Päiväkotipettymys

Jos aikamatkustelu olisi mahdollista, hyppäisin taaksepäin pari kuukautta, enkä edes hakisi puolileikillään töitä. Työt ovat kyllä ihan ok ja palkka tulee (sitten kun se joskus alkaa juoksemaan) sen verran, että minimiehelle kustantaa talvipipon tai kaksi. Aika vain menee matelemalla ja huomaan vilkuilevani kelloa vähän väliä miettien, että nyt se rakkauspakkaus syö puuroa ja nyt se on ulkona ja nyt se syö taas ja nyt se nukkuu ja enää 120 minuuttia kunnes pääsen minimiestä noutamaan. Huomaan, ettei minulla ole mitään sanottavaa kollegoille, kaikki ajatukset vain pyörivät jälkikasvussani. Päiväkotiura alkoi tiistaina pienessä flunssassa. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että minimies aloitti oksentamisen jo taas torstaina. En ole millään päässyt selvyyteen, joko sillä on taas oksennustauti vai pistääkö tuo laitosruoka pikkuisen pakin aivan sekaisin. Meillä on pitkästä aikaa itketty kovaa vatsaa pitkään ja hartaasti. Tosin meillä nyt itketään melkein mitä tahansa...

Tällä viikolla iloisesta ja touhukkaasta jälkikasvustani, jonka vakuuteltiin sopeutuvan ja pärjäävän päiväkodissa on kuoriutunut mielestäni hyvin eloton tapaus. Olen rakastanut katsoa iltaisin minimiehen omia jumppatuokioita, joihin kuuluu laulamista, pinnasängystä käsin kirjahyllyn tyhjentämistä, lelujen viskomista lattialle miljoona kertaa, naurua, jokeltelua... tuo kaikki on kadonnut jonnekin ja tilalla on vain apaattisesti itseään nukuttava jälkikasvuni. Mikään ei ole hyvin, eikä sylikään aina kelpaa. Tänään naapuri tervehti minimiestä hississä, johon lapseni, joka ei ole koskaan oikeastaan vierastanut mitään eikä ketään, aloitti sydäntä särkevän huudon sen pelossa, että tuo naapurintäti vie hänet luotani.

Päiväkoti, jonka valintaa pohdin pitkään ja hartaasti ja kävin kiertämässä useamman paikan läpi, ei ole ollut ihan sitä mitä päiväkodilta odotin. Ennen juhannusta tutustumiskäynnillä tapasin ehkä maailman ihanimman päiväkodinjohtajan ja ehkä samalla maailman ihanimman lastenhoitajan, joka ylpeänä esitteli minimiehen hänen ryhmänsä tulevana maskottina. Johtaja jäi eläkkeelle ja tuo maailman ihanin lastenhoitaja oli kuulema vaihtunut pari päivää ennen kesälomaa toiseksi, jo aikaisemmin ryhmässä olleeksi päällepäsmäriksi. Tutustumiskäynnillä tämä hoitaja huusi käsienpesutilanteessa pari vuotiaalle ja talutti sen aika vauhdikkaasti yhdestä kädestä pitäen. Katsoin touhua suu auki. Ryhmään ulkopuolelta tullut uusi lastentarhanopettaja on tuossa kuviossa ihan tossun alla ja vaikka kolmas hoitaja kiva onkin, hänkin on hyvin näkymätön. Tällä viikolla olen kuullut siitä, kuinka minimiehelle kyllä olisi ihan parasta, että hän tulisi hoitoon vasta silloin kun joku ryhmän vakituisista vetäjistä on paikalla, eli aikaisintaan kello 7:15. Sattuneista syistä tuo ei ole mahdollista, koska itseni pitäisi olla toisella paikkakunnalla vetämässä oppituntia oppilaille tasan kello kahdeksan. Kaikki ne palopuheet siitä, kuinka päivähoito mukautuu lapseen ja vastaa lastentarpeisiin ei sekään kyllä ole pitänyt paikkaansa. Minimiestä on yritetty väkisin valvottaa yli yhteentoista päivällä, sellaisena päivänä, kun kotona on herätty puoli kuuden aikaan. Normaali valveillaoloaika minimiehelle on yöunien jälkeen nykyisin 2-3 tuntia. Kuulema tuosta väkisin valvottamisesta oli seurannut se, että minimies oli sitten saanut raivarin yliväsyneenä ja paiskonut ruokailuvälineitä pitkin lattioita ja kieltäytynyt syömästä. Kappas vain. Kohta varmaan ollaan sitten kasvatuskeskustelussa.

Maitoa ei ole annettu sovitusti, eikä kyllä mitään muutakaan ruokaa. Meillä on varalta omat eväät mukana ravitsemusterapeutin suosituksella. Ruokatarjoilu ei ole pelannut miten pitää ja esimerkiksi sain vasta eilen tietää, että minimies ei ole saanut puuroa yhtenäkään aamuna ja hänelle on ollut aina varattuna leipäpala. Kyse on alle 1-vuotiaasta vauvasta, joka ainakaan tähän saakka ei ole leipää vedellyt sellaisia määriä, että niillä korvattaisiin aamupuuro. Tutistakaan ei ollut tarkoitus vierottaa vasta kuin siinä vaiheessa, kun se tulee kotona ajankohtaiseksi, mutta siellä se tutti on nätisti ollut naulakossa minimiestä haettaessa.

Alustavasti minulle puhuttiin kuinka ensimmäisinä päivinä lähetetään kuvaviestejä ja muita viestejä miten menee. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuulunut, joten itse kyselin kuulumisia. Vastaus oli tyyliin "kaikki ok". Seuraavana päivänä he jo oma-aloitteisesti tekstasivat kaiken olevan ok. Yhtään kuvaa en ole saanut. Päivän jälkeen kukaan ei varsinaisesti kerro kuulumisia muuten kuin "nukkui sen ja sen verran" ja "söi sitä ja tätä". Ehkä näin se kuuluu mennäkin, mutta kukaan ei kerro mitä minimies tekee, leikkii, kenen sylissä viihtyy, mitä uusia taitoja opittiin tänään... tai sitten tosiasiassa jälkikasvustani ei ole mitään hyvää sanottavaa ja homma pelaa liukuhihnameiningillä. Tai kyllä kahdesti on mainittu siitä miten paljon minimies tykkää musiikista, joka onkin jo ollut aikaisemmin tiedossa.

Tällä kokemuksella, älkää hullut lapsianne laittako näin pieninä päiväkotiin. Toivottavasti tämä pian helpottuu. Niin äidille kuin lapsellekin.