Viisi vuorokautta

 Viisi vuorokautta tuskaa täynnä. Suurinosa kotiutuu viiden päivän sisällä ja tämän jälkeen mahdollisuudet palaamiseen pienenevät. Toisaalta sanovat, että moni luovuttaa liian aikaisin. Netistä löytyy ihmetarinoita, mutta sitten kanssa niitä tarinoita, jossa etsitään kuukausia pitämällä toivoa yllä. On kuitenkin hyvin epätodennöistä, että Didi ensi viikon maanantaina puolen päivän jälkeen vain kävelisi kotiin. Mummi ei enää kuulema hymyile. Eikä toivota minille hyvää yötä. Mummi, joka kuukausi sitten oli iloinen ja puhelias on sulkeutunut ja ahdistunut. Ukki on samalla ahdistunut. Menivät kuulema Hoploppiin, ettei tarvinnut kotona olla. Ukki on ajellut pitkin teitä tuntikausia ja jakanut ilmoituksia. Soittoja ei ole tullut yhtään. 

Olen itse nukkunut todella huonosti. Pelkään kamelin kaulan katkeavan Didin katoamiseen. Jos isäni ratkeaa, äidilleni käy huonosti, mutta mitä isäni sitten muka pitäisi tehdä? Didi oli se kantava voima ja elämän into. Eilen yöllä mietin niitä asioita mitä viikonloppuna täytyy tehdä. Täytyy jakaa paperisia katoamisilmoituksia (kopioin niitä koulun värikoneella viisisataa, joku toinen jakoi niitä viisi tuhatta ja koiraa ei silti koskaan löytynyt pääkaupunkiseudun tuntumassa) ja haravoida lähimetsää. Mietin kuinka muka selviydyn tuosta kaikesta viikonlopun aikana varsinkin kun kimpussani roikkuu äidinkaipuusta kärsivä minimies. Sain olevinaan kuningasidean ja laitoin viestiä puoli kaksi äitini koiraystävälle ja pyysin häntä mukaan talkoisiin. Samalla kysyin jos kysyisi äitini toista koiraystävää, jonka yhteistietoja minulla ei ollut. Aamulla Oli sitten saatu pieni joukko kasaan lauantaiksi. Soitin myös veljilleni. Toinen lupasi harkita asiaa ja toinen vetosi työkiireisiin kuinka ei jaksa ajaa sinne saakka viikonlopuksi. Onhan sen sinkkunakin rankkaa. Pitää huolehtia töistä ja itsestään. Toista se on meidän yksinhuoltajien, meissä sitä virtaa riittää. 

Päivällä luin taas ikivanhaa juttua kuinka jonkun koira oli löydetty lehti-ilmoituksen takia. Soitin samantien lehden asiakaspalveluun. Kuulema ilmoitus olisi ehtinyt viikon päästä torstain lehteen. Kovasti hän kyseli, että olenko varma etten halua johonkin muuhun lehteen ilmoitusta. No löytyihän sielä edes yksi lehti. Netin mukaan lehden ja verkon kokonaistavoittavuus on jopa 253 000. Pelkäsin ilmoituksen hukkuvan massaan, mutta nainen luurin päässä selitti, että sen avulla he ovat saaneet joskus varastetun mopon takaisin. Hetkeä myöhemmin olin tehnyt 28 euron ilmoituksen huomiseen lehteen. Vielä myöhemmin kotona laitoin kuvallisen ilmoituksen lauantain lehteen. Porukkani asuvat sen verran lähellä kuntarjaa, että lopulta ostin ilmoitustilaa myös kuntarajan toiselle puolelle perjantain lehteen. Sinne menivät minin kesäkenkärahat. Kuljetaan kumppareissa koko kesä Didiä muistellen. 

Isäniäni lainaten pahintahan tässä on, että kukaan ei tiedä onko Didi edes hengissä. Jos joku näkisi toisen edes vilaukselta tietäisi, että tässä kaikessa on jotain järkeä. Nyt lähinnä pidämme toivoa yllä toivottomuuden keskellä. En tiedä edes kuka uskoo Didin löytymiseen tai hengissä olemiseen. Kai se oikeasti muuten olisi jo tullut takaisin kotiin ja osaisi sinne suunnistaa? Jotkut lähteet kertovat, että kuuden päivän jälkeen koira ei enää osaa kotiin. Toiset lähteet väittävät, että kuuden kilometrin päässä koiran suuntavaisto on jo solmussa ja kotiinpalaaminen on mahdotonta. Entä ne kaikki kertomukset koirista, jotka vaelsivat satoja kilometrejä koteihinsa vihreillä nummilla? Ilmoituksia selatessa huomaain myös olevani kateellinen onnellisille tarinoille. Koira katosi viisi minuuttia sitten ja kun toiset viisi minuuttia kuluu koira onkin jo onnellisesti kotona. Tai ne viikon karkuretkellä olleet, joista on näköhavaintoja kymmenittäin. Heillä edes on toivoa. Käsketään tehdä hajujälkiä ja laittaa tonnikalaa sukkahousuihin ja vetää sitä kilometreittäin perässä kotiin saakka. Entä jos koira ei alunperinkään välitä tonnikalasta? 

Asetin tämän päivän tavoitteeksi astianpesukoneen täyttämisen ja sen pyörittämisen. En ole tehnyt elettäkään sitä kohti. Olen lukenut kohta kuusi tuntia tarinoita kadonneista koirista. Joskus niitä ihmeitä tapahtuu. Miksi Didi ei voisi olla yksi niistä? Visioin jo nytkin kuinka perjantaina porukoilleni ajaessa Didi tulee vastaan ja palataan yhdessä porukoitteni luokse sankareina. Kyllä vissiin… 

Tänään kilahti sähköpostiin päätös tuetuista lomista. Hain ensimmäistä kertaa meille sieltä paikkaa, vaikka taloudellinen tilanteemme onkin kohentunut siitä mitä se viimeiset pari vuotta on ollut. Paikka kilahti lahjasoluilla lapsia saaneiden itsellisten äitien ja pariskuntien leirille heinäkuuksi. En kuollaksenikaan muista mitä hakemukseen kirjoitin. Loman tarpeessa me kuitenkin kovasti ollaan…  

Kolme vuorokautta

Nyt on kolme vuorokautta kadonnutta koiraa täynnä, vailla ensimmäistäkään näköhavaintoa. Ukki ja mini kävivät Didiä etsimässä. Olivat kuulema olleet varsinainen rescue team. Mukaan olivat ottaneet Didin emon. Vikatikki, koska emo oli bongannut jäniksen ja unohtanut täysin mitä olivatkaan etsimässä. Olivat tarponeet toista tuntia läpi risukasojen ja kantojen, aina vain Didiä etsien. Ukki sanoi, että on se hyvä, että mini on heillä, että muuten hän ajelisi päämäärättömästi pitkin teitä Didiä etsien. Pitäisi printata flyereita ja jakaa niitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa ukki toi esille sen, että olisi edes kuollut näkyvään paikkaan niin voisi alkaa suremaan sen sijaan, että haahuilisi päämäärättömästi. Tarvitaan kuulema se näköhavainto, että etsijäkoirat voidaan laittaa perään. Entä jos sitä ei tule? Kuinka kauan ihminen jaksaa elää välitilassa ihmettä odottaen? Juuri luin koirasta, jonka omistajat neljä kuukautta jaksoivat ruokkia ja jättää leluja ja odottaa koiraa löytyväksi. Lopulta he hänet kotiin saivat ja kuopattua maahan. Jokaista onnellista tarinaa kohti on tusina ei niin onnellisia tarinaa. Joku ammattietsijä taas sanoi, että usein luovutetaan liian aikaisin. Kuinka kauan sitä jaksaa etsiä jotain, jonka olemassa olosta ei enää tiedä? En uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu jos se kadonnut on jonkun lapsi tai muuten vain tärkeä henkilö. 

Lapseni on äärettömän eläinrakas. Käärmenäyttelyssä hän ylpeänä pitää käsissään käärmettä ja nauraa ääneen käärmeen lipoessa hänen paitaansa. Hän edelleen muistaa sen, että silloin hänellä oli päällään pinkki traktoripaita. Kesällä Lapissa lapsestani tuli suuri porofani. Porojen kotiin hän on lähes joka viikko menossa. Didi syntyi minimiehen ollessa vajaan kahden vanha. Hän yhdessä lipitti koirankupista vuohenmaitoa pentujen kanssa ja juoksi iso pentulauma vaippasillaan heitä karkuun. Didin tulo myös oli kaikista näkyvin merkki siitä, että äidilläni oli asiat huonosti. Didi nyt vain sattuu olemaan se kaiken kasassa pitävä liima. Pääsiäisenä ajattelin, että minun pitää ikuista pitkästä aikaa mini ja Didi kuviin yhdessä. Ne kuvat jäivät, koska naivisti ajattelin minulla olevan aikaa. Lapseni on ristinyt takkinsa Didi-takiksi. Didi on kaikkialla. Toivottavasti tulevaisuudessa ei vain muistokirjan kansissa.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ilman lasta vuoteen. Toivoisin niin kovasti, että tilanne olisi erilainen. Nyt lähinnä vain mietin, että miten ihmeessä olen koskaan selvinnyt ahdistuksesta. Virallista dignoosia en ole koskaan saanut, vaikka varmaan syytä olisikin ollut. Aamulla kun heräät ahdistaa niin, että oksettaa, illalla uni ei meinaa tulla, koska ahdistus syö sisuskaluja. Tätä jatkui pienoinen ikuisuus ja silti porskutin menemään. Tällä hetkellä asiat ovat pääpiirteissään koiraa ja äidin sairautta lukuunottamatta aika hyvin vaikken nyt olekaan ihan varma, että miten ihmeessä maksan kesällä vuokran tai ylipäätänsä muuton. Eikö asioilla kuitenkin ole tapana järjestyä? Hain kotipizzasta pizzan ja makaan sängyssä. Olen maannut tästä töiden loppumiesta lähtien. Oliko elämäni oikeasti tätä ennen lasta? Minulla oli kovat visiot kodin laittamisesta, siivoamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja lenkkeilystä. Siitä kuuluisasta omasta ajasta. Käy kai tämä märehtiminen siitäkin. Shoppailukaan ei nappaa, vaikka kyllä lapseni oikeasti jotkut kengät tarvitsee. Tuskin hän voi koko talvea kumisaappaissa kulkea. 

