Bloggaamisesta

Internetin ihmeelliseen maailmaan tutustuin joskus 90-luvun puolivälissä, kun etsin tietoa yhteiskuntaopin esitelmää varten. Pitkään luulin, että internet oli yhtä kun silloisen palvelutarjoajan (olisikohan ollut jo silloin Sonera) omat kotisivut ja sieltä löytyvät muutamat linkit. Kovasti ihmettelin miten muka ihmiset saavat aikaansa kulutettua netissä. Oma ennätykseni taisi olla reilu puoli tuntia. Sitten koulussa alkoi ATK-tunnit. Jossain vaiheessa koneilla alkoi päästä nettiin ja joku keksi esitellä minulle altavistan. Kohta löysin myös yahoon ja se oli menoa. Ensimmäiset kotisivut väsäsin html-kielellä kasaan vuonna 1998. Omia ajatuksia taisin alkaa kirjoittamaan ylös julkisesti vuotta tai paria myöhemmin. Blogeiksi niitä ei silloin kyllä kutsuttu laajemissa piireissä vaan ihan nettipäiväkirjoiksi "online journal" ja LiveJournal oli aika hitti.

Vuodet vierivät ja nettisivutkin vaihtuivat. Välillä pidettiin matalampaa profiilia ja välillä taas sitten kirjoiteltiin hyvinkin ahkerasti. Ensimmäistä äitiblogia aloin seuraamaan vuonna 2002 (dooce.com). Tosin siitäkin tuli vasta varsinainen äitiblogi muutamaa vuotta myöhemmin, kun kyseinen blogin kirjoittaja sai vauvan. Samainen blogi oli samalla itseasiassa ensimmäisiä blogeja, jotka alkoivat takoa suuria summia mammonaa pelkästään kirjoittamalla elämästään. Tuohon aikaan kukaan ei kyseenalaistanut kirjoittelua omalla ja lasten pärstäkertoimilla. Silloin itsekin kovasti mietin, että jos minulla olisi oma lapsi, ihan varmasti kirjoittaisin nettiin julkisesti omalla nimelläni, lataisin kauniita kuvia ja takoisin samalla tavalla tuloja, koska vastaavaa ei silloin vielä Suomessa ollut. No vuodet vierivät ajat muuttuivat ja blogeja alkoi pursuta joka tuutista. Äitibloggaajat eivät enää olleet harvinaisuus vaan yksi ihmisryhmä muiden joukossa. Siinä missä ennen riittä, että blogeissa oli pari mainosbanneria, nyt alettiin tekemään yhteistyötä ja tuottamaan mainostekstejä. Edelleen koen blogeissa ja nyt vlogeissa antipatiaa kaikkea kaupallista yhteistyötä kohtaan. Ymmärrän kyllä, että tuloja on jostain saatava, mutta valitettavasti niistä paistaa läpi se väkinäinen kaupallisuus, että "juuri tämä tuote toi vastauksen tähän meidän arkipäiväiseen pulmaamme" ja "juuri tätä tuotetta olemme aina kaivanneet". Myös yksityisyys nousi pinnalle ja keskustelua käytiin paljon siitä, että internetin maailmassa kaikki aina ikuista. Samalla blogejen sisältö alkoi kuihtumaan ja niistä oli ylitarjontaa. Toki ymmärrän, ettei kukaan halua revitellä julkisesti yksityiselämästään. Lieveilmiönä tuli sitten keskustelupalstat, joissa ruodittiin joukolla ihmisten yksityiselämien kiemuroita. Ihan noin kiteytettynä omalla pärställään julkisesti bloggaaminen ei enää ole aikoihin tuntunut houkuttelevalta. Joku minut tunteva varmasti blogistani minut tunnistaa viimeistään minimiehestä. Niin minäkin itse asiassa bongasin entisen työkaverini kirjoittamasta anonyymia blogia lapsettomuudesta. Minimiehen sairaskertomuksia taas olen kirjoitellut se vertaistuki mielessä. Vaikka minimies onkin 1:100 000 vauvasta, olisin minä itse kaivannut monesti löytäväni sen toisen tapauksen, jolta olisi voinut ammentaa edes jotain tietoa. Lisäksi vauvat ovat monessa suhteessa hyvin samanlaisia ja tarinat ovat toistensa kopioita. Kiteytettynä nukutaan (tai ei), syödään (tai ei) ja väännetään mitä mielikuvituksellisimpia vaippakasoja (tai meidän tapauksessa ei sitäkään tehdä).

Koska itse tein sen päätöksen, että kirjoittelen tätä blogia anonyymisti ruudun takana ja olen juuri niin avoin tai sulkeutunut kun mieleni tekeekään. Osasyynä se, etten aloittelevana äitinä ollut raskauden aikana kovinkaan avoin ja sinut koko raskaudesta. Tein muutamia klassisia virheitä. Tälläkin hetkellä on olemassa iso joukko ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä minimiehen alkuperästä. Näin jälkiviisaana kehottaisin muita toimimaan toisin kuin allekirjoittanut. Satuja on nimittäin hyvin hankala lähteä muuttamaan jälkikäteen aiheuttamatta mielipahaa. Mielestäni jälkikasvuni ansaitsee edes samanlaisen suojan. Tämän takia vaikka minimieheni onkin puolueettomasti maailman kaunein, ihanin, fiksuin ja filmaattisin vauva, tunnistettavia valokuvia hänestäkään ei tulla blogissa näkemään. Tarkoitus ei ollut alunperin julkaista edes naamakirjassa pärstäkuvia, mutta koska edelleen vauvani on vain parasta koko maailmassa, siinä olen pyörtänyt sanani ja siellä taitaa olla kokonaista kaksi kuvaa myös kasvoista. Lasken sen varaan, että vuosien kuluessa minimiehenkin ulkonäkö muuttuu sen verran, että naamakirjan nukkuvaan vauvaan niitä ei enää yhdistetä.

Jossain vaiheessa varmasti tämäkin blogi postuu ja jää vain leijumaan johonkin bittiavaruuteen. Tällä hetkellä se kuitenkin palvelee sähköisen vauvakirjan (en ole vieläkään aloittanut sen varsinaisen kirjan täyttämistä) ja oman päiväkirjani (en ole edelleenkään aloittanut varsinaisen raskauspäiväkirjankaan kirjoittamista, vaikka sellaisen sain raskaana ollessani) kombinaatiota. Kirjoittaminen on mukavaa ja muisti tällä hetkellä niin hataraa, että onhan se kiva, että edes jotain saa ylös raaputettua. Samalla sen vertaistuenvoima kannattelee pitkälle.

Ps. Eilen oli ensimmäinen normaaliyö. Nukuttiin illasta aamuun ilman yöheräilyjä ja huutoja. Nostan hattua teille yöpalvelijat. En käsitä miten te siihen pystytte!