovasti minulle pahoiteltiin salin pienuutta. Sieltä puuttui katosta roikkuvat joogaliinat ja uima-altaat. Puolapuut sieltä kuitenkin löytyi ja kokonainen jumppanurkkaus erilaisine jumppapalloineen. Kärräsin ruhoni sänkyyn, jossa muuten vietin koko synnytyksen. Mistään vaihtoehtoisista synnytystavoista ei edes keskustelu, saati kivunlievityksestä. Kätilölle oli itsestään selvää, että tarvitsen kaikki mahdollisimmat tripit, joita talosta löytyy. Epiduraalipuudutetta ei kuulema uskallettu vielä antaa, jottei synnytys pysähtyisi. Sain siis käteeni ilokaasumaskin, jonka käytöstä kieltäydyin, koska maskiin hengittäminen sai aikaan sen, että tunsin tukehtuvani. Supistusten aikana olisi pitänyt hengittää ja rentoutua ja toimin itsepäisesti juuri päinvastoin, koska mielestäni ne eivät sattuneet niin paljon. Kamalaa tuskaa kesti oikeasti kai vain hetken, jonka jälkeen olin varma, että kuolen. Siinä vaiheessa olin auki kolme senttiä ja anestesialääkäri pyydettiin paikalle. Epiduraalin vaikutuksen alkaminen kesti, mutta sen jälkeen homma kävi helposti. Verenpaineet laskivat ja kohdunsuu avautui seitsemään senttiin. Kalvotkin puhkaistiin. Sitten tunsin heikosti pari supistusta ja seuraavassa hetkessä epiduraalista ei enää ollut tietoakaan. Sain uuden tripin. Se ei alkanut vaikuttamaan enää hetkessä ja kätilö käski varautumaan henkisesti siihen, että se varsinainen synnyttäminen ja ponnistaminen sitten kanssa myös sattuu. Kivuton olin vain hetken, kunnes supistukset taas puskivat läpi. Tuossa vaiheessa verenpaineet lähtivät nousuun ja tärisin horkassa. Yläpaine tässä vaiheessa oli 200. Sain kolmannen ja viimeisen epiduraalin. Sen vaikutuksen alkamista odotettiin reilu puoli tuntia, eikä oikein mitään tapahtunut, muuta kuin se, että tunsin kuolevani kivusta. Ruumiinlämpöni nousi 39.5 asteeseen ja ulisin kuolevani. Kuulema kipuiluni ei ollut ihan normaalia ja kohta tupa olikin täynnä väkeä. Anestesialääkäri totesi epiduraalineulan lähteneen pois paikalta. Puudutteet eivät olleet siis edes menneet perille. Sain spinaalipuudutteen, jolloin tunto jaloistani katosi kokonaan. Kohta minulle tungettiin naaman eteen happimaskia. Kuulema vauvan sydänäänissä oli jotain häikkää ja minua piti saada hapetettua. Samalla synnytyslääkäri otti vauvan päästä verinäytteitä, jotka kertoivat vauvan kunnosta. Kiteytettynä kaikki laktaattiarvot yli 4.6 ovat huonoja ja meinaavat sitä, että vauva pitää saada ulos mahdollisimman nopeasti. Oman minimieheni arvot tuossa vaiheessa olivat ensin 7.9 ja sitten 8.1 eli huonompaan oltiin menossa. Vauvan aikaisempi oikea tarjonta oli myös muuttunut ja pää kuulema seilasi nyt aivan liian korkealla. Lääkäri totesi, ettei saa sieltä koskaan päätä kalastettua ja koska itse olin lisäksi umpipuudutuksessa ripeälle alatiesynnytykselle ei ollut edellytyksiä.

Minut kärrättiin pikaisesti leikkaussaliin. Sektioon minua valmistettiin sen verran, että tehdään hereillä jos voidaan ja nukutuksessa tarvittaessa. Koska olin jo valmiiksi umpipuudutuksessa lisäpuudutteita ei tarvittu. Anestesialääkäri teki pikaisia tuntotestejä. Tunto säilyi koko operaation ajan, mutta kylmää ja kipua en kuulema saanut tuntea. Kohta mahassa myllättiin ja kuului parkaisu, jonka jälkeen onniteltiin kovasti ja sain morfiinia suoraan suoneen. Vauva oli lähtenyt oman tiiminsä mukana muualle tarkempaan tarkistukseen samalla kun itse jäin saliin ommeltavaksi. Myöhemmin kätilö kiikutti vauvan kapaloituna paikalle tervehtimään, jolloin silittelin sormella vauvan poskea ja totesin sen olevan ihan söpö. Vauva lähti jonnekin äitini ja kätilön kanssa. Minä jäin edelleen saliin tikattavaksi ja siitä heräämöön kärrättäväksi.

Siitä kun vessakäynnin yhteydessä paperiin jäi limaa ja verta oli kulunut 48 tuntia. Välissä olin nukkunut pari tuntia. Olin aivan euforisessa tilassa, morfiinihöyryissä ja äärettömän janoinen. Sain pari kulausta kraanavettä ja lisää morfiinia. Yläpaineet olivat edelleen yli 200 ja alapaineet yli 120. Sain lääkettä verenpaineen laskemiseen tavoitteena, että yläpaine olisi 160 ja alapaine 110 enne osastolle kärräämistä. Osastolle saavuin pää pyörällä kolmen jälkeen yöllä ja sain vihdoinkin kauan pyytämääni mehua, jota heräämöstä ei löytynyt. Vauvaa näin pikaisesti taas hetken ja sain sen jopa viereeni. Annoin kuitenkin kätilön viedä minimieheni, koska pelkäsin morfiinihöyryissä ja univelassa unohtavan koko vauvan olemassaolon vuoteellani. Aamulla parin tunnin unien jälkeen kovasti pohdin, etten enää muista miltä vauvani näyttää.

Koin tarvetta puhua synnytyksestä tai siitä, etten loppupeleissä edes synnyttänyt monta päivää tapahtuman jälkeen. Varsinaista synnytyspettymystä en kuitenkaan koskaan kokenut. Olin vain äärettömän kiitollinen vauvastani. Kätilölle totesin, etten kuitenkin koskaan enää yritä synnyttää alakautta, jolloin kätilö ehdotti, että voisin käydä keskustelemassa synnytyksestäni lääkärin kanssa. Silloin ajatus tuntui hyvältä. Sain ajan kuitenkin vasta reilun kahden kuukauden päähän eli eiliseen. Mietin pitkää peruisinko koko tapaamisen, koska vaikka pääpiirteittään asiat edelleen muistankin olin mielestäni puhunut ja kelannut asiaa tarpeeksi. Vakuuttunut kuitenkin olin edelleen, etten alateitse synnytä. Lähdin siis käymään Naistenklinikalla. Ajat olivat myöhässä ja otin minimiehen mukaani siitä huolimatta, että ovissa on erikseen laput, ettei lapsia tutkimushuoneeseen. Kysyin asiaa kätilöltä ja valehtelin lastenhoitajani sairastuneen, jolloin kätilö sanoi, että tietenkin saan ottaa vauvan mukaani ja lupasi tarvittaessa hoitaa minimiestä keskustelun ajan. Lääkäri kysyi haluaisinko itse kertoa synnytyksestäni vai kävisimmekö sen läpi epikriisiä lukemalla. Valitsin jälkimmäisen. Tutkailimme vauvan sydänkäyriä ja totesin saaneeni maailman ihanimman vauvan. Lopulta lääkäri kiteytti keskustelun siihen, ettei jatkossa alateitse synnyttämiselle ole mitään estettä! Salaa olin oikeasti toivonut, että tietoihini olisi kirjattu ylös "jatkossa suoraan sektioon". Ilmeisesti kaikkea ei voi saada. Jos vielä joskus onnistun raskautumaan haluan neuvolasta suoran lähetteen pelkopolille. En varsinaisesti pelkää synnytystä, mutta ei enää koskaan uudestaan, kiitos! 

Raskas raskaus

Luin netistä piinapäivistä ja kuinka hysteeriset naiset tihrustivat suurennuslaseilla raskaustestejä eri valoissa monta päivää aamuin, illoin, iltapäivisin ja öin. Useimmissa otsikkona oli "haamuplussa" tai "viivapaikka". Kommenttikentät täyttyivät onnitteluista. Itse en nähnyt viivoissa mitään ja pidin koko touhua aivan hysteerisenä. Vannoin ettei minusta tulisi koskaan samanlaista piinailijaa. Siirron jälkeen jaksoin päivän. Toisena päivänä puhuin jo piinapäivistä ja laskin päiviä. Kolmantena laskuissa oli jo tunnit, kunnes lopulta sekosin aivan totaalisesti. Vuorokausi ajoittui aamun piinaan, päivän töihin, jolloin ei ehtinyt piinailemaan ja siihen tappavan pitkään iltaan jolloin surffailin netissä ja sukelsin syvään siihen maailmaan mitä kaikkea voikaan mennä pieleen. Jaksoin yhdeksännen päivän iltapäivään saakka, vaikka tarkoitus oli kestää kaksi viikkoa. Pissasin purkkiin ja kastoin tikun. Käänsin sen saman tien ylösalaisin pesukoneen päälle ja laitoin ajastimen soimaan. Tiesin olevani raskaana, vaikka pelkäsin koko kehoni sittenkin pettäneen ja kärsiväni lumeoireista. Näytöllä oli selkeä plussa. Olo ei ollut helpottunut vaan päinvastoin. Aloin miettimään, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja oikeastiko halusin tätä. Samalla alkoi jo lamaannuttava pelko keskenmenosta. Ensimmäisten viikkojen aikana tein kamalan kasan raskaustestejä. Kaikki paitsi yksi niistä positiivisia. Yhdessä tapauksessa joku meni digitaalisessa testissä pieleen ja testin näytöllä vilkkui vain "error"-viesti. Juoksin heti aamulla apteekkiin ostamaan uuden ja varmistamaan, että edelleen oltiin raskaana.

Varhaisultran olin varannut vasta raskausviikolle 7+5, koska vasta silloin oma luottolääkärini palasi lomilta. Pari päivää ennen sitä hartioissani alkoi viiltävä kipu. Valvoin yön hieroen hartiaani ja varasin hierojan. Diagnosoin netin avustamana itselleni kohdunulkoisen raskauden. Klinikalle saavuin valmiiksi masentuneena. Vastassa oli lääkäri joka kyseli, että joko sitä saisi onnitella. Totesin, että katsotaan onko siellä ylipäätänsä yhtään ketään. Muistan, että lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että "sinä olet ihan oikeasti raskaana". Samalla totesi, että ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana näkee minut helpottuneena ja uskovan siihen, että tästä voi tullakin jotain. Ajan loppupuolella totesi sen vanhan minäni tulevan taas esille ja sain luennon siitä kuinka 96.4% raskauksista joissa on varhaisultrassa todettu syke päätyy elävään lapseen. Ajattelin vain kuinka minulla on edelleen 3.6% mahdollisuus menettää tämä potentiaalinen vauva.

Vessassa kävin raskausviikolle 18 saakka paniikissa ja peläten, että vuotaisin verta. Tämä siitäkin huolimatta, etten ollut nähnyt pisaraakaan verta sitten punktion. Silloin kun oireet helpottivat varasin aikaa paniikkiultraan päivystysajalle yksityiselle lääkäriasemalle. Vastaanotto joutui kuitenkin perumaan aikani, koska lääkäri ei ollut edes kyseisenä päivä töissä. Onneksi. Kuulema lysti olisi tullut maksamaan minulle reilut 300 euroa. Kotiin päästessäni voin taas pahoin ja jaksoin hengittää hetken. Niskaturvotusultra oli ihana ja vihdoin uskalsin kertoa raskaudesta lähipiirille. Samalla aina iltaisin paniikki iski. Aloin lukemaan tarinoita myöhäisistä keskenmenoista. Neuvolassakin tuli ravattua paniikkikäynnillä kuuntelemassa sydänääniä ja silloin tuli vietettyä elämäni pisimmät minuutit kun niitä ei saatu heti kuulumaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja rauhoituin.

Rakenneultraan mennessä en enää pelännyt ja olin vain innoissani, että pääsisin näkemään pikkuiseni. Viereiseen huoneeseen haettiin lääkäriä kesken ultrauksen ja odotushuoneessa mietin miten kamalaa olisi olla tuossa tilanteessa. Sitten tuli vuoroni. Maha-asukki oli kasvanut kovasti. Ultraus kesti pitkään ja oli hiljaista. Ihastelin vain näytöltä kasvanutta vauvaa ja kyselin jos se edelleen olisi poika, koska aikaisemmin neuvolalääkäri oli surkeilla ultralaitteillaan sitä pojaksi veikannut. Poika hän edelleen oli, mutta samalla kätilö avasi ruudulle toisenkin kuvan ja esitteli valtavan isoa mustaa aukkoa suoliston kohdalla, jonka ei kuulema kuuluisi olla siellä. Kätilö poistui ja lähti hakemaan lääkäriä. Hiljaisuus. Makasin yksin tutkimuspöydällä varpaita pyöritellen. Lääkärin saapuessa kätilö samalla pyysi jos lääkäri katsoisi aortan uusiksi, koska senkin olemassaolo oli kyseenalaista. Lääkäri pyöritteli ultralaitetta hetken ja selitti miten hän ei juuri osaa tätä kyseistä mallia käyttää kun poikkeaa niin paljon toisesta, mutta ei hätää, laitetaan lähetetty sikiöntutkimusyksikköön ja koska siellä joka tapauksessa tehdään kaikki mittaukset uusiksi, ei sillä niin väliä ole, että aorttaakaan ei saatu näkyville. Ensimmäinen vapaa aika oli viikon päästä. Kätilö kyseli, että onhan minulla tiedossa jo seuraava neuvola-aika etten ihan tyhjän päälle putoaisi ja vakuutteli, että kyllä varmaan sikiöllä on sydän ihan paikallaan. Seisoin kengät jalassa ja puristin äitiyskorttia, jonka taakse oli nyt rustattu uusi ultra-aika sikiöntutkimusyksikköön. Siinä vaiheessa kätilö havahtui, ettei ollut muistanut ottaa minulle yhtään kuvaa muistoksi. Käski ottaa kengät pois ja kiivetä takaisin ultrattavaksi, jotta saataisiin minulle muistoja. Niin mistä?

Parin tunnin kuluttua olin tullut siihen tulokseen, että viikko tuntui kohtuuttoman pitkältä ajalta odottaa mahdollista tuomiota. Iltaan mennessä olin varannut itselleni uuden rakenneultran yksityiselle netin ylistämälle ultragurulle. Ultrassa sikiöltä löytyi aortta. Vähäpuheinen lääkäri selasi lääkärikirjojaan ja sanoi veikkaavansa mustan aukon olevan teratooma, hyvänlaatuinen kasvain. Poistuin vastaanotolta tusinoittain möykkykuvia mukanani. (Kuvassa kaksi ylhäällä olevaa mustraa reikää ovat munuaiset. Oikean munuaisen alapuolella on epämääräinen musta möykky.)

Sikiöntutkimusyksikköä masentavampaa paikkaa saa sairaalasta etsiä. Sinne ei päästä vaan sinne joudutaan. Odotushuoneessa on painostava hiljaisuus ja seinillä on lappuja, joissa varoitetaan aikojen olevan mahdollisesti myöhässä tutkimusten luonteen takia. Välillä joku ovista aukeaa ja ihmiset astuvat itkien ulos. Sikiöllä kaikki muu oli kunnossa, mutta alavatsalta löytyi edelleen nesteen täyttämä möykky. Teratooma diagnoosi kumottiin heti ja tällä kertaa möykky ristittiin mesentriseksi kystaksi. Samalla puhuttiin erilaisista syövistä ja kasvaimista ja todettiin, ettei möykky liity millään tavalla tunnettuihin kromosomimutaatioihin. Lapsivesipunktiota minulle ei tarjottu, mutta halutessani olisin sen saanut. Silittelin mahaani ja päätin jatkaa raskautta ilman lapsivesipunktion keskenmenoriskiä. Perinnöllisyyslääkärille ilmoitettiin ettei häntä tarvita.

Ultrassa juostiin neljän viikon välein. Välillä möykky oli kasvanut, välillä sen sijaintia spekuloitiin. Välillä se oli munuaisessa kiinni ja välillä sitä epäiltiin sappikystaksi. Vauva kasvoi omilla +1 käyrillään ja kävi tutuksi. Vietin aikaa artikkeleita (niitä ei ollut kuin muutama) lukien ja ennusteita arvaillen. Raskausviikon 30+ ultran suoritti oppipoika ilman mentoria. Vapaudesta huumaantuneensa oppipoika teki ylimääräisiä mittauksia ja diagnosoi laajentuneet aivokammiot ja prominantin otsan. Siitä kuukauden päästä kaikki oppipojan mittaukset kumottiin. Jouduin kuitenkin jäämään osastolle seurantaan korkeiden verenpaineiden takia. Vähemmästäkin. Olin odottanut kyseistä ultraa paniikissa jo viikkoja. Viimeiset viikot vietin kohoavien verenpaineiden kanssa mahaa silittäen ja pahinta peläten. Olisin halunnut pitää maha-asukin mahassa hamaan loppuun saakka. Raskauden aikana kävin ultrissa yhteensä 11 kertaa.

Lopulta maha-asukki syntyi raskausviikolla 40+1. Vauvan nähdessäni totesin, että "se on ihan söpö". Olin odottanut jotain aivan muuta ja ollut varma, että vauvassa on jotain näkyvämpää vikaa. Kahden päivän iässä ultrassa vauvalla diagnosoitiin "määrittelemätön synnynnäinen epämuodostuma". Radiologin mukaan löydös sopi parhaiten suoliduplikaatiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että minimiehellä on ohutsuolen vieressä ylimääräinen kystamainen suolirakenne, jota pääsuoli ruokkii. Mahan tällä puolen on käyty ultrassa 4 kertaa ja nyt odotetaan, että pienten lasten (0-3 vuotiaat) kirurgiselta osastolta vapautuisi paikka, jotta päästäisiin ekstrasuolen poistoon. Siihen mennessä äidin tehtävänä on tarkkailla ettei minimiehelle synny suolitukosta. Tukoksen oireita ovat oksentaminen, kakan pihtaaminen ja itkeminen, jolloin ohjeena on mennä suoraan päivystykseen. Kumma kyllä kaikki oireet sopivat myös normaaliin vauva-arkeen. Vauvoilla kun on tapana pulautella, kärsiä ummetuksesta ja kommunikoida itkemällä. 

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Raskaus oli kokonaisuudessaan todella raskas. Mutta siinä missä huonetoverini Naistenklinikalla itki vauvansa kohonneita bilirubiini-arvoja. Itse lähes euforisessa tilassa silittelin omaa täydellistä vauvaani, jolla kaikesta huolesta ja pelottelusta huolimatta oli mahassa vain yksi ylimääräinen suolenpätkä. 

Virallisesti isätön - käynti lastenvalvojalla

Tässä taas yksi lisäfakta miten noviisina ja keltanokkana koko lapsentekoon yksin lähdin. Joskus raskausaikana satuin ensimmäistä kertaa lukemaan kuinka itselliset naiset olivat käyneet lastenvalvojan luona. Samalla selvisi, että isättömällä lapsellakin on oikeus KELA:n minimaaliseen elatustukeen. Ajattelin, että selvittelen asioita lisää sitten joskus kun lapsi on syntynyt. Tosiasiassa kotona odottikin saman tien kotiutuessani kirje lastenvalvojalta, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä, jotta saataisiin isä lapselle kirjoihin ja kansiin vahvistettua. Soitin numeroon vauvan ollessa parin viikon ikäinen. Sanoin lapsen saaneen alkunsa lahjasoluilla. Luurin toisessa päässä selitettiin pitkään kuinka mieheni isyys voidaan sitten vahvistaa heillä paikan päällä. Vasta tämän jälkeen huomattiin kysyä, että kävinkö hoidoissa yksin. Mukaan käskettiin ottaa hedelmöitystodistus, jossa käy ilmi, että luovuttajana on ollut tuntematon henkilö, jotta saavat virallisesti katkaistua isyydenselvitys prosessin. Samalla toivotettiin paljon onnea uudesta perheenjäsenestä.

Jonot lastenvalvojalle olivat pitkät tai tapaustani pidettiin ei-kiireellisenä. Pahoittelivat kuitenkin aikataulun venymistä ja ensimmäinen vapaa-aika sattui samalle päivälle kun minimies oli tasan 2 kuukautta vanha. Klinikalta käskivät ottaa mukaan hoitosopimukseni, jossa on ruksi siinä kohtaa, jossa puhuttiin anonyymista luovuttajasta. Paikalle saavuin loskakelissä ja yksinhuoltajana vauva mukana. Itse vierailu oli todella lyhyt ja lastenvalvoja ihasteli vauvaa ja toivotteli kovasti onnea. Samalla kysyi oliko ollut pitkä projekti. Ainahan minä sitä vauvaa olen halunnut, mutta välillä tuntuu, että olen edelleen tässäkin ihan noviisi. Siinä missä useat valitettavasti joutuvat odottamaan sitä vauvaa useita vuosia ja käymään läpi useita hoitokertoja, selvisin itse hyvin vähällä. Olen toki enemmän kuin onnellinen, mutta mielelläni soisin muillekin sen onnen yhtä nopealla tahdilla. Samalla minulle valiteltiin miten kaavakkeet nyt eivät aivan sovi tapaukseeni. Annoin luvan DNA-testeihin, siinä tapauksessa, että minimiehen isä ilmestyisi jostakin ja vaatisi isyytensä vahvistamista. Utopista kyllä, mutta minuakin kiinnostaa oikeasti minimiehen rakennuspalikat sen verran, että tilaisuuden koittaessa mielelläni näkisin kuka toinen on tuonut projektiin palikoita. Minimiehellä on esimerkiksi kaarevat pikkurillit, joita ei ole kenelläkään perheessäni tai lähisuvussa. Tosiasiassa muut lakipykälät pitävät siitä huolen, ettei isäehdokkaita ole tulevaisuudessakaan vaatimassa vanhemmanoikeuksiaan. Kymmenen minuutin aikana allekirjoitin yhden paperin ja sain mukaani toisen, jossa nimenomaan virallisesti julistetaan minimies isättömäksi. Tuo paperi kuulema olisi hyvä pitää tallessa jos joskus törmään siihen, että minun tulee todistaa olevani lapseni ainoa vanhempi.

Minimies matkustaa

Olen aina tykännyt ainoastaan olla kotona. Silloinkin kun olin aktiivisimmillaan ja yltiösosiaalinen, pidin tietoisesti päiviä jolloin vain olin ja öllötin kotona aivan yksin tekemättä yhtään mitään. Nyt minimiehen synnyttyä, sitä ei luonnollisestikaan enää koskaan tule olemaan yksin. En myöskään kyllä kaipaa yksinoloa tai omaa rauhaa. Yllätyksekseni meistä on kuitenkin tullut aika menevä parivaljakko ja olemme yleensä aina menossa. Kotona vain käymme kääntymässä ja välillä levähtämässä.

Tietoisesti olen aina halunnut asua kaupungissa, jossa kaikki on saatavilla. Tämän takia en omista autoa, vaikka ajokortin nuoruudessa hankinkin. Sattumien (vuokrahintojen) takia asumme nykyisin taajama-alueella radan varressa. Liikkuminen pääkaupunkiseudulla rattaiden kanssa on ilmaista, joten otamme siitä kaiken irti. Liikkelle lähteminen vain vie oman aikansa. Siinä missä joskus varasin töihin lähtöön kymmenen minuuttia ja ehdin tuossa ajassa pestä hiuksetkin, nykyisin tuntikaan ei tunnu riittävän. Naivisti ajattelin raskaana ollessani, että hoitolaukut ovat vain jonkun keksimää rahastusta ja pari vaippaa kulkeutuu helposti käsilaukussa. Tosiasiassa kuukauden sinnittelyn jälkeen oli pakko antaa periksi ja hankkia suurempi kassi, joka kokoluokassaan lähentelee jo rantakassia. Loput irtaimistosta kulkevat yleensä kätevästi vaunukopan jalkopäässä.

Liikkumisessa lähitienoolla juna on aina varma ratkaisu. Juniin mahtuu nimittäin uskomaton määrä menopelejä. Ratikoissa noudatetaan tulojärjestystä, jolloin huonolla tuurilla pysäkillä vierähtää useampi tovi. Sama on bussien kanssa. Pitkän matkan junissa yritän ajoittaa liikkumisen päiväsaikaan, jolloin junissa on yleensä tilaa. Viimeksi huomasin muiden menopeliohjaajien ajatelleen samaa ja lopulta meitä tunkeutui yhteen junanvaunuun peräti kuusi mammaa rattaiden kanssa. Jatkossa yritän ajoittaa liikkumiseni tuotakin paremmin.

Eilen lähdimme minilomalle (päiväksi äidin työkeikalle) Turkuun. Koska tiesin meidän myös autoilevan päivän aikana hylkäsin vaunukopan ja yhdistin turvakaukalon ratasosaan. Tästä seurasi, että hoitolaukun lisäksi minimiehen tavaroille tarvittiin reppu. Mukaan tuli pakattua pehmustetun hoitoalustan (ihan ehdoton junissa, jossa vessan vaipan vaihtoon tarkoitettu hoitopöytä on kivikovaa vaneria, kuten tuli todettua ensimmäisen junamatkan aikana) lisäksi pikkupyyhe (joskus hommat pitää hoitaa juoksen veden alla), puhdistuspyyhkeitä, vaippoja, harso ja hoitoalustan suoja. Varavaatteet (mieluummin useampi vaatekerta, kuten tuli taas todettua) ovat ehdottomat, kuten myös varatutit (jotenkin niitä tutteja vain katoaa, kuten tuttinauhojakin). Ison osan laukusta pinta-alasta meillä nappaa minimiehen ruoat. Eli siinä yksi lisäsyy imettää, jos se vain on sunkin mahdollista. Mukaan lähtee termarissa kuumaa vettä ja toisessa pullossa keitettyä kylmää vettä. Annostelen valmiiksi tuttipulloihin maidottomat jauheet, joten riittää, että niihin kaataa päälle ruoka-aikaan vain vedet. Lisäksi varmuuden vuoksi tuttipulloja on aina pari ylimääräistä ja hätävaraksi löytyy NAN-maitoa (jota onneksi ei ole vielä kertaakaan tarvinnut käyttää). Minimies on myös tällä viikolla alkanut ymmärtää lelujen päälle, joten pari roikkuvaa killutinta on ehdotonta ottaa matkaan.

Usein pitkillä junamatkoilla minimies istuu vieressäni penkillä turvakaukalossa ja nukkuu. Isommat vauvat tuntuvat protestoivan matkantekoon sivustaseuraajana kovemmin. Täysissä junissa sylissä paikallaan istuessa alkaa kuitenkin kitinä, jolloin kävelen sitten pitkin käytäviä vauva sylissä hyssyttelemässä. En ole vieläkään tottunut siihen, että vauvat saavat näkyä ja kuulua. Voivottelen ja pahoittelen kiljuvaa pakettia, sen sijaan, että ajattelisin itkun olevan osa elämää ja kanssamatkaajien pystyvän halutessaan siirtymään muualle. Tällä kertaa minimies oli hyväntuulisena hereillä pari tuntia tyhjässä junassa. Itse päivä sujui myös leppoisissa tunnelmissa. Äiti sai kuvat otettua (koskakohan löytyisi aikaa niiden käsittelyyn), vaikka kanssamatkustaja kieltäytyi ensimmäistä kertaa nukkumasta koko päivänä. Yleensä minimies nukkuu edelleen vuorokaudessa lähes 18 tuntia. Hienosti kuitenkin pikkumieskin jaksoi ja viihdyttäjää löytyi joka lähtöön. Huonosti olin kyllä mitoittanut vaatepuolen ja paluumatkalla se viimeinen varavaate kastui. Ilmeisesti meidän on pikkuhiljaa aika siirtyä seuraavaan vaippakokoon, koska aamulla oli myöskin sänky märkänä. Kotimatka taitettiin räntäsateessa. Minimies kieltäytyi silloinkin nukkumasta.

Ilmeisesti oltiin rähjäydytty reissussa molemmat. Aamulla kömmin sängystä hiukset pystyssä avaamaan ovea. Naapuri siellä ilmoitti, että kotiavaimeni riippuu ulko-ovessa.