maanantai 7. lokakuuta 2019

Kun oma äiti sairastuu

Äitini sai minut ollessansa 26-vuotias. Monella mittapuulla siis suhteellisen nuori. Vaikka omaa ikääkin on kertynyt jo jonkin verran, äitini on edelleen kiinni työelämässä. Muistan äitini vielä muutamia vuosia sitten sanoneen, että hän tulee olemaan töissä siihen saakka kun täyttää 68 vuotta, jolloin hänet varmaan potkitaan pihalle virheitä tehden. Ihan siihen saakka ei päästy. Äitini muisti on mielestäni reissannut parin viime vuoden aikana paljon. Etenkin viime vuonna se alkoi olla jo häiritsevää, koska huomasin toistavani samoja asioita aina vain uudestaan. Perhetuttujen ollessa kylässä samaan aikaan huomasin jännittäväni missä asioissa äitini sekoaisi ja huokaisevan helpotuksesta, kun sekoaminen oli vain ohimenevää. Kesällä unohtelun huomasivat myös veljeni koululaiset lapset, joille selitin mummin vain olevan vähän väsynyt. Veljeni ohittivat asian olankohautuksella ja pistivät sen normaalin unohduksen piikkiin. Isäni kanssa puhuin pidempään, joka kuulema ei halunnut ottaa sitä enää puheeksi, koska äitini hermostui asiasta ja huomasi asian isäni mukaan myös itsekin. Keväällä äidiltäni meni hajuaisti ja muutaman kerran nihkeästi äitini raahautui lääkärin vastaanotolle. Polyyppeja ei nenästä löytynyt. Itse tutkin asiaa ja tiesin jo siinä vaiheessa, että sillä on suora yhteys Alzhaimerin tautiin.

Kesällä muistan isäni sanoneen, että äidillä on kiirettä töissä, koska hän korjaa edellisen päivän virheitä. Viime viikolla työtoveri oli tullut kysymään onko kaikki ok, koska hänen aikansa menee vain äitini virheitä korjatessa. Siitä äitini lähti työterveyden kautta nyt alustavasti kuukauden sairaslomalle. Kuulema samalla olivat ottaneet puheeksi jonkun aikaisemmin teetetyn muistitestin, jossa oli jo näkynyt ongelmia muistin kanssa, mutta josta kukaan ei ollut kertonut tai lähettänyt jatkotutkimuksiin. Äitini olisi halunnut irtisanoa itsensä töistä, jonka lääkäri oli kieltänyt. Diagnoosia ei vielä ole, mutta eiköhän sieltä Alzhaimer tule. Tauti, josta gradunikin kirjoitin ja johon äidin äitini aikoinaan kuoli. Ikää mummilla oli yli 80 vuotta, mutta tautikin kyllä alkoi lähes vuosikymmen myöhemmin kuin äidilläni. 

Tuntuu hurjalta ja kurjalta. Äitini on ollut aina tukipilarini ja tsemppaajani. Äitini oli se henkilö, joka oli mukana minimiehen syntymässä ja joka vietti hänen kanssaan ensimmäiset tunnit samalla kun itse olin salissa parsittavana ja myöhemmin heräämössä odottamassa verenpaineiden tasaantumista (joka lopulta laskettiin alas lääkkeillä). Äitini ei ole mielestäni jaksanut minimiestä ihan niin paljon kuluneena vuonna, kun alustavasti luulin ja uskoin, mutta tärkeä hän kuitenkin on. Nytkin äitini puhelimessa selitti, kuinka hän kovasti yrittää saada villatakkia tehtyä, mutta siitä ei tule mitään kun hän tekee jatkuvasti virheitä ja joutuu purkamaan tekelettänsä. Vielä vuosi sitten katsoimme yhdessä neulemalleja ja äitini neuloi minimiehelle ihan mitä ikinä keksinkään pyytää. Samalla hän sanoi, että nyt kun hänkin on kotona he mielellään isäni kanssa ottaisivat minimiehen viikoksi hoitoon, jotta saisin kouluhommia tehtyä. 

Ensi kesänä meillä on edessä muutto. Tarkoitus oli muuttaa takaisin Etelä-Suomeen, mutta nyt huomaan miettiväni jos sittenkin kävisimme Idässä pyörähtämässä vuoden tai kaksi. Kaikki artikkelit joita yritin netistä kaivaa käsittelivät lähinnä tapauksia ja kokemuksia siitä, kun Alzhaimerin tauti oli puhjennut “oikeaan” aikaan, silloin kun ihmiset oikeasti ovat vanhuksia tai vastaavasti tapauksia, jossa Alzhaimer on puhjennut todella aikaisin. Kadunkohan jos en nyt vietä paria vuotta äitini lähellä vai syököhän lähisuhde sitten oman sisimpäni? Yleisesti olen nimittäin sitä mieltä, että pidempi välimatka on meille hyväksi. Nytkin tekisi mieli pistää sormet korvaan ja lauleskella.

2 kommenttia:

  1. Olen tosi pahoillani. Ihan todella. Ja samalla ajattelen, että onpas tuttuja ajatuksia. Olen nyt ollut 2kk isäni omahoitaja, hänellä todettiin kesällä Alzheimer. Ja ikää hänellä on 68 vuotta.

    Meillä asia ratkaistiin niin, että isä muutti lähelle meitä. Muita ratkaisuja ei ollut, koska ei ole muita huolenpitäjiä kuin minä. Ehkä ratkaisu ei olisi ollut näin helppo, jos isällä olisi ollut puoliso. Nyt se oli pakkorako, mutta sopeutuminen on onneksi sujunut ihan kohtuudella :)

    Koitan nauttia hetkestä ja siitä, että asiat ovat nyt vielä ihan hyvin. En mieti tulevaa. Sillä pärjään :)

    VastaaPoista
  2. Olen todella pahoillani - kovasti voimia. Samalla kuulostaa surullisen tutulta. Omalla isälläni on todettu Alzheimerin tauti jo yli viisi vuotta sitten, vaikka virallisesti vaimonsa kertoi siitä meille lapsilleen vasta reilu vuosi sitten. Isä ei itse asiasta mitään puhu, vaikka heittääkin läppää muististaan ja siitä, että on muistisairas.

    Eipä tuo diagnossi minulle yllätyksenä tullut - vaikka isäni onkin aina ollut hajamielinen, niin viime vuosina hajamielisyys on alkanut siirtyä aivan uudelle tasolle. En vain olisi ikinä uskonut, ettäuskomattoman terävä ja fyysisesi loistavassa kunnossa oleva isäni saisi tuollