Lapsimessut

Harkitsin vakavasti Lapsimessuille lähtemistä jo viime vuonna maha-asukkini kanssa. Koska tilanne kuitenkin vaikutti epämääräiseltä kolmannenkin rakenneultran jälkeen, keskityin suosiolla levyttämään sohvan nurkassa pakastepitsojen kanssa kyseisen viikonlopun. Tänä vuonna tilanne oli toinen ja valmistauduin tähän pitkään ja harkitsen. Alustavasti mieli teki tilata suoraan koko viikonlopun messupassi, joka olisi ollut voimassa messujen jokaisena päivänä. Järki kuitenkin voitti ja osallistuin ryhmälipun tilaukseen, jolloin messupäivälle hintaa tulisi kymppi. Ahneus kuitenkin alkoi vaivaa viime metreillä ja niin tuli hankittua toinenkin lippu. Kovasti kolmaannen perään haikailin ja jos olisin tajunnut messuilla, että seuraavan päivän lipun olisi voinut lunastaa sieltä viidellä eurolla, olisin ehdottomasti niin myös tehnyt. Loppupeleissä messuilimme kokeneempien messuilijoiden ohjeita noudattaen perjantaina, jolloin tiedossa olisi uutuuksia ja sunnuntaina, jolloin tiedossa olisi tarjouksia. Lauantaina pidimme kotona välipäivän ja nukuimme päiväunia urakalla. Samalla kun äiti teki laskelmia, että kuinka monta euroa vielä voisi uhrata messuille.

Liikkeellä oltiin minimaalisella budjetilla ja omilla eväillä. Jotta homma ei olisi mennyt liian yksinkertaiseksi, meille sattui kaksoissokkoaltistuksen B-maitokokeilu messujen kanssa osittain päällekkäin. Tämä muutti rituaaleja sen verran, että vedellä täytettyjen termospullojen sijaan matkaan lähti valmiit maitopullot, joiden sisällöstä ja vaikutuksesta ei ollut mitään käsitystä. Edellisenä iltana pakkasin kaikki tavarat, joita oli melkoinen määrä. Onneksi Bugaboo Buffalo, tuo uskollinen kantojuhtani, ei pettänyt tälläkään kertaa ja paikan päälle vyöryimme hyvissä ajoin (mielestäni) valtavan tavaramäärän kanssa. Vaikka olimmekin messuporteista läpi varttia ennen yhdeksää vaunujen hissijono oli noin kilometrin mittainen. Minulla ei ollut varsinaisesti mitään pakkosaatavia eikä ostoslistaa, mutta paikan päällä piti kuitenkin olla ensimmäisten joukossa ihan varmuuden vuoksi. Järjestysmies kävi vinkkaamassa jonon hännälle, että tuolta sivusta pääsette messualueelle porttien auettua nopeammin. Olin tässä vaunujonossa kolmantena kunnes sivusta koukkasi viime minuuteilla pari mammaa tuplalaivojensa kanssa viereeni. Ei nätisti jonottaman, kuten minä kilttinä olin oppinut. Porttien auettua näistä mammoista toinen ampaisi edelleni kiilaten ja taakse jäänyt huusi kävelevälle lapsellensa, että "seuraa Sallaa" ohi kamalaa vauhtia hurjastelleen. Otti päähän jo tässä vaiheessa. Hissiin eivät molempien tuplien kanssa mahtuneet, mutta minäpäs mahduin, joten loppupeleissä pääsin kyllä alas toista nopeammin.

Kaikilla tuntui olevan kiire Gugguun harmaita uutuuksia metsästämään tai Mainion valkomustaa apinapaitaa. Harmaasta kyllä tykkään, mutta budjetti oli rajallinen ja toisaalta tykkään edelleen pukea vauvani perusvauvanvaatteisiin bohotyylin (vai miksikä sitä vallalla olevaa vaatehypettäjien tyyliä ikinä kutsutaankaan) sijasta.  Alhaalla vastassa oli ensin Me&i -piste ja mukaan lähti vaaleansiniset velourhousut heti alkumetreillä, koska väri oli nätti ja haalarihousut vain pysyvät parhaiten lipputankoni päällä. Olin muiden ohjeita noudattaen varautunut käteiseen, joka sitten ei heti ensimmäisellä pisteellä käynytkään. Onneksi kortti löytyi myös matkasta laukkua kaivelemalla. Blaalta mukaan lähti myös pari megaluokan alennuksessa olevaa vaatekappaletta. Muutoin lähinnä keskityttiin kiertelemään alueella. Välillä vaihdettiin vaippaa, käytiin tutustumassa ilmaisessa muskarissa, jumpattiin ahkerasti Bobles -pisteellä ja syötiin omia eväitä. Ilmaisnäytteitä, ongintoja ja onnenpyöriä myös hyödynnettiin isolla kädellä myös aivan liian pikkuruisia vaippoja myöten. Jostain syystä shoppailuholistina sain suurimmat kiksit ilmaistarjonnasta ja kovasti mietin, että hyvin voisin kuvitella itseni juoksemassa aikuistenmessuilla ilmaisten mainoskynien perässä. Piltillä oli huikeimmat ongintapalkinnot. Sieltä kävimme onkimassa muutamaan otteeseen Paapiin bodyja ja puruleluja.

Bobles leikkipaikalla vierähti tunti jos toinenkin.

Ensimmäisenä päivänä rahaa paloi 55 euroa. Näistä 40 euroa meni vaatteisiin, 10 euroa Aventin pisteelle, jossa olevinaan tein vuosisadan diilin ja ostin neljä tuttipulloa kympillä. Vasta kotona huomasin, että tuttiosa on noissa ihan vääränlainen ja nirso pulloruokittuvauvani ei kyseisiä pulloja edes kelpuuta. Vitosella ostimme myös Organix -vauvanruokia, jotka on käytössä hyväksi havaittuja. Kotimatkalle lähdimme vasta valomerkin jälkeen.

Perjantain ilmaissaldo.

Sunnuntaina olimme taas paikalla ennen messujen avautumista ja tällä kertaa valitsimme jo etukäteen jonopaikan etummaisena sivuhisseiltä. Eikös siinä ennen valomerkkiä taas joku sankari viipottanut nauhojen ohitse hissille ja kun tällä kertaa edellisestä kerrasta suivaantuneena ystävällisesti huomautin, että ei sinne taida saada vielä mennä, mamma kohautti olkiaan, että hän on kyllä menossa vaunuparkkin (ei kai sekään auennut vasta kuin messut aukesivat) ja jatkoi matkaansa. Edelleen ei ole tullut opittua mitään ja kun asiaa tiedustelin vielä erikseen vieressäni seisovalta järjestysmieheltä jos minäkin sitten saisin, hänkin ystävällisesti kielsi vielä hissiin menemästä. Että pitääkin olla kiltti ja opetettu sääntöjä noudattamaan. Toisaalta jos viime kerralla ostoslistalla ei ollut yhtään mitään, tällä kertaa se oli vieläkin lyhyempi. Viimeisenä messupäivänä kuulema halli pitäisi notkua tarjouksista, mutta minusta useat pisteet vain kumisivat tyhjyyttä. Mukaan lähti Verson puodin pupujemma body, jota olin kuolannut jo perjantaina ja sieluni silmin nähnyt sen minimiehen päällä "virallisissa" 8-kuukautis kuvissa. Bodya ei aamulla vielä näkynyt ja pettyneenä jatkoin matkaani. Puoleen päivään mennessä niitä oli kuitenkin varastosta kaivettu rekillinen ja intopiukeena sellaisen meille kotiutin. Aventilta mukaan lähti pillimuki ja Organix-pisteeltä muutamia vauvanruokapurkkeja, jotka myytiin perjantaita edullisemmin. Rahaa paloi yhteensä 30 euroa ja muuten vietimme aikaa messualueella taas valomerkkiin saakka.

Sunnuntain ilmaissaldo.

Sunnuntaina myös otin missiokseni tutustua messutarjontaan edellistä päivää intensiivisemmin. Kaikista aggressiivisimpia myyjiä tuntui olevan etenkin lehtipisteillä (jouduin juttelemaan Aku Ankasta ainakin tusinan myyjiä kanssa), teleoperaattoreilla (Telia ja Elisa) ja Fortum sähköllä. Lopulta opin vastaamaan, että tottakai meillä on Telian/Elisan liittymä, riippuen siitä kuka kysyi. Aku Ankka meille myös puheitteni perusteella tuli ja sähkötkin ostettiin Fortumista. Elämä helpottui kummasti. Whisbearin myyjät myös intopiukeena olivat esittelemässä minulle nalleaan, mutta kun totesin meiltä jo nallen löytyvän, seuraavaksi esittelijä halusi kuulla, että "toimiiko se". Siinä vaiheessa kun aloin selittämään pitkän kaavan kautta, että no ei todellakaan ja ennen hyvin nukahtanut vauva ei saanut millään kohinalta unen päästä kiinni, myyjä jo vaivaantuneena yritti päästä eroon, että jos se vaikka toimisi seuraavalla. Samalla kun minä suu vaahdossa vauhtiin päästessäni selitin sairaalakokemuksia, kuinka sairaanhoitajakin etsi huoneesta vuotavaa happisäiliötä, kunnes tajusi sen sihinän lähtevän nallesta. Luulen näin kiteytettynä, meillä ole jatkossakaan mitään mahdollisuuksia päästä Whisbearin lähettilääksi. Muutamaan päiväkotiin tuli myös alustavasti tutustuttua ja mielestäni löysinkin meille oivan hoitopaikan. Kotona sitten avasin paikan nettisivut ja erehdyin katsomaan hinnastoa. Minimiehen optimaalinen hoitopaikka kustantaisi 1200 euroa kuukaudessa, joka laskutetaan aina koko vuodelta kerrallaan. Taidanpa siis jatkaa edelleen päivähoitoshoppailua. Tämä talous ja realiteetit eivät aina tunnu kohtaavan visioideni kanssa.

Yleisesti ottaen messut olivat hitti. Minimiehen motoriikka kehittyi kohisten Bobles leikkialueella ja kovasti olen kaavaillut niistä seuraavaa sijoituskohdetta. Koska kokemuksia aikaisemmista messuista itselläni ei ollut, itselläni ei ollut sen kummempia ennakko-odotuksia. Messujen koko pienuudellaan kuitenkin yllätti. Olen viimeksi käynyt Messarissa koiranäyttelyissä ja mielestäni halliin olisi mahtunut huomattavasti enemmän näyttelyasettajia. Myöskään messutarjoukset -10% kuulostavat itsestäni mitättömiltä. Itse kun yleensä ostelen kaikki vähintään -50-70% hintaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Rahaa meni yhteensä 85 euroa ja olisi varmasti mennyt ihan mitä summia tahansa vaikkei mikään tekemistäni ostoksista kuulunut "pakkosaada" kategoriaan. Seuraavassa koossa vaatteita kuitenkin tarvitaan, joten hyvät alennukset kannattaa aina hyödyntää.

Vaateostokset yhteensä 60 euroa.

Ylivoimaisesti inhottavimpana mukaan messuilta meille tosiaan kotiutui kunnon vatsatauti ja minimiehellä on nyt menossa kolmatta päivää tyhjennysharjoitukset. Itse olen edelleen (onneksi) oireeton.

Kuulumisia sairastuvalta

Tähän oksennustautifobiaan ei muuten auta siedätys. Loppupeleissä kuitenkin päästiin (kai) aika vähällä. Minimies oksensi viisi kertaa neljän tunnin aikana ja nukkui välit ja sen jälkeen loppuyön. Luin ohjeeksi internetin ihmeellisestä maailmasta, että maitoa ei kannata tarjota vasta kuin 30-60 minuutin kuluttua oksentamisesta. Loppupeleissä en kuitenkin raaskinut (tai uskaltanut) herättää uinuvaa minimiestä, vaan lähinnä valvoin shokissa seuraavat tunnit hengittämisääniä tarkkaillen. Puoli viiteen mennessä olin lukenut niin paljon kuivumisesta, että oli pakko tyrkätä maitopullo nukkuvan vauvan suuhun. Kymmenen milliä sai vain aikaan kamalan huudon nälkäkuolemaa potevalta potilaalta, joten varovaisesti tarjosin seuraavat 25 milliä, josta minimies suuttui sitäkin enemmän. Lopulta maitoa upposi pienissä erissä raivohuudon saattelemana desin verran, jonka jälkeen aloitettiin tyhjennysharjoitukset toisesta päästä.

Nukuin itse kaksi tuntia ja pelkäsin kuollakseni oksennustautia. Aamulla raahauduin potilas mukanani apteekkiin ja kauppaan ostamaan tarvikkeita maailmanloppua ajatellen. Mukaan lähti Floridral Baby banaaninmakuista nestelääkettä ripulipotilaalle. Ohjeissa kyllä sanotaan, ettei sitä saisi käyttää alle 8 kiloisilla vauvoilla (poikkeuksena lääkärin erillinen ohje), vaikka farmaseutti sen meille myikin. Samalla tuli taas printtejä tavaamalla todettua, että tuokin lääke saattaa sisältää pieniä määriä laktoosia. Sillä ei kuitenkaan ole ollut merkitystä, koska minimies on järjestelmällisesti kieltäytynyt koko nesteen nauttimisesta ja koska maitoa on uponnut sen verran hyvin, en ole myöskään kokenut tarpeelliseksi pakkojuottaa litkua, joka saa vauvan pudistelemaan päätään inhosta.

Kaupasta ostettiin litratolkulla mehuja siltä varalta, että tuo kuolema iskee itseenikin ja makaan koomassa aivan yksin tulevat päivät. Samalla muistelin, että edellisellä kerralla noroviruksen kourissa en syönyt parin vuorokauden aikana mitään muuta kuin mehujäitä ja sipsejä, joten mukaan lähti niitäkin varmuuden vuoksi kassillinen. Heräteostoksena mukaan lähti myös kävelevä vappupallo (Lilaksi ristitty elefantti) lohdutukseksi pikkupotilaalle (oikeasti äidille). Kaupan tuulikaapissa oli niin kova tuuli, että pallo lähti lentoon ja samalla kun lähdin palloa jahtaamaan huomasin, että vaunut vierivät onnellisena alamäkeä alaspäin jo ulkona. Tuli kiire. Päästiin lopulta kaikki kolme, minä, minimies ja Lila-elefantti kotiin yhtenä kappaleena. Minimies kuitenkin kieltäytyi istumasta ja makaamassa menopelissä, joten lykin sitten vaunuissa kauppakassia ja ilmapalloa samalla kun roikotin potilasta kainalossa. Samalla mietin, että onneksi se sentään ei paina tuon enempää.

Pesukone oli päällä 24/7 ja koko kämppä on tälläkin hetkellä yksi massiivinen kuivausteline väliovea myöten. Ensimmäistä kertaa mietin, että se kuivausrumpu olisi aika kätevä. Samalla kun kiittelin onneani, etten asu enää opiskelijasolukämpässä jossa käytössä oli yhteinen pesutupa. Vaikka huomasinkin omistavani tusinoittain pyyhkeitä, toisena vuorokautena ne puhtaat ja kuivat alkoivat olla jo loppumaisillaan. Vuorokauden tyhjennysharjoitusten jälkeen minimiehen paino oli kotivaa'alla tippunut 7.1 kiloon, kun se vielä viikko sitten neuvolassa oli 7.7 ja käynyt mässypäivinä kotonakin jo kahdeksassa kilossa. Neloskoon vaipat tippuivat päältä ja märkiä vaippoja ei näkynyt. Taas vietin pitkät tovit lukemassa vauvojen kuivumisesta. Uuteen päivään lähdettiin uudella sotasuunnitelmalla.

Eilen vielä niin virkeä ja hyväntuulinen minimies oli aamusta alkaen takiaisena. Äidinvaistot eivät edelleen heränneet niin, että olisimme yhdessä köllineet sängyssä toisiamme ihastelleen vaikka mummi niin oheistikin. Kuulema on meitäkin (minua ja veljiäni) oksennuksista huolimatta sylitelty ja pussailtu. Vaipat vaihdettiin kumihansikkain ja koko pesuhuone löyhkää kloriitille. Tulee väistämättä uimahalli mieleen. Tänään meille piti tulla kaupungilta lastenvahti ja äidin piti päästä hammashygienistin hellään käsittelyyn ja käydä ruokaostoksilla ihan itse. Puolen päivän aikaan kello soi ja samalla hetkellä muistin, että ai niin se huoltomies, joka tulee vaihtamaan ilmanvaihtojärjestelmän kesäasetuksiin. Avasin ovet yöpuvussa vauva vaippasillaan kainalossa ja pahoittelin jo heti alkuun tilannetta. Pyysin aikalisää 10 minuuttia, jonka aikana harjasin hiukset, laitoin housut jalkaan ja raivasin kylpyhuoneeseen kulkuväylän pyykkien (tyynyjä, peittoja, petivaatteita, yöpukuja, lukematon määrä pyyhkeitä) läpi ilmanvaihtojärjestelmälle.

Päivän aikana on syöty kolme purkillista kaupan hedelmäsosetta (ei luumua) ja juotu desin annoksissa maitopulloja aina parin tunnin välein. Floridal ei edelleen uponnut mistään astiasta. Laimennettu omenatäysmehu maistui minimiehen mielestä paremmalta, mutta parasta siinäkin oli käsien uittaminen mehumukissa. Vaippoja on vaihdettu lukemattomia määriä. Liberon vaippojen indikaattorinauhat ovat kyllä mielettömiä. Se on tultu todettua näiden minimiehen sairastapausten myötä, koska se paljastaa pienetkin omaan silmääni täysin näkymättömät nestevuodot (pissat), jolloin äiti saa huokaista helpotuksesta muutaman tunnin. Ahkerat syöntitreenit tyhjennysten välissä saivat aikaan sen, että viimeisiltä päiväunilta kuuden aikaan illalla minimies heräsi suhteellisen hyväntuulisena.

Sairastelusta huolimatta tuo lisäosani on jostain syystä kasvattanut päässään uusia piuhoja ja ennen täysin liikkumaton pakkaukseni edelleen sitkeästi liikkuu puolen sentin matkoja kerta toisensa perään itkua vääntäen Lila-elefantin perässä. Samalla ennen nätisti paikoillaan istunut vauvani päätti aloittaa seisomaharjoitukset vaunukopassa kauppakoria vasten ja kotona tukea vasten seisottaessa niitä jalkojakin liikutellaan solmuun ja nostellaan kohti korkeuksia. Youtubea on aikaisemmin katseltu nätisti turvaistuimesta käsin. Nyt sieltäkin osataan nousta ja tulla kuperkeikalla alas matolle. Minne se vauva katosi yhden oksennustaudin myötä?

Äiti puolestaan on oppinut, että silloin aikoinaan kun tämän sohvan valitsin olisi varmaan kannattanut valikoida sellainen versio, josta saa nämä päälliset irti ja pesuun. Nyt on tullut hangattua ylivuotoja kloriitilla myös sohvakankaasta. Eikä tuo olohuoneen joskus täysin valkoinen mattokaan olisi nykyään ihan ykkösvalinta vauvaperheeseen.

Tähän iltaan mennessä paino oli noussut jo 7.5 kiloon, joten kyllä se elämä voittaa ja toivottavasti äiti ei sairastu. Olen kovasti miettinyt, että missä kohtaa sitä itse voi huokaista helpotuksesta? Nyt ensimmäisestä oksennuksesta on kulunut yli 48 tuntia ja jos sitä etovaa ja heikottavaa oloa ei lasketa, joka ilmeisesti johtui siitä, että puolivahingossa olin täyspaastolla lähes pari vuorokautta (olo koheni heti kun pistin jotain suuhuni), oloni on kaikin puolin varsin mainio (ja kohta varmaan tämän julkaistessani yrjö lentää). Terveenä tämä valvominenkaan ei ole ollut yhtä kuluttavaa kuin sairaana. Vaikka mieluummin minä edelleen valvoisin vaikka vuoden kunhan vain säästyisin tuolta oksennustaudilta. Rotavirustakin on tultu pohdittua. Se kun ei välttämättä tartu aikuisiin. Minimieshän ei rokotteita ole saanut. Kyseiseen tautiin kuuluvaa kuumetta ei pikkuisella kuitenkaan ole ollut.

Yökötys sentään

Tämän piti olla tarina Lapsimessuista. Ja niin kai tämä tavallaan onkin. Siitä mitä seuraa vuorokausi messujen jälkeen. Samalla jatkamme tutuksi tullutta, rakas sairaspäiväkirjani, nimittäin pahin painajaiseni tuli meille kylään eli tervetuloa herra Yrjö.

Olen koko ikäni kärsinyt  emetofobiasta eli oksennusfobiasta, joka liittyy puhtaasti siihen, että pelkään kuollakseni vatsatautia. Kaikista maailman taudeista sairastaisin ihan mitä tahansa muuta kuin oksennustautia. Kolmen viikon adenovirus ja lähes neljässä kymmenessä asteessa huiteleva kuume ei ole ollut mitään sen rinnalla, että vuorokausi tai edes puoli pitäisi uhrata oksentamiselle.

Tämäkin päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Oltiin minimiehen kanssa läheisessä kontaktissa ja symbioosissa. Aivan liian läheisessä, poski poskea vasten, näin jälkikäteen ajateltuna. Ruokaa ja maitoa upposi. Suoli ei toiminut, joten koko päivä oli isompaa ja pienempää puklailua ja yrjöjen keräämistä. Siihen on tottunut, koska ne eivät ole vaarallista ja tarttuvia. Sitä enemmän aikaa menee mahallaan ja sitä kauemmin edellisistä tyhjennysharjoituksista on, sitä varmemmin perässä saa kulkea lattiarättinä. Iltapalalla yökittiin, mutta syytin siitä apinaevästä, joka mielestäni jäi kiinni kurkkuun. Pyörimme kylppärissä tai minimies pyöri samalla kun ripustelin pyykkejä. Sinnikkäästi se ensimmäistä kertaa peräjälkeen otti liikkeitä, joita olisi voinut hyvällä mielikuvituksella kutsua ryömimiseksi. Kävimme poikkeuksellisesti suihkussa, koska äitiä väsytti. Ensimmäinen yöpuku puklattiin saman tien, mutta puklupäivinä sitäkin sattuu. Muistan miettineeni, että menossa oli tänään ehkä heittämällä viides vaatekerta ja pohtineeni jos illalla pitäisi antaa poikkeuksellisesti tuota suolentoiminnavilkastajaihmelääkettä Pegorionia. Saatiin videoitua ensimmäiset kolme ryömimisliikettä perätysten tutin perään. Oli voittajafiilis ja valkoiselta matolta taas pukluja pyyhittiin. Iltamaito ei uponnut, mutta minimies oli loisteliaalla tuulella ja meni innoissaan pinnasänkyynsä pyörimään. Jossain vaiheessa havahduin, että miten se edelleen jaksaa siellä jumppailla ja huomasin puklun. Nostin vauvan ylös ja sitä oli koko sänky ja minimies täynnä varpaista päälakeen. Kiikutin äidillisesti vauvan käsivarren mitan päässä itsestäni suihkuun istumaan samalla kun varoin koskemasta koko vauvaan.

Otettiin suihku numero kaksi. Sängyn tyhjennys. Varmuuden vuoksi vuorasin koko sängyn pyyhkeillä, mutta samalla mietin, että näin on käynyt ennenkin. Joskus kun suoli ei vedä, minimies saattaa yrjötä nukkuessaan. En ehtinyt kuin selkäni kääntää ja yrjö taas lensi.

Suihku numero kolme ja sängyn purkaminen, pyyhkeiden etsiminen ja vaihtaminen. Mietin, että yöpuku taitaa olla aika turha. Sain pesukoneen päälle.

Kappas vain ja siinä vaiheessa minimies oli valmis suihkuun numero neljä. Sitä seurasi sängyn purkaminen ja petivaatteiden vaihto.

Aikaa oli kulunut reilu puoli tuntia. Katselin nukkuvaa minimiestä, jolla maha oli kuopalla ja kylkiluut törröttivät ihon läpi ja googlasin "kuivuminen". Kuulema oksentamisen jälkeen pitäisi odottaa jonkin aikaa ennen nesteiden tarjoamista, onneksi, lisäyrjöjen siivoaminen ei napannut ja vauva tuntui nukkuvan levollisesti.

Kohta se alkoi huutamaan. Voi yökötys. Taas otin äidillisesti vauvan syliini itsestäni pois päin niin, että tarpeen tullen yrjö lentäisi niille pyyhkeille eikä itseni päälle. Samalla mietin, että jos kyseessä olisi kuume, ottaisin minimiehen kainaloon ja nukuttaisiin nenä nenää vasten. Nyt parkkeerasin tuolin pinnasängyn viereen ja silittelin päätä. Ja kohta yrjö taas lensi.

Suihku numero viisi.

Kuinka paljon yrjöä mahtuu reiluun 7.5 kiloon?

Eikä kello ole kuin vasta yksi yöllä. Tästä(kin) tulee näköjään pitkä yö. Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu, olisin jo vähintään toisella puolella Suomea menossa karkuun tätä tautia. Desinfiointiyritykset taitavat olla aika turhaa jo muutenkin tässä vaiheessa. Mietin, että jos me linnoittaudutaan seuraavaksi 18 vuodeksi suosiolla neljän seinän sisään. Mikään ei ole tämän arvoista. Ei edes ne Lapsimessut.

Sitä ja tätä

"Tää on Murre kolme vuotta ja pitää tosi paljon palloista". Ja kohta keskustelu pyörii koiranruokien ja ulosteenkoostumuksen ympärillä. Lapsen ulkoiluttaminen ihmisten ilmoilla noudattaa minusta aika pitkälle samaa kaavaa kuin koiran kanssa kulkeminen. Kaikki olettavat (näin kärjistetysti), että teillä on yhteinen kieli ja olet yhtä kiinnostunut toisen koirasta kuin omastasi. Sen lisäksi pienille vauvoille hymyillään, vilkutellaan, päristään, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia omistajan (vanhemman) kanssa. Ihan samoin kuin silloin kun julkisesti kuljetat koiranpentua. Koiranpennut, kuten lapsetkin kasvavat ja kohta kaikki mulkoilevat ja vaihtavat istumapaikkaa, kun jälkikasvusi kiljuu lattialla ja huutaa "tyhmä, pissi, kakka, äiti" (kerran junassa ohimennen kuultu keskustelu, jolle mummot pyörittelivät silmiään ja pudistelivat päätään).

Olen aina ollut ennemmin lapsi-ihminen kuin koiraihminen. Lapset ovat olleet kivoja ja pikkuveljellänikin oli hauska leikkiä. "Tää on Jenni", esittelin pikkuveljeni hiekkalaatikolla nuken mekko päällä. Ensimmäinen puolitoistavuotias hoidokkini minulla oli opiskeluaikoinani noin viisitoista vuotta sitten. Tätä taaperoa kuljettelin mukanani kaikkialle, kävimme museoissa, kirjastossa ja avoimessa päiväkodissa sekä muskarissa. Oli kiva leikkiä äitiä, vaikka hoitotätihän minä olin, eikä minulla loppupeleissä ollut mitään sanottavaa muille äideille. Joskus olin mukana äititapaamisissa ja kun äidit vaihtoivat kuulumisia, vietin aikaa lasten kanssa leikkihuoneessa leikkien. En yksinkertaisesti kuulunut joukkoon.

Vaikka oma lapsi kulkeekin nyt mukana. Asia, jota on edelleen joskus vaikea käsittää todeksi, en tunne kuuluvani äitiporukoihin. Joskus tapahtumiin raahautuessa huomaan, että sinne kuuluikin tulla kaveriporukalla ja sisäpiiriin pääseminen on vaikeaa. Ymmärrän kyllä toisia äitejä, ettei ulkopuolisia kaivata vakiintuneihin asetelmiin ja olen varmaan niin patalaiska, etten jaksa edes sen kummemmin yrittää. Mielestäni lopulta se, että meillä kaikilla sattuu olemaan lapsi on aika pieni yhdistävä tekijä. Mutta kun omat äitikaverini, jotka ovat alkujaan olleet sydänystäviäni, asuvat toisella puolella Eurooppaa ja lähipiirissä mammat laskevat, koska lapset muuttavat pois kotoa, äitikavereita ei juurikaan ole. Joskaan, kuten olen jo aikaisemmin maininnut, en sitä näihin päiviin ole oikein osannut kaivata.

Viihdyn äärimmäisen hyvin omassa yksinäisyydessäni, mutta työ- ja julkiminäni on ekstrovertti, joten tykkään puhua ja olla äänessä. Olen myös huomannut jo raskausaikana, että siinä missä ennen minäkin ihailin tuntemattomien mukuloita, tuo kaikki palvominen kohdistuu nykyisin omaan jatkeeseeni. Niinpä en välttämättä ihastu siitä, kun joku murskaa ja pyyhkii ratikassa suklaakeksin minimiehen vaunukuomuun tai roikkuu käsivarressani räkä valuen. Tänäänkin vain mietin, että älä vain tule lähelle, ettei me saada uutta flunssaa. Kyse ei myöskään ole siitä, että nämä lapset tekisivät jotain väärin (okei, se suklaakeksiepisodi oli kyllä aika väärin, varsinkin kun se oli tietoisesti tehty), mutta tähän omaan kuplaan ei edelleen vain mahdu yhtään mitään eikä ketään.

Tänään olen kuunnellut pitkät tovit yhden taaperon uusia opittuja taitoja ylpeän isän suusta, samalla kun taapero roikkui tiukasti kiinni käsivarressani. Oma minimieheni veteli unia ja mietin vain, että tuonkin ajan olisin voinut käyttää hyödyllisemmin, kuten inernettiä päämäärättömästi selaten. Lisäksi olen niin kamalan tuomitsevakin, että vaikken ääneen mitään sanokaan ja mielessäni mietin, että noin minä en ainakaan toimisi. Enpä. Kerran junassa yksi äiti nosti noin neljävuotiaan poikansa syliin ja tarjosi nokkamukista maitoa, samalla kun tunki harsoa naaman päälle. Lopuksi pikkupoika nousi istumaan ja röyhtäisi megakuuluvasti. Samalla reissulla minimies laattasi ennätysyrjöt pitkin junan lattiaa ja heti siinä oli rypäs avuliaita mamoja tarjoamassa luuttuamisapujaan. Tuli vähintäänkin huono-omatunto omista ajatuksista. Tosin vannotin jälkikäteen kaveria potkaisemaan persuuksille jos neljän vuoden jälkeenkin vielä julkisesti minimiestä maitopullolla nukuttelen.

Koska oma jälkikasvuni on edelleen suhteellisen pieni emme ole päässeet tekemään mitään katastrofaalista julkisesti. Kerran kyllä yksi mamma kertoi saaneensa valituksia julkisilla matkustaessa huutavasta jälkikasvustaan. Minulle kukaan kuitenkaan ei ole uskaltanut siitäkään valittaa, vaan porukka on nätisti antanut täydessä junassa tilaa. Varsinkin kun olen ahterini melkein toisten syliin parkkeerannut ja tunkeneet korvakuulokkeita korviinsa äänenvaimentimeksi. Muutaman kerran joku saattoi myös vaihtaa paikkaa, mutta en ottanut sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus, olisin minäkin paikkaa vaihtanut junan toiseen päähän.

Tätä tämä tosiaan edelleen on. Oma vauva sitä ja tätä. Tuntuu hassulta, että joskus oli aika kun työasiat pyörivät päässä pikkutunneille asti ja viikonloput meni työasioita miettiessä. Tämä aika kuitenkin menee uskomatonta vauhtia eteenpäin näinkin. Mitään ei oikein tapahdu, mutta hyvä se on edelleen näinkin. Tänään ryhdistäydyin ja kirjoitin sähköpostin kaverilleni Saksaan. Oikea maailma, täältä me tullaan kämpästä ulos. Pikkuhiljaa, mutta varmasti.