Mutta ehkä tämä kuitenkin vielä tästä. Joskus silloin aikoinaan edellisessä elämässä ajattelin, että odotetaan nyt päivä ja sitten toinenkin. Viikon päästä varmasti jo tuntuu erilaiselta. Ehkä joskus se päivä paistaa risukasaankin.

Didi

Selasin tänään blogiani ja noita vanhoja blogitekstejä. Tuli kova ikävä oksentaa taas kaikki ulos. Tosiasiassa paluu hiljaisuuden jälkeen on aina vaikeaa. Paluu totaalisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu lähes mahdottomalta. On paljon puhuttu lapsen oikeudesta yksityisyyteen. Mitä uskaltaa enää jakaa ja missä menee yksityisyyden raja? Lähtökohtiasesti meillä on aivan ihanaa kaksin, mutta pinnan alla kuohuu. Opiskelin ja melkein valmistuin, sain viran. Äitini sairastui Alzhaimeriin. Oli retki Lappiin, joka katkaisi kamelinselän ja otin minin kanssa aikalisän. Tunsin menettäneeni kaikki tukijoukot. Löysin hurjan tärkeän äitiystävän, jolle on saanut oksentaa kaiken. Olen kirjoittanut ja dokumentoinut minin elämää päivittäin vain hänelle itselleen kohta kaksi vuotta. Kaikki oli hyvin tai ainakin melkein hyvin.

Sitten oli tapaus maapähkinäaltistus, jossa meitä oltiin kotiuttamassa aivan liian aikaisin. Parin tunnin keikka venyi 26 tunniksi. Sitä käsittelin päässäni viikon päivät, kunnet omakantaan ilmestyi teksti “lehahdellut polilla ja oksentanut myöhemmin osastolla”. Ai sitäkö se olikin? Oman muistini mukaan lapsi oksensi 6.5 tuntia täysin taju kankaalla. Lääkäri kieltäytyi kaikista hoitajien ehdottomasti hoitotoimenpiteistä. Sitten oli tapaus välikausikenkien reklamaatio. Hoidosta tulevat omituiset kommentit. Käytiin me välissä reissussa Oulussa. Päiväkoti arvioi minin foniatrille aivan toivottomaksi tapaukseksi, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kieltäytyy huutomerkein viittomasta värejä! Lapsellani on vain vähäisiä sanoja ja muutamia lauseita. Ukin ja mummin ja minin rakas rikostoveri Didi katosi. Selitin lapselleni, että Didi karkasi, eikä ukki enää löytänyt Didiä. Minin mukaan hän löytäisi. Yritin selittää, että Didi juoksi jäälle ja putosi kylmään veteen, johon lapseni ehdotti nosturilla nostamista, jonka jälkeen Didi kuivattaisiin ja laitettaisiin kuumaan suihkuun. Lapset. Tosiasiassa Didin kohtaloa ei kukaan tiedä. Yksi ainokainen näköhavainto katoamisiltana tieltä rauhallisesti etenevästä koirasta, joka oli jaettu jossain salaisessa ryhmässä, jonka lähdettä ei voitu sanoa. Ajattelemattomia julkisia kommentteja, valvottuja öitä, pahaa mieltä. Ihmiset sitten osaavat olla julmia. Lapseni, joka päiväkodin mukaan ei pysty leikkimään kavereiden kanssa, eikä puhu, selittää kuinka auto kastelee maassa olevia kukkia ja toteaa kohta, ettei tarvitse enää, koska taivaalta sataa vettä. Kaverin kanssa lastasivat leikkipuistossa kiipeilytelinettä. Kaverin mukaan menivät minin mummilaan, mutta mini oli menossa puheterapeutin luokse. Hän leikkii jääkarhua, joka syö jäätä. “Tässä on mun koti”. Kysyttäessä värejä hän vastaa ne selkeästi. Ei tukiviito, mutta miksi hänen pitäisikään niitä viittoa, kun hän osaa ja tunnistaa värit ja sanoo ne selkeästi? Lastenhoitaja oli suositellut lapselleni toimintaterapiaa. Se sama, joka aina on sanonut hakiessa yhdeksän kuukauden ajan, että “ihan hyvä päivä”. Jo syksyllä kritisoin sanontaa ihan hyvä päivä, että tahdoin tietää mitä lapseni päiväkodissa tekee. Viikko sitten minulle ensimmäistä kertaa kerrottiin, että tänään ei ole sujunut mikään, eikä ole keskittynyt mihinkään. Paikalla oli vain 11 lasta, että päivä olisi voinut olla rauhallinen, mutta ei sitten. 

Isojen ryhmä toi isot muutokset. Viedessä lastani päiväkotiin hän ei halua mennä ja astelee autolta millin mittaisin askelein. Perillä hän tervehtii kaveriaan eläimellisesti ärjyen ja heittäytyy lattialle makaamaan. Soitan kiertävälle erityislastentarhanopettajalle ja totean etten tiedä mitä päiväkodissa tapahtuu. Miksi lapseni muuttuu, mitä siellä tapahtuu? Olen kuulema ainoa, joka pitää ja ajaa lapseni puolia. Voiko huonoa saada enää toimivaksi? Lapseni, joka aina aamuisin innoissaan juoksee nimenomaan tämän hoitajan syliin rutistamaan ja reissussa itki kuinka haluaa tämän hoitajan, eikä äidin, näkeekin lapseni pelkkänä ongelmana? 

Päätöksiä, luopumista ja uutta. Olen itse tuuliajolla. Haluaisin olla niin kovasti lähellä ja tukena äitinikin asioissa, mutta äitini on alkanut ärsyttämään. Kiukuttelen hänelle pikkuasioista. Kaupoissa joudun huolehtimaan oman lapseni lisäksi äidistäni, että hän löytää varmasti me vessojen viereisestä kirjakaupasta jonne sanoin meidän menevän. Puhelinmyyjä inttää kovasti liittymän vaihdoksesta ja inttää sitäkin, että saahan äitini vaihtaa halutessaan liittymää ilman isäni suostumusta. Laillisesti toistaiseksi kyllä, vaikkei autoa enää saakkaan ajaa, mutta oikeasti ei. Miksei heitäkin ole koulutettu paremmin. Jos vieressä oleva henkilö toteaa, ettei toinen voi vaihtaa liittymää, miksi siitäkin pitää alkaa inttämään. Äitini Alzhaimer ei kuitenkaan heille kuulu, mutta sen he kuulevat kun totean, ettei se nyt käy. Soitan äidille ja juttelen. Soitan kohta isälleni ja kysyn asioita. Äiti oli se henkilö jolle soitin kun töissä pomo kiukutteli. Kenelle nyt soitan? 

Eletään toukokuuta. Elämästä puuttuu yksi valonlähde, Didi. Pärjäävätkö vanhempani ilman Didiä? Myykö kukaan koiranpentua muistisairaan perheeseen? Mitä tapahtuu elokuussa, vain kolmen kuukauden kuluttua? Minulla on virka. Elän nytkin jaksamiseni äärirajoilla. Virka tuo kuitenkin varmuutta ja toivoa siitä, että elämä jatkuu ja me pärjätään taloudellisesti. Onko tärkeämpää luoda uraa toisaalla vai nauttia viimeisistä äitini valonpilkahduksista? Jaksanko pilkahduksia vai kiukuttelenko samalla tavalla? Viimeksi annoin pikkuveljeni hoitaa seurustelun ja makasin oven takana viikonlopun. Ei ole mitään puhuttavaa, kun äitini ei kumminkaan muista tai ymmärrä. Hänhän jatkuvasti kyselee, että miksi minä muka Vantaalle muuttaisin? En tiedä? Ehkä sen viran takia. Foniatrian tutkimukset, saisiko mini samalla tavalla pääkaupunkiseudulla terapiaa? Uusi päiväkoti nyt ainakin. Vaikka asiat saisikin puhuttua pyöreän pöydän äärellä, luottamusta ei noin vain saa takaisin. Kuinka päiväkoti voikaan toimia noin, että jättävät vanhemmat täysin pimentoon. Onko koodinimi “ihan hyvä päivä” jollekin muulle? Päiväkodin käsikirjoitus jäi kuitenkin minulle jakamatta. Allergialääkäri. Ei jaksa. Palkattomia päiviä yksi toisensa perään. 

Ja sitten pakkasessa on kolme pakkaspullaa. Kaikki yhtä täydellisiä. 

Me niin odotimme sinua jo saapuvaksi, mutta kaiken tämän keskelle? Laihdutan tai ainakin yritän. Raskauden jälkeen alkanut kuukautismigreeni on pahentunut siihen, että päähäni särkee ja oksettaa puolet kuukaudesta. Silloin syödään pahoinvointiin vaikka ne pikkukivetkin. Verenpaineita en ole uskaltanut mitata aikapäiviin. Tiedän olevani rapakunnossa ja kävelevä aikapommi. Koronakin kohdallani pelottaa. 

Löytyisipä Didi. 

Me tarvitsemme elämäämme valonpilkahduksen. 

Totaaliyh ja korona

On paljon puhuttu eroperheistä, etä-vanhemmudesta sun muusta, mutta ainoastaan kerran Li Anderssonin olen nähnyt tweettaavan yksinhuoltajista siinä yhteydessä, että ehkä heidänkin tulisi joskus hoitaa mahdolliset työnsä ja opiskelunsa. Olemme tällä hetkellä motissa eristyksessä oman mittapuuni mukaan aika keskellä ei mitään pienehkössä kaupungissa, jossa koronavirusta on muutamia tapauksia ja jokaisen tautiketju on tiedossa. Meillä ei ole olemassa minkäänlaista turvaverkostoa täällä. Ei ole olemassa ketään, jolle soittaa jos tulisi tilanne, että esimerkiksi en kauppaan pääsisi tai joka katsoisi lastani, että kauppaan pääsisi yksin. Omat vanhemani asuvat 400 kilometrin päässä ja kuuluvat molemmat riskiryhmään sairauksiensa takia. Muut tukijoukot ovat niinikään satojen kilometrien päässä toiseen suuntaan. En oikeasti ole mistään muusta huolissani kun siitä, että itse sairastun niin, etten yksinkertaisesti kykene huolehtimaan lapsestani. Vuosi sitten sairastuin vanhempieni luona keskellä yötä ja ehkäpä hiukan nolona kävin hakemassa isäni lapseni kanssa nukkumaan, koska tein omasta mielestäni silloin kuolemaa. Olen hoitanut lastani migreenikohtauksen aikana. Sekoitellut puuroa ja käynyt aina välillä oksentamassa ja tullut taas kotiaskareita jatkamaan. Istuttanut lastani kuulokkeiden kanssa iPadin ääressä siinä vaiheessa, kun jokainen pienikin ääni on saanut ulvomaan kivusta päätä pidellen. Olen lojunut lastenhuoneen lattialla ja nukkunut yhdessä siellä lattialla päiväunia. Kerran makasin toppatakki kolmen peiton alla hampaat kalisten ja kaappasin vain lapseni kainaloon Ipadia katsomaan ja viereeni yöksi nukkumaan. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin sairaanakin jos on pakko. 

Tässä vaiheessa taitaa olla vähän myöhäistä mihinkään elämäntaparemonttiin. Sikainfluenssan jälkitautina sain astman, joka tarvitsee hoitoa päivittäin. Ihan peruslääkkeistä ei ole koskaan ollut apua, mutta uuden sukupolven pitkäaikaisen avaavan ja kortisonin kanssa tekevät ihmeitä. En ole edelleen raskauden jälkeen fyysisesti lähimaillakaan niissä mitoissa, joissa olin kolme vuotta sitten. Kiloja on edelleen yli 20 liikaa. Sairaalloisen lihava en ole, mutta on sitä paremmassakin bikinikuosissa oltu. Raskauden jälkeen riesaksi jäi myös korkea verenpaine, jota ei toistaiseksi ole saatu lääkitykselläkään laskettua normaaliksi. Luultavasti niiden kilojen karistaminen auttaisi siihenkin. En ole koskaan ollut yhtä rapakunnossa. Kaikki kuntoyritykset ovat kariutuneet, koska ei se koskaan ole ollut näin vaikeaa, joka varmaan sitäkin enemmän rapistuttaa kuntoa. Astmaatikot eivät kuulema kuulu enää riskiryhmään, jos hoito on tasapainossa ja kai niitä korkeampia verenpaineitakin esiintyy ihmisillä kuten myös enemmän liikakiloja. Kuitenkin kovasti ahdistaa ajatus siitä, että jos sattuisin saamaan viruksesta pahimman mahdollisen muodon se olisi menoa sitten, koska yleiskuntoa minulla ei ole nimeksikään.

Josta pääsenkin seuraavaan aiheeseen. Jos tulisin sairaaksi ja joutuisin sairaalaan, kuka ihme hoitaa lastani sillä aikaa? Lapseni joka tapauksessa joutuisi karanteeniin, mutta minne? Minulle on kyllä aina vakuuteltu, ettei minun koskaan tarvitse olla huolissaan siitä, että jos minulle sattuisi jotain, että rakkaimpani jäisi yksin, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Tosiasiassa varmasti koko homma menisi tappeluksi, koska isäni haluaisi huoltajuuden, mutta toista veljistäni olen pyytänyt hommaan jo pari vuotta sitten. Vastaavasti veljeni lapset jäisivät minulle jos molemmille vanhemmille sattuisi jotain. Veljeni taisi jo silloin sanoa, että minun pitäisi täyttää varmuuden vuoksi siitä jotkut viralliset paperit, mutta näin sitä vain luulee olevansa kuolematon, kunnes huomaakin, että asiat eivät aina mene niin kuin suunnittelisi. 

Mitäpä tähän lisäämään. Elämme hyvin eriskummallisia aikoja. Minulla on oikeasti töitä ja opiskeluita, jotka pitää hoitaa päivisin, jotta en tee henkilökohtaista konkurssia ja että meillä on oikeasti syksyllä tulevaisuus. Minkälainen ja missä, sitä tuskin kukaan vielä tietää. Tällä hetkellä hoidan kaupan ja apteekin tarvittaessa kerran viikossa yksin sillä aikaa kun mini on päiväkodissa. Ja kyllä. Lapseni tosiaan on toistaiseksi päiväkodissa edelleen. Viikon verran kipuilin asian kanssa, kunnes tulin siihen tulokseen, että näin toimin kaikkien parhaaksi. Välillä mini on ollut ryhmässä ainoa. Jos tilanne täällä muuttuu ja tautia alkaa olla enemmän liikkeellä, lapseni toki silloin siirtyy kotiin ja vingun meille jostain kauppa-apurin samalla kun pysymme neljän seinän sisällä 24/7. Ehkä lohduttavinta tässäkin on, että mini ei tule muistamaan näistä ajoista mitään eikä aikuisten huolet näin pientä lasta kosketa. Hyvin on meillä mukauduttu siihen, että kaikki aika ollaan käytännössä kotona ja joskus iltaisin käymme ulkoilemassa omassa yksinäisyydessämme. Toivottavasti tämä kuitenkin loppuisi pian. 

Mallipoikani mun

Elämässä sattuu ja tapahtuu ja meneillään on ensimmäinen kerta sitten edellisten opiskeluvuosien kun olen ihan totaalisesti pee aa ja rahaton. Koska opiskelen ansiosidonnaisell,  en saa laskuttaa kuvauspalkkioita, koska tienattu satanen jo pistäisi tukiasiat solmuun seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Asiaa ei ollenkaan auttanut tässä kuussa, että maksoin juuri pakastimessa köllivien solujen vuosivuokran (kahdesta laskusta maksoin päälle toimistomaksuja 30 euroa, jota sitäkään näin maallikkona en ymmärrä), päälle veden tasauslaskun (joka sekin oli kolminumeroinen summa) ja iltaopiskeluista olen maksanut lastenhoitajalle pari sataa. Opintoja aloittaessa mummi ehdottomasti halusi sponsoroida iltaopiskeluiden hoitomaksut, mutta äitini sairastuttua tilanne on muuttunut ymmärrettävästi. Me pärjäämme, eikä meiltä mitään puutu. Meillä on pakastin täynnä ruokaa samoin kuivatarvikkeita löytyy pari kaapillista. Eilen täytin jaakaapin. Kaikki laskut on maksettu ajallaan ja kuun vaihteessa taas helpottaa. Muutamalla kympillä pärjääminen viikon ajan poikkeustilanteessa ei luulisi olevan niin katastrofaalista…

Ja sitten eilen illalla satuin avaamaan sähköpostin ja miniä pyydettiin kuvauksiin täksi päiväksi. Viesti oli lähetetty neljän jälkeen ja jos kello ei olisi tuossa vaiheessa kun viestin satuin lukemaan ollut yhdeksän, itse maannut puolikuolleena flunssaisena sängyn pohjalla ja mini omassa huoneessaan täydessä unessa, olisin varmasti keksinyt keinon millä saada meidät aamuun mennessä toiselle puolelle Suomea. Tosiasiassa jos pankkitililläni olisi lojunut edes satanen bensarahaa olisin varmaan painunut baanalle, koska no, mitään järkevää selitystä en sille ole edelleen keksinyt muuta kuin, että fiilis on vähän sama kuin best in show koiran raahaaminen näyttelystä toiseen. Tiedän, että osa lapsista ja koirista nauttii kameran edessä ja kehässä keimailusta, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että omani kuuluu tuohon sarjaan edellisen näytön perusteella. Pitkään viime kuvaston julkaisun jälkeenkin mietin, että tässä rikotaan omia aikaisempia periaatteita aika ronskilla kädellä. Minä joka en jaa lapseni kasvokuvia netissä annoin lapseni kuvat levitykseen aika kevyin perustein. Mutta kun… äidin harrastus tämä tässä vaiheessa aika pitkälle on, eikä jälkikasvuni ole vielä kertaakaan erikseen kysellyt pääsevänsä kameran eteen stailattavaksi. Karkit kuitenkin maistuivat. Ja siinä missä muut brassailevat lapsen matemaattisilla tai verbaaleilla kyvyillä, on minullakin jotain mitä kehua ;)

Ensi kertaa odotellessa… toivottavasti sellainen tulee, jotta äiti pääsee taas toteuttamaan sisäistä tai ei välttämättä aina niin sisäistä stage mamia. 

Mallikokelas

Joskus reilu kuukausi sitten näin eräillä sivuilla, että eräs suomalainen vaatemerkki hakee potentiaalisia lapsimalleja tuleviin kuvauksiin. Näin intopiukeena “stage-momina” tietenkin ilmoitin oman jälkikasvuni, koska onhan minimies yksinkertaisesti vain niin söpö. Lisäksi meillä on aivan mahtava valokuvaaja, joka loihtii maagisia kuvia sadasosasekunnissa. Ehdin jo unohtaa koko ilmoituksen, enkä oikeasti edes koskaan ajatellut, että koko hakemuksen lähetys johtaa mihinkään, kunnes puhelin maanantaina puolen päivän aikaan soi. Kuumeisesti mietin, että mitä olen nyt tilannut vai olenko puoli vahingossa osallistunut joihin arpajaisiin, mutta ei. Minimies toivotettiin tervetulleeksi heti seuraavana aamuna kuvauksiin. 

Tässä vaiheessa haluaisin sanoa, että kaikki meni nappiin ja meillä asustaa pieni mallinalku, mutta kaksivuotias on aika tuurilla käyvä. Muskarissa on vähän sama juttu. Koskaan ei tiedä mikä persoona päättää ilahduttaa kyseisen 45 minuutin aikana. Asiaa ei myöskään auttanut yhtään, että minimies on kuluneen viikon aikana ollut hoidossa isovanhemmillaan sekä veljeni luona. Minimies siis tavallista enemmän haikailee perääni. Tästä huolimatta päätin, että kokemus kai se on tämäkin, sen jälkeen kun olin erikseen puhelimessakin varoittanut, että on ihan tuurista kiinni mitä sieltä on tulossa. 

Liian lyhyet yöunet, toista viikkoa kestänyt paasto ja peli oli sillä selvä. Kyseessä on lapsi, joka vilkuttelee kaikille vastaantulijoille, halailee muskarissa kaikki äidit läpi, näyttää peukkua ympärillä oleville ihmisille ja on äärettömän sosiaalinen, mutta kolmen tunnin kuvaukset (murto-osa oli varsinaista kuvissa olemista) vedettiin näin omasta näkökulmastani räkä poskella itkua tuhertaen samalla kun äiti piilotteli oven takana ja kaatoi aina välissä karkkia kitusiin. Sivuhuomautuksena muuten siinä missä muut hyytyivät loppua kohden, omani meni taukohuoneessa pitkin seiniä vaipat jalassa ensimmäisestä lisäainetripistään. 

Kuvaukset poikkesivat omakustanteisesta studiokuvauksesta siinä, että siellä mentiin täysin lapsen ehdoilla, pidettiin taukoa, haettiin leluja, täällä oikeasti piti pysyä kiinni aikataulussa eikä aikaa ylimääräisille hippaleikeille ja piilosille ollut. Valokuvaaja teki työtään ja ihan toiselle henkilölle oli sitten nakitettu pomppiminen ja tavaroiden heittely ylös ja alas ja kuvattavien viihdyttäminen. Minimies oli paikalla iPadin ja herkkujen kanssa ja pakko sanoa, että hienosti ainakin leikkivät ymmärtävänsä tilanteen ja kolmas vaatevaihtokin mentiin sillä mentaliteetilla, että kokeillaan jaksaako jälkikasvuni enää poseerata. Tämä oli myös ainoa kuva, jonka taisin nähdä loppupeleissä koneen ruudulta ja pääasiassa taisivat olla minimiehen kiharat ja liekö kasvoja edes koko kuvassa näkynyt, joka varmasti ylipäätänsä oli syy miksi meitä kuviin pyydettiin. 

Amatöörinä myös tein kammottavan virheen, että iskin kuvausvaatteet samantien päälle, jolloin tietenkin siinä vaiheessa kun kuvia olisi pitänyt ottaa, niihin oli jo ehtinyt kaatua mehua. Kovasti kyselin hiustenkuivaajan perään ja yritin parhaani mukaan kuivatella pöksyjä patterilla, joka sekin oli melkoinen virhe, koska tajusin kohta ettei pattereita ole taidettu putsata tällä vuosituhannella. Kuulema kuitenkin kuvankäsittelyllä päästään pitkälle ja siinä vaiheessa kun minimies kuolasi karkista viimeisen kuvauspaidan, osasin jo ottaa melko rennosti. Ipad ja hyvät eväät: siinä oli meidän motto.

Ihan tämän kokemuksen perusteella en uskalla väittää, että meillä asustaisi malli. Lähinnä jännitän, että toivottavasti sieltä löytyisi edes yksi painokelpoinen kuva, ettei meidän mukaan pyytäminen ollut aivan katastrofaalinen fiasko. Kovasti myös yritän lohduttaa itseäni, että toisena päivänä tilanne olisi voinut olla aivan toinen. Lisäksi siinä missä muut mallit olivat konkareita, meidän mini kuitenkin oli aivan ensikertalainen. Tuskinpa kuitenkaan tarvitsee odottaa uusintasoittoa ihan heti.

Kun oma äiti sairastuu

Äitini sai minut ollessansa 26-vuotias. Monella mittapuulla siis suhteellisen nuori. Vaikka omaa ikääkin on kertynyt jo jonkin verran, äitini on edelleen kiinni työelämässä. Muistan äitini vielä muutamia vuosia sitten sanoneen, että hän tulee olemaan töissä siihen saakka kun täyttää 68 vuotta, jolloin hänet varmaan potkitaan pihalle virheitä tehden. Ihan siihen saakka ei päästy. Äitini muisti on mielestäni reissannut parin viime vuoden aikana paljon. Etenkin viime vuonna se alkoi olla jo häiritsevää, koska huomasin toistavani samoja asioita aina vain uudestaan. Perhetuttujen ollessa kylässä samaan aikaan huomasin jännittäväni missä asioissa äitini sekoaisi ja huokaisevan helpotuksesta, kun sekoaminen oli vain ohimenevää. Kesällä unohtelun huomasivat myös veljeni koululaiset lapset, joille selitin mummin vain olevan vähän väsynyt. Veljeni ohittivat asian olankohautuksella ja pistivät sen normaalin unohduksen piikkiin. Isäni kanssa puhuin pidempään, joka kuulema ei halunnut ottaa sitä enää puheeksi, koska äitini hermostui asiasta ja huomasi asian isäni mukaan myös itsekin. Keväällä äidiltäni meni hajuaisti ja muutaman kerran nihkeästi äitini raahautui lääkärin vastaanotolle. Polyyppeja ei nenästä löytynyt. Itse tutkin asiaa ja tiesin jo siinä vaiheessa, että sillä on suora yhteys Alzhaimerin tautiin.

Kesällä muistan isäni sanoneen, että äidillä on kiirettä töissä, koska hän korjaa edellisen päivän virheitä. Viime viikolla työtoveri oli tullut kysymään onko kaikki ok, koska hänen aikansa menee vain äitini virheitä korjatessa. Siitä äitini lähti työterveyden kautta nyt alustavasti kuukauden sairaslomalle. Kuulema samalla olivat ottaneet puheeksi jonkun aikaisemmin teetetyn muistitestin, jossa oli jo näkynyt ongelmia muistin kanssa, mutta josta kukaan ei ollut kertonut tai lähettänyt jatkotutkimuksiin. Äitini olisi halunnut irtisanoa itsensä töistä, jonka lääkäri oli kieltänyt. Diagnoosia ei vielä ole, mutta eiköhän sieltä Alzhaimer tule. Tauti, josta gradunikin kirjoitin ja johon äidin äitini aikoinaan kuoli. Ikää mummilla oli yli 80 vuotta, mutta tautikin kyllä alkoi lähes vuosikymmen myöhemmin kuin äidilläni. 

Tuntuu hurjalta ja kurjalta. Äitini on ollut aina tukipilarini ja tsemppaajani. Äitini oli se henkilö, joka oli mukana minimiehen syntymässä ja joka vietti hänen kanssaan ensimmäiset tunnit samalla kun itse olin salissa parsittavana ja myöhemmin heräämössä odottamassa verenpaineiden tasaantumista (joka lopulta laskettiin alas lääkkeillä). Äitini ei ole mielestäni jaksanut minimiestä ihan niin paljon kuluneena vuonna, kun alustavasti luulin ja uskoin, mutta tärkeä hän kuitenkin on. Nytkin äitini puhelimessa selitti, kuinka hän kovasti yrittää saada villatakkia tehtyä, mutta siitä ei tule mitään kun hän tekee jatkuvasti virheitä ja joutuu purkamaan tekelettänsä. Vielä vuosi sitten katsoimme yhdessä neulemalleja ja äitini neuloi minimiehelle ihan mitä ikinä keksinkään pyytää. Samalla hän sanoi, että nyt kun hänkin on kotona he mielellään isäni kanssa ottaisivat minimiehen viikoksi hoitoon, jotta saisin kouluhommia tehtyä. 

Ensi kesänä meillä on edessä muutto. Tarkoitus oli muuttaa takaisin Etelä-Suomeen, mutta nyt huomaan miettiväni jos sittenkin kävisimme Idässä pyörähtämässä vuoden tai kaksi. Kaikki artikkelit joita yritin netistä kaivaa käsittelivät lähinnä tapauksia ja kokemuksia siitä, kun Alzhaimerin tauti oli puhjennut “oikeaan” aikaan, silloin kun ihmiset oikeasti ovat vanhuksia tai vastaavasti tapauksia, jossa Alzhaimer on puhjennut todella aikaisin. Kadunkohan jos en nyt vietä paria vuotta äitini lähellä vai syököhän lähisuhde sitten oman sisimpäni? Yleisesti olen nimittäin sitä mieltä, että pidempi välimatka on meille hyväksi. Nytkin tekisi mieli pistää sormet korvaan ja lauleskella.