maanantai 14. toukokuuta 2018

Ensimmäinen (virallinen) äitienpäivä

Pari päivää sitten törmäsin artikkeliin "Äitienpäivä täyttää sata vuotta (Suomessa)". Samalla tietenkin ajatukset karkasivat ensimmäiseen omaan äitienpäivääni äitinä, mutta sitäkin enemmän niihin äitienpäiviin, joita vietettiin lapsena. Oma äitini aina tilasi äitienpäiväksi kimpullisen valkovuokkoja ja siitä se ajatus sitten lähti. Huomasin kohta olevani matkalla lapsuuden maisemiin minimies rattaissa toiselle puolelle pääkaupunkiseutua valkovuokkoja ihastelemaan. Paikoilla on tapana muuttua. Niin myös näköjään lapsuuden maisemilla. Viimeksi olen käynyt paikkoja katsomassa reilu viisitoista vuotta sitten, mutta moni asia oli muuttunut entisestään. Siinä missä ennen ostarilla oli kenkäpuoti, josta sai ostettua maailman kauneimpia italialaisia kesäballeriinoja, oli ostarin kapakka ja vastapäisestä ruokakaupasta, josta sai ostettua piparkakkumuotteja oli tullut Pizzeria. Puolet ostarista oli myös purettu ja tilalla oli uusia kerrostaloja ja seniorikoti. Omistajan elkein kuitenkin kurvasin kohti "kotia" puiston läpi metsätietä kohti. Muistijälki on kyllä uskomaton, koska oikeasti olen asunut tuolla reilut 30 vuotta sitten. Asukaspuisto kyllä oli paikallaan, mutta siinä missä ennen kulki kävelytie puistoa halkoen oli nyt isketty rauta-aidat ja portit. Metsätie kuitenkin löytyi ja pian kävi selväksi miksi valkovuokot tulivat niin elävästi mieleen, koko metsä oli nimittäin niitä täynnä. Vanha kotikin löytyi. Takapihalta ei kuitenkaan löytynyt nimipäivälahjaksi saamaani esikkoa eikä valtavia saniaisia, joiden alla meillä oli tapana leikkiä viidakkoa. Tilalle oli raivattu koripallokenttä. Pyykkinarun sentään olivat jättäneet paikoilleen. Nykyisin tuo entinen kotini palvelee koululuokkana ja pihalle eksynyt opettaja vei sisälle saakka kämppää katsastamaan. Oman huoneeni seinä oli puhkaistu ja sieltä löytyi älytaulua. Muutoin kämppä näytti kutistuneen silmissä ja vessakin oli niin taskukokoinen, että en tajua miten sinne mahtuisi peruuttamatta. Paluumatkalla koukkasin eskarin kautta. Hetken luulin jo kulkeneeni harhaan, koska paikalla ammotti valtava monttu. Urheilukenttä kuitenkin löytyi vierestä. Myöhemmin onnistuin kaivamaan tiedotteen, että päiväkoti on tämän vuoden väistötilassa samalla kun tilalle kaavaillaan jotain uutta ja hulppeaa kaksikerroksista päiväkotiviritelmää. Välimatkat tuntuivat kutistuneen urakalla ja siinä missä matka ostarille vei ikuisuuden ja jalkoja särki matkan pituudesta. Äitienpäivänä yritettiin käydä valkovuokkoja pöytään keräämässä, mutta helle oli polttanut ne harvat pellon reunalla kasvavat yksilöt ylikypsiksi ja kotiin saapuessa kimpun terälehdet olivat varisseet tavarakorin pohjalle. Vietin illan vanhan kotiseutuni asuntomarkkinoita selaten.

Jotenkin tänä(kin) vuonna nämä suuret juhlat ja päivät ovat suorastaan kiitäneet ohitse. Äidilleni sentään muistin soittaa ja onnitella, kuten asiaan kai kuuluukin. Muutoin päivä oli kaikin puolin tavallinen ja yhtä paljon äitienpäivä, kuten jokainen päivä on ollut viimeisten reilun kahdeksan kuukauden ajan. Itselleni äitienpäivä ei ole koskaan ollut mikään virstanpylväs, koska sitä ei ole korostetusti meillä koskaan juhlittu enkä ole osannut olla katkera kyseisestä päivästä muillekaan. Ainahan minä olen lapsia halunnut, mutta muiden lapsista en ehtinyt katkera olemaan, koska omat hoidot tuottivat niin nopeasti tulosta. Viime vuoden päivästäkään en muista yhtään mitään. Luultavasti murehdin mahaani ja siellä kasvavaa minimiestä. Ehkä ensi vuonna panostamme tähänkin juhlaan kunnolla, koska kyllä minulle aina täytekakku maistuisi. Lisäksi tarkoitus oli maalata jotain äidilleni kiitokseksi, mutta kyllä sitä mielestäni muutoinkin voi kiittää.

Äitienpäivän kunniaksi minimies nukkui puoli yhdeksään kainalossani ja heräsi aamuun harvinaisen hyväntuulisena. Päiväunista ei tullut yhtään mitään, kaupassa unohdin puolet pään sisällä kulkeneesta ostoslistasta. Minimies kokeili ensimmäistä kertaa kunnolla hampaitaan ihooni ja etusormeeni taltioitua talttahampaiden kuopat. Lopuksi yritin selittää, ettei meillä vain ole tapana purra toisia samalla kun toinen räkättää päälle tekonaurua ja vetää hiuksistani tuppoja. Kumma muuten miten jo tässä vaiheessa kieltosana saa aikaan täysin vastakkaisen reaktion ja minimies oikein riehaantuu hiuksia repimään. Ilmeisesti jo nyt kasvatus mennyt täysin pieleen. Illansuussa helteiden hellittäessä istuimme pihalla nurmikolla ruohoa repien ja syöden. Päivän aikana päälleni tuli ainoastaan yhdet oksennukset ja yhdet puklut. Vaatekertoja molemmilla kului kolmet. Kaiken kaikkiaan ihan normi(äitien)päivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti