Surkeiden sattumusten sarja

Heinäkuu ei oikein ole meidän kuukausi. Viimeisiä sohvanvaltaajaviikkoja vietetään ja minulla oli suuret suunnitelmat mitä kaikkea ehtisimme minimiehen kanssa kesällä vielä tehdä. Tarvitsen auton liikkuakseni valtavan pitkän työmatkan. Tänään selvisi, ettei talonyhtiössämme ole yhtään vapaata autopaikkaa ja jonoakin paikoille on. Fiksuna olisin varmaan hoitanut sitä autopaikkaa vähän aikaisemmin, mutta muisti on katoavaista ja asioilla on välillä tapana lykkääntyä. Sekään ei tosin takaisin, että autolle parin viikon päästä paikka parkkipaikalta löytyisi. Vieraspaikat on kellotettu neljään tuntiin. Kadun toiselta puolelta löytyy pari kolmen tunnin paikkaa ja muutaman korttelin päässä on pelto, jonka näköjään autoilijat ovat vallanneet yleiseksi parkkipaikaksi. Työaikana pitäisi taata se, että sieltä varmaan useimmiten paikka irtoaa ja ilmeisesti ihan alkusyksyyn ei ole pakkasiakaan luvassa, joten mahdollisuudet saada auto liikkeelle on olemassa.

Tänään oli alunperin tarkoitus kirjoittaa siitä kuinka paikallaan oleva ikivauvani lähti lopulta liikkeelle, mutta lopulta päivä ei sitten taaskaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla minimies heräsi poikkeuksellisesti ennen seitsemää. Yömyöhälle kukkujalle nämä aamut ovat aivan tuskaa ja kaappasin minimiehen kainalooni. Konttaavalle ja liikkuvalle jälkikasvulleni nämä aamun köllöttelyhetket ovat nykyisin haasteellisia. Usein sängyssä sitten kiikutaan reunoilla, minä nilkassa roikkuen. Viimeksi eilen myös peruutus sängyltä onnistui nätisti ja sängyn ympärillä oli valmiiksi aika paljon tyynyjä, joten otin rennosti. Vähän liiankin rennosti, koska kohta kuului parkaisu ja minimies makasi lattialla. Eilen illalla touhutessa pöytälamppu oli saanut kyytiä ja tietenkin tuo lampunvarjostin oli sitten tyynykasan päällä ja tietenkin minimies oli onnistunut tähtäämään laskunsa suoraan naama edellä kyseiseen lampunvarjostimeen. Vähällä kuitenkin päästiin. Silmäkulmaan tuli pieni vekki, joka ei vuotanut edes verta ja alaluomesta nenänvarteen valtavan pitkä naarmu, joka ei edes näyttänyt pahalta. Vasta kuin pari tuntia myöhemmin, kun lähdimme asioilla käymään.

Kulutamme aika usein aikaa "asioilla käymiseen". Vaikkei tosiasiassa minulla mitään hoidettavia asioita olekaan. Ne pakolliset hoidettavat asiat yleensä hoidetaan näyttöpäätteellä takapuolta kotona kuluttaen. Päiviin on kuitenkin mukava saada vaihtelua, koska asunto on paahtavan kuuma koko päivän auringon paistaessa sisälle aamusta iltaan ja melko usein minimies myös ilmaisee kyllästymisensä kitisemällä jatkuvasti ja vaatimalla syliin, josta rimpuillaan pois ja kohta taas ulvotaan kun ei olla sylissä. Minimies istui julkisissa nätisti omassa karsinassaan niin ettei vain onnistuttaisi saamaan taas uutta vatsatautia. Keskustassa ajattelin poiketa käymään täydenpalvelun kirpparilla, jossa minulla oli alkanut myyntijakso, mutta sitä ennen poikkesimme Kaisaniemenpuistossa leikkimässä. Kirpparilla ostin kassillisen omia vaatteitani. Olin varmistanut etukäteen kirppiksen hintapolitiikasta, jossa vakuuteltiin miten hinta- ja merkkitietoisia henkilökunta on, lopputuloksena ostin sitten kolmen sadan vaatteet takaisin itselleni hintaan 12.50 euroa. Näistä ehkä eniten hiertää edelleen, että paidasta, jossa oli hintalappu kiinni 36.90 euroa myytiin 1.50 euron hintaan. Tuolla myyntivoitolla mieluummin olisin tehnyt paidasta vaikka tiskirättejä tai lahjoittanut vaatteet eteenpäin niitä oikeasti tarvitseville. Onneksi satuin paikalle. Monta merkkivaatetta jäi edelleen myyntiin roikkumaan polkuhinnoin, mutta hillitsin niiden osalta itseni. Nämä takaisin ostetut kuteet vain sattuivat olemaan vaatteita, joiden myyntiin laittamista emmin pitkään. Toisaalta taas olin kirjoittanut erilliselle lapulle, että myisivät välikausivaatteet pois halvalla. Siellä ne kuitenkin keikkuivat rekissä ja pyyntihinta jostain vanhasta Reiman haalarista oli huikeat 28 euroa vaikka uusia Reimankin haalareita sai lähes samaan hintaan allennusmyynneistä. Minulla olisi vielä lokakuussa yksi myyntijakso tulossa kyseiseen puljuun, mutta taidan harkita tarkoin jätänkö jakson käyttämättä ja kuskaan suosiolla kuteet kierrätykseen tai annan pois niitä oikeasti tarvitseville.  

Tästä suuntasimme hakemaan minimiehelle Kalasatamasta Elli Learningista Kokokidin Mun päivä -magneetit. Ajattelin, että päiväkodin aloituksen yhteydessä aloitamme aikakäsitteen treenaamisen näillä läpysköillä. Pakkausta pyöritellessäni huomasin, että ikäsuositus niille olikin +2 vuotta ja minimiehen kiinnostus niitä kohtaan rajoittui puhtaasti niiden maistelemiseen, mutta jostakin se on kuitenkin aloitettava. Vähän samaan tapaan treenaamme päivittäin useampaan otteeseen kehonosia. Toistaiseksi tajuamatta koko leikistä yhtään mitään. Edelleen ainoa verbaalinen kommunikointi välillä on kirjaimellisesti haukkumista. Minimies haukkuu aina elävän koiran nähdessään. Kuville ja piirroksille ei kuitenkaan haukuta. Sitten sain kuningasidean ja päätin, että mehän käymme vielä metrolla Kampissa viimeiset alennusmyynnit katsastamassa, koska viime Kamppivierailusta on aikaa. Minimiestä shoppailu ei enää tässä vaiheessa napannut ja koska kyseessä piti olla pikainen visiitti keskustassa, en ollut poikkeuksellisesti pakannut mukaan edes maitopulloja. Päätin, että suuntaamme kolmoskerroksesta pohjakerrokseen ja käymme ostamassa parit smoothiepussit matkaan. Koska minimies kävi hermona, nappasin vauvan poikkeuksellisesti kainaloon. Hissiin tuli meidän lisäksi pariskunta pienemmän vauvan kanssa, joka sekin matkasi sylissä ja minimies kiinnostuneena tapitti tätä lajitoveriaan. Pienempi vauva jäi pois kakkoskerroksessa. Vahingossa olin painanut ennen pohjaa myös ykköskerroksen nappia, jossa teimme sitten turhan pysähdyksen.

Enkä edelleen tiedä mitä oikein tapahtui. En näprännyt puhelinta tai ollut ajatuksissani. Juttelin minimiehelle mitä seuraavaksi tehdään, kun hissin ovet avautuivat ja seuraavassa hetkessä minimiehen käsi oli pitkälle rannetta myöten jossain hissin uumenissa täysin jumissa. Vetämällä se ei liikkunut mihinkään. Ketään ei ollut lähettyvillä eikä näköpiirissä, mutta silti huusin aika äänekkäästi apua. Lopulta en keksinyt mitään muuta kuin painaa hissin ovet kiinni napista, kirkuva jumissa oleva lapseni sylissä. Tämä toimi. Ovet sulkeutuivat ja matka jatkui kerrosta alemmaksi samalla kun minimies huusi kuin palosireeni. Tästä syöksyin kiljuva lapsi sylissäni ulos samalla kun yritin kuumeisesti miettiä mitä nyt pitäisi ja kuuluisi tehdä. Ulkona minimies myös alkoi kättänsä liikuttaa, jolloin ajatuksetkin selkenivät sen verran, että soitin suoraan Lastenklinikan päivystykseen, koska kyseinen pulju vain sattui olemaan omaa terveysasemaa lähempänä. Sieltä käskivät käydä kättä näyttämässä ja sinne me sitten lopulta taas suuntasimme kaupan kautta smoothiepussit kyydissä.  

Shokissa jotain änkytin Lastenklinikan luukulla, sydämen hakatessa tuhatta ja sataa, kuinka särjin koko lapseni käden. Päivystyksessä olimme sillä hetkellä lähes ainoita käytävässä odottavia potilaita. Onneksi, koska ehdin tässäkin taas kelata, minkä taudin tällä kertaa sieltä mukaamme nappaisimme. Lopulta tapasimme sairaanhoitajan opiskelijan kanssa. Kättä, joka oli hailakan punainen puristuksessa olemisesta, paineltiin ylhäältä alaspäin ja pyöriteltiin joka suuntaan. Lopulta minimiestä leikiteltiin molemmilla käsillä. Kuulema näin pienillä murtumat ovat yleensä poikkisuuntaisia ja paranevat itsestään. Hoitona niihin on useimmiten kipulääkitys ja joskus lastoitus, jolla lievennetään kipua. Tyypillistä murtumille myös on, että pieni lapsi lopettaa kyseisen raajan käytön kokonaan. Minimies kuitenkin hyväntuulisesti leikki molemmilla käsillään, jolloin käden kuvantamiselle ei nähty edes tarvetta. Takaisin käskettiin tulla siinä tapauksessa jos minimies lopettaa kätensä käyttämisen. Omakantaan oli myös muistettu kirjoittaa, että kaatunut (pitihän sitä vähän kaunistella) aikaisemmin aamulla ja saanut ruhjeen silmäkulmaansa ja naarmun nenäänsä. Ihme kun eivät lastensuojeluilmoitusta tehneet. Äiti, joka ensin runnoo lapsensa naaman ja sen jälkeen vielä käden.  

Omalta äidiltäni sain läksytyksen kuinka minä en kuulema enempää lapsia tarvitsisi, kun tätäkään en saa yhtenä kappaleena pidettyä (ei ehkä ihan noilla sanoilla ainakaan ihan tosissaan, mutta pahaa se kuitenkin teki kuulla). Tästä näin viisastuneena sitten olen lukenut artikkeleita (minimiehen puristuksiin jäänyt käsi ei ilmeisesti ollutkaan ihan niin harvinaista) ja tavannut hissin turvaohjeita. Kuulema avautuvassa hissinovessa ei ole turvatoimintoja, joilla laite tunnistaisi vierasesineitä. Tällöin liukuovea vasten pidetty minimiehen käsi (en kyllä rekisteröinyt, että käsi ylipäätänsä oli liukuovea vasten, mutta pakkohan sen on olla ollut) on päässyt kulkeutumaan oven ja karmin väliseen rakoon ja joutunut puristuksiin. Nyt olen kulkenut koko loppupäivän hissiin niiden rakoja tarkistaen. Tässä meidän talonyhtiössä on niin pienet raot ettei niiden väliin kyllä saisi mitään työnnettyä, mutta ilmeisesti näin ei ole kaikkialla. Eli jatkossa lapset poissa oven lähettyviltä ja mieluiten rattaisiin köytettyinä hissin perimmäisessä nurkassa kouluikään saakka.  

Morkkis on kyllä ollut melkoista ja olen sen kyllä mielestäni ansainnutkin. Illalla minimies vielä otti kunnon upposukelluksen uima-altaaseen, mutta sieltä sen sentään sain yhtenä kappaleena ylös ongittua ja ilmeisesti ilman traumoja, koska kylpyleikit jatkuivat senkin jälkeen vielä pitkään. Tästä taas herkistyneenä on tullut koko ilta omaa jälkikasvua ihasteltua päästä varpaisiin ja toimivaan käteen saakka.