Kuinka paljon
olenkaan kitissyt siitä, että minimiehellä tuntuu olevan joku vaihe, jossa
meidän kahden pitäisi olla fyysisessä kontaktissa muun symbioosin lisäksi aivan
koko ajan. No eilen minimies päätti, että äidin aika on ohitse ja päätti alkaa
symbioosin ukin kanssa. Kyseessä on ihminen, jota näemme keskimäärin vain
kerran kuukaudessa. Ukki kulkee ohitse ja minimies ryömii perään äidin ohitse
ukin jalkoihin ulisemaan, että syliin pitäisi päästä. Ukki kulkee ohitse
samalla kun minimies istuu sylissäni ja alkaa itku, koska ukki ei ottanutkaan
ohikulkumatkalla syliin. Ukki häviää ovesta ulos ja alkaa itku. Minun perääni
ei ole koskaan itketty. On ehkä hiukan petetty olo ja huomaan olevani
mustasukkainen tuosta symbioosisuhteesta. Sen siitä saa kun kantaa toista
mahassaan yhdeksän kuukautta ja huolehtii toisesta vuorokaudesta toiseen yksin
seuraavat (lähes) yhdeksän kuukautta. Äiti sivutetaan ja unohdetaan hetkessä.
Oikeasti minusta
on hienoa, että minimihellä on ukki, joka on jo tässä vaiheessa tärkeä. Mutta
kyllä minä ihan oikeasti mielelläni pitäisin sen ykköshenkilöaseman hieman
pidempään. Samalla jo maalailen päässäni kauhukuvia mikä isänkaipuu tuolla
tapauksellani jo nyt on (tuskin), johon en koskaan pysty vastaamaan ja mistä
kaikesta minimies tuleekaan jäämään paitsi ilman isää. Ukki on kyllä jo
luvannut istua mahdolliset päivähoidon isänpäiväpuurohetket, joten ilman
tärkeää miessukupuolen edustajaa siellä ei tarvitse olla.
Tunnen
myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka joutuvat jakamaan nyyttinsä ja jotka
kamppailevat samojen tuntemusten kanssa. Tärkeitä ihmisiä ei kuitenkaan ole
koskaan liikaa. Ainakaan niin kauan kun äiti säilyy ykkösenä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti