Pari päivää
sitten törmäsin artikkeliin "Äitienpäivä täyttää sata vuotta
(Suomessa)". Samalla tietenkin ajatukset karkasivat ensimmäiseen omaan
äitienpäivääni äitinä, mutta sitäkin enemmän niihin äitienpäiviin, joita
vietettiin lapsena. Oma äitini aina tilasi äitienpäiväksi kimpullisen
valkovuokkoja ja siitä se ajatus sitten lähti. Huomasin kohta olevani matkalla
lapsuuden maisemiin minimies rattaissa toiselle puolelle pääkaupunkiseutua
valkovuokkoja ihastelemaan. Paikoilla on tapana muuttua. Niin myös näköjään
lapsuuden maisemilla. Viimeksi olen käynyt paikkoja katsomassa reilu
viisitoista vuotta sitten, mutta moni asia oli muuttunut entisestään. Siinä
missä ennen ostarilla oli kenkäpuoti, josta sai ostettua maailman kauneimpia
italialaisia kesäballeriinoja, oli ostarin kapakka ja vastapäisestä
ruokakaupasta, josta sai ostettua piparkakkumuotteja oli tullut Pizzeria.
Puolet ostarista oli myös purettu ja tilalla oli uusia kerrostaloja ja
seniorikoti. Omistajan elkein kuitenkin kurvasin kohti "kotia"
puiston läpi metsätietä kohti. Muistijälki on kyllä uskomaton, koska oikeasti
olen asunut tuolla reilut 30 vuotta sitten. Asukaspuisto kyllä oli paikallaan,
mutta siinä missä ennen kulki kävelytie puistoa halkoen oli nyt isketty
rauta-aidat ja portit. Metsätie kuitenkin löytyi ja pian kävi selväksi miksi
valkovuokot tulivat niin elävästi mieleen, koko metsä oli nimittäin niitä
täynnä. Vanha kotikin löytyi. Takapihalta ei kuitenkaan löytynyt
nimipäivälahjaksi saamaani esikkoa eikä valtavia saniaisia, joiden alla meillä
oli tapana leikkiä viidakkoa. Tilalle oli raivattu koripallokenttä. Pyykkinarun
sentään olivat jättäneet paikoilleen. Nykyisin tuo entinen kotini palvelee koululuokkana
ja pihalle eksynyt opettaja vei sisälle saakka kämppää katsastamaan. Oman
huoneeni seinä oli puhkaistu ja sieltä löytyi älytaulua. Muutoin kämppä näytti
kutistuneen silmissä ja vessakin oli niin taskukokoinen, että en tajua miten
sinne mahtuisi peruuttamatta. Paluumatkalla koukkasin eskarin kautta. Hetken
luulin jo kulkeneeni harhaan, koska paikalla ammotti valtava monttu.
Urheilukenttä kuitenkin löytyi vierestä. Myöhemmin onnistuin kaivamaan
tiedotteen, että päiväkoti on tämän vuoden väistötilassa samalla kun tilalle
kaavaillaan jotain uutta ja hulppeaa kaksikerroksista päiväkotiviritelmää.
Välimatkat tuntuivat kutistuneen urakalla ja siinä missä matka ostarille vei
ikuisuuden ja jalkoja särki matkan pituudesta. Äitienpäivänä yritettiin käydä
valkovuokkoja pöytään keräämässä, mutta helle oli polttanut ne harvat pellon
reunalla kasvavat yksilöt ylikypsiksi ja kotiin saapuessa kimpun terälehdet
olivat varisseet tavarakorin pohjalle. Vietin illan vanhan kotiseutuni
asuntomarkkinoita selaten.
Jotenkin tänä(kin)
vuonna nämä suuret juhlat ja päivät ovat suorastaan kiitäneet ohitse. Äidilleni
sentään muistin soittaa ja onnitella, kuten asiaan kai kuuluukin. Muutoin päivä
oli kaikin puolin tavallinen ja yhtä paljon äitienpäivä, kuten jokainen päivä
on ollut viimeisten reilun kahdeksan kuukauden ajan. Itselleni äitienpäivä ei
ole koskaan ollut mikään virstanpylväs, koska sitä ei ole korostetusti meillä
koskaan juhlittu enkä ole osannut olla katkera kyseisestä päivästä muillekaan.
Ainahan minä olen lapsia halunnut, mutta muiden lapsista en ehtinyt katkera
olemaan, koska omat hoidot tuottivat niin nopeasti tulosta. Viime vuoden
päivästäkään en muista yhtään mitään. Luultavasti murehdin mahaani ja siellä
kasvavaa minimiestä. Ehkä ensi vuonna panostamme tähänkin juhlaan kunnolla,
koska kyllä minulle aina täytekakku maistuisi. Lisäksi tarkoitus oli maalata
jotain äidilleni kiitokseksi, mutta kyllä sitä mielestäni muutoinkin voi
kiittää.
Äitienpäivän
kunniaksi minimies nukkui puoli yhdeksään kainalossani ja heräsi aamuun
harvinaisen hyväntuulisena. Päiväunista ei tullut yhtään mitään, kaupassa
unohdin puolet pään sisällä kulkeneesta ostoslistasta. Minimies kokeili
ensimmäistä kertaa kunnolla hampaitaan ihooni ja etusormeeni taltioitua
talttahampaiden kuopat. Lopuksi yritin selittää, ettei meillä vain ole tapana
purra toisia samalla kun toinen räkättää päälle tekonaurua ja vetää hiuksistani
tuppoja. Kumma muuten miten jo tässä vaiheessa kieltosana saa aikaan täysin
vastakkaisen reaktion ja minimies oikein riehaantuu hiuksia repimään.
Ilmeisesti jo nyt kasvatus mennyt täysin pieleen. Illansuussa helteiden
hellittäessä istuimme pihalla nurmikolla ruohoa repien ja syöden. Päivän aikana
päälleni tuli ainoastaan yhdet oksennukset ja yhdet puklut. Vaatekertoja
molemmilla kului kolmet. Kaiken kaikkiaan ihan normi(äitien)päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti