maanantai 30. maaliskuuta 2020

Totaaliyh ja korona

On paljon puhuttu eroperheistä, etä-vanhemmudesta sun muusta, mutta ainoastaan kerran Li Anderssonin olen nähnyt tweettaavan yksinhuoltajista siinä yhteydessä, että ehkä heidänkin tulisi joskus hoitaa mahdolliset työnsä ja opiskelunsa. Olemme tällä hetkellä motissa eristyksessä oman mittapuuni mukaan aika keskellä ei mitään pienehkössä kaupungissa, jossa koronavirusta on muutamia tapauksia ja jokaisen tautiketju on tiedossa. Meillä ei ole olemassa minkäänlaista turvaverkostoa täällä. Ei ole olemassa ketään, jolle soittaa jos tulisi tilanne, että esimerkiksi en kauppaan pääsisi tai joka katsoisi lastani, että kauppaan pääsisi yksin. Omat vanhemani asuvat 400 kilometrin päässä ja kuuluvat molemmat riskiryhmään sairauksiensa takia. Muut tukijoukot ovat niinikään satojen kilometrien päässä toiseen suuntaan. En oikeasti ole mistään muusta huolissani kun siitä, että itse sairastun niin, etten yksinkertaisesti kykene huolehtimaan lapsestani. Vuosi sitten sairastuin vanhempieni luona keskellä yötä ja ehkäpä hiukan nolona kävin hakemassa isäni lapseni kanssa nukkumaan, koska tein omasta mielestäni silloin kuolemaa. Olen hoitanut lastani migreenikohtauksen aikana. Sekoitellut puuroa ja käynyt aina välillä oksentamassa ja tullut taas kotiaskareita jatkamaan. Istuttanut lastani kuulokkeiden kanssa iPadin ääressä siinä vaiheessa, kun jokainen pienikin ääni on saanut ulvomaan kivusta päätä pidellen. Olen lojunut lastenhuoneen lattialla ja nukkunut yhdessä siellä lattialla päiväunia. Kerran makasin toppatakki kolmen peiton alla hampaat kalisten ja kaappasin vain lapseni kainaloon Ipadia katsomaan ja viereeni yöksi nukkumaan. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin sairaanakin jos on pakko. 

Tässä vaiheessa taitaa olla vähän myöhäistä mihinkään elämäntaparemonttiin. Sikainfluenssan jälkitautina sain astman, joka tarvitsee hoitoa päivittäin. Ihan peruslääkkeistä ei ole koskaan ollut apua, mutta uuden sukupolven pitkäaikaisen avaavan ja kortisonin kanssa tekevät ihmeitä. En ole edelleen raskauden jälkeen fyysisesti lähimaillakaan niissä mitoissa, joissa olin kolme vuotta sitten. Kiloja on edelleen yli 20 liikaa. Sairaalloisen lihava en ole, mutta on sitä paremmassakin bikinikuosissa oltu. Raskauden jälkeen riesaksi jäi myös korkea verenpaine, jota ei toistaiseksi ole saatu lääkitykselläkään laskettua normaaliksi. Luultavasti niiden kilojen karistaminen auttaisi siihenkin. En ole koskaan ollut yhtä rapakunnossa. Kaikki kuntoyritykset ovat kariutuneet, koska ei se koskaan ole ollut näin vaikeaa, joka varmaan sitäkin enemmän rapistuttaa kuntoa. Astmaatikot eivät kuulema kuulu enää riskiryhmään, jos hoito on tasapainossa ja kai niitä korkeampia verenpaineitakin esiintyy ihmisillä kuten myös enemmän liikakiloja. Kuitenkin kovasti ahdistaa ajatus siitä, että jos sattuisin saamaan viruksesta pahimman mahdollisen muodon se olisi menoa sitten, koska yleiskuntoa minulla ei ole nimeksikään.

Josta pääsenkin seuraavaan aiheeseen. Jos tulisin sairaaksi ja joutuisin sairaalaan, kuka ihme hoitaa lastani sillä aikaa? Lapseni joka tapauksessa joutuisi karanteeniin, mutta minne? Minulle on kyllä aina vakuuteltu, ettei minun koskaan tarvitse olla huolissaan siitä, että jos minulle sattuisi jotain, että rakkaimpani jäisi yksin, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Tosiasiassa varmasti koko homma menisi tappeluksi, koska isäni haluaisi huoltajuuden, mutta toista veljistäni olen pyytänyt hommaan jo pari vuotta sitten. Vastaavasti veljeni lapset jäisivät minulle jos molemmille vanhemmille sattuisi jotain. Veljeni taisi jo silloin sanoa, että minun pitäisi täyttää varmuuden vuoksi siitä jotkut viralliset paperit, mutta näin sitä vain luulee olevansa kuolematon, kunnes huomaakin, että asiat eivät aina mene niin kuin suunnittelisi. 


Mitäpä tähän lisäämään. Elämme hyvin eriskummallisia aikoja. Minulla on oikeasti töitä ja opiskeluita, jotka pitää hoitaa päivisin, jotta en tee henkilökohtaista konkurssia ja että meillä on oikeasti syksyllä tulevaisuus. Minkälainen ja missä, sitä tuskin kukaan vielä tietää. Tällä hetkellä hoidan kaupan ja apteekin tarvittaessa kerran viikossa yksin sillä aikaa kun mini on päiväkodissa. Ja kyllä. Lapseni tosiaan on toistaiseksi päiväkodissa edelleen. Viikon verran kipuilin asian kanssa, kunnes tulin siihen tulokseen, että näin toimin kaikkien parhaaksi. Välillä mini on ollut ryhmässä ainoa. Jos tilanne täällä muuttuu ja tautia alkaa olla enemmän liikkeellä, lapseni toki silloin siirtyy kotiin ja vingun meille jostain kauppa-apurin samalla kun pysymme neljän seinän sisällä 24/7. Ehkä lohduttavinta tässäkin on, että mini ei tule muistamaan näistä ajoista mitään eikä aikuisten huolet näin pientä lasta kosketa. Hyvin on meillä mukauduttu siihen, että kaikki aika ollaan käytännössä kotona ja joskus iltaisin käymme ulkoilemassa omassa yksinäisyydessämme. Toivottavasti tämä kuitenkin loppuisi pian. 

1 kommentti: