Kolme vuorokautta

Nyt on kolme vuorokautta kadonnutta koiraa täynnä, vailla ensimmäistäkään näköhavaintoa. Ukki ja mini kävivät Didiä etsimässä. Olivat kuulema olleet varsinainen rescue team. Mukaan olivat ottaneet Didin emon. Vikatikki, koska emo oli bongannut jäniksen ja unohtanut täysin mitä olivatkaan etsimässä. Olivat tarponeet toista tuntia läpi risukasojen ja kantojen, aina vain Didiä etsien. Ukki sanoi, että on se hyvä, että mini on heillä, että muuten hän ajelisi päämäärättömästi pitkin teitä Didiä etsien. Pitäisi printata flyereita ja jakaa niitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa ukki toi esille sen, että olisi edes kuollut näkyvään paikkaan niin voisi alkaa suremaan sen sijaan, että haahuilisi päämäärättömästi. Tarvitaan kuulema se näköhavainto, että etsijäkoirat voidaan laittaa perään. Entä jos sitä ei tule? Kuinka kauan ihminen jaksaa elää välitilassa ihmettä odottaen? Juuri luin koirasta, jonka omistajat neljä kuukautta jaksoivat ruokkia ja jättää leluja ja odottaa koiraa löytyväksi. Lopulta he hänet kotiin saivat ja kuopattua maahan. Jokaista onnellista tarinaa kohti on tusina ei niin onnellisia tarinaa. Joku ammattietsijä taas sanoi, että usein luovutetaan liian aikaisin. Kuinka kauan sitä jaksaa etsiä jotain, jonka olemassa olosta ei enää tiedä? En uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu jos se kadonnut on jonkun lapsi tai muuten vain tärkeä henkilö. 

Lapseni on äärettömän eläinrakas. Käärmenäyttelyssä hän ylpeänä pitää käsissään käärmettä ja nauraa ääneen käärmeen lipoessa hänen paitaansa. Hän edelleen muistaa sen, että silloin hänellä oli päällään pinkki traktoripaita. Kesällä Lapissa lapsestani tuli suuri porofani. Porojen kotiin hän on lähes joka viikko menossa. Didi syntyi minimiehen ollessa vajaan kahden vanha. Hän yhdessä lipitti koirankupista vuohenmaitoa pentujen kanssa ja juoksi iso pentulauma vaippasillaan heitä karkuun. Didin tulo myös oli kaikista näkyvin merkki siitä, että äidilläni oli asiat huonosti. Didi nyt vain sattuu olemaan se kaiken kasassa pitävä liima. Pääsiäisenä ajattelin, että minun pitää ikuista pitkästä aikaa mini ja Didi kuviin yhdessä. Ne kuvat jäivät, koska naivisti ajattelin minulla olevan aikaa. Lapseni on ristinyt takkinsa Didi-takiksi. Didi on kaikkialla. Toivottavasti tulevaisuudessa ei vain muistokirjan kansissa.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ilman lasta vuoteen. Toivoisin niin kovasti, että tilanne olisi erilainen. Nyt lähinnä vain mietin, että miten ihmeessä olen koskaan selvinnyt ahdistuksesta. Virallista dignoosia en ole koskaan saanut, vaikka varmaan syytä olisikin ollut. Aamulla kun heräät ahdistaa niin, että oksettaa, illalla uni ei meinaa tulla, koska ahdistus syö sisuskaluja. Tätä jatkui pienoinen ikuisuus ja silti porskutin menemään. Tällä hetkellä asiat ovat pääpiirteissään koiraa ja äidin sairautta lukuunottamatta aika hyvin vaikken nyt olekaan ihan varma, että miten ihmeessä maksan kesällä vuokran tai ylipäätänsä muuton. Eikö asioilla kuitenkin ole tapana järjestyä? Hain kotipizzasta pizzan ja makaan sängyssä. Olen maannut tästä töiden loppumiesta lähtien. Oliko elämäni oikeasti tätä ennen lasta? Minulla oli kovat visiot kodin laittamisesta, siivoamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja lenkkeilystä. Siitä kuuluisasta omasta ajasta. Käy kai tämä märehtiminen siitäkin. Shoppailukaan ei nappaa, vaikka kyllä lapseni oikeasti jotkut kengät tarvitsee. Tuskin hän voi koko talvea kumisaappaissa kulkea. 

Mutta ehkä tämä kuitenkin vielä tästä. Joskus silloin aikoinaan edellisessä elämässä ajattelin, että odotetaan nyt päivä ja sitten toinenkin. Viikon päästä varmasti jo tuntuu erilaiselta. Ehkä joskus se päivä paistaa risukasaankin.