Ei-ensimmäinen päiväkotipäivä

Suuresta päiväkotipostauksesta ja suurten tunteiden sijata meillä on huomenna ensimmäinen virallinen ei-päiväkotipäivä. Viime yönä minimies aloitti yskimään, aamulla pärskittiin räkää ja kuolattiin tusina vaatekertaa, niin omia kuin minimiehenkin. Tein empiiristä tutkimusta milloin lapsi on liian sairas päiväkotiin. Toisten mielestä vuotavia neniä pitäisi parannella neljän seinän sisällä vähintään kaksi viikkoa. Toinen koulukunta vannoo, että raja menee kuumeessa ja sitä ennen raahaudutaan töihin, kouluun ja hoitoon pää kainalossa. Mietin pitkään kumpaan koulukuntaan kuulun ja yritin kaivella tuloksetta kunnan kantaa vuotaviin nokkiin.

Illalla oltiinkin sitten jo 38-asteen kuumeessa ja peli oli sillä selvä. Jos jotain positiivista tästä pitäisi sanoa: ainakaan tämä ei ole oksennustauti!

Olin jo etukäteen puolitosissani kysellyt vanhemmiltani, josko he voisivat uhrata viimeisen lomaviikkonsa sairaan jälkikasvuni kaitsemiseen jos tässä käy niin, että ollaan taas viruksen loisisäntiä ennen päiväkodin aloitusta. Pyhistä lupauksista huolimatta homma ei loppupeleissä sitten ollutkaan niin yksinkertaista ja "totta kai" vaihtui  vetoomukseen "helvetillisen pitkästä välimatkasta". Onhan tuota matkaa kieltämättä, mutta omat tukijoukkoni ovat loppupeleissä täällä aika surkeat, mitä tulee potentiaalisiin sairaan lapsen kaitsijoihin. Ihan kaikille en välttämättä myöskään halua flunssia lahjoittaa. Muutaman kyyneleenkin ehkä tirautin poikkeuksellisesti, että miten tämä edes on mahdollista. Sairaan lapsen lähettäminen "helvetillisen pitkän matkan päähän" neljäksi päiväksi tuntui surkeista vaihtoehdoista parhaimmalta, koska ainakin minimies olisi ollut tuttujen ja turvallisten aikuisten ympäröimänä. Lopulta myös veljeni vaimo suostui tarvittaessa tuuraamaan ja katsomaan minimiehen perään. Jäämme innolla odottamaan huomista ja tilannekatsausta.

Missään muussa tilanteessa en olisi töihin tässä tilanteessa ryntäämässä, mutta kyseessä on määräaikainen aineopettajan sijaisuus toisella paikkakunnalla, johon kuuluu myös koeaika. Ensimmäinen työpäivänä on merkitty tiistaille ja huomenna minun oli tarkoitus avata ensimmäistä kertaa materiaalit ja katsoa mitä minun ylipäätänsä pitäisi opettaa. Ilmeisesti yläkoululaiset kuitenkin ovat alakoulun alkuopetusryhmiä vaativimpia tapauksia eikä Pokemon -tarrat ole siellä samanlainen hitti, kun ykkös- ja kakkosluokilla. Olisi odottanut sairastumista edes ensi viikolle, jolloin muutenkin minun oli tarkoitus ottaa palkatonta vapaata Iho- ja allergiasairaala-aikaa varten. Niin, töitä toki tulee ja menee, mutta tämän työn oli tarkoitus mahdollistaa vuoden vaihteen jälkeiset opinnot ansiosidonnaisella ja taata loppupeleissä vakivirka ja taloudellinen vakaus. Olen työstänyt asiaa viikkokausia ja työntänyt sen sivuun ja päättänyt nauttia viimeisistä "vapaista". Ne ovat menneet lähinnä minimiehen sairastaessa, mutta kyllä minä taas viime yönä (ainakin alkuyöstä) ihastelin vieressäni nukkuvaa ja köhivää minimiestä.

Jos jotain positiivista pitäisi nyt repiä siitä, että tosiaan ollaan sairaana, se olisi varmaan se, ettei me olla yhtään valmiita koko päiväkotiuraa varten. Mannankylässä puputossut tilasin sen verran viimetingassa, että tossut tulevat sitten joskus. Yhtään vaatetta en ole vielä nimikoinnut (tarrat sentään olen jo Tarramonsterilta tilannut, tai ainakin muutaman arkin, kuulema ne eivät riitä mihinkään). Meinasin nimikoida niitä tosin siinä tahdissa, kun vaatetta päiväkodille kannan. Minun oli myös tarkoitus valmistaa minimiehelle oma perheposteri päiväkodin seinälle yhteisiä nyyhkyhetkiä varten, mutta toistaiseksi valokuvat odottavat valikoimista ja käsittelyä useammalla kovalevyllä. Mutta kyllä kai se tästä. Ajattelin aina pedanttina ihmisenä kaiken olevan viimeisen päälle tehtynä ja laitettuna. Jotenkin (sairaan) lapsen kanssa tämä aika on rajallista. Kaikki aikaa tuntuu nykyisin menevän siivotessa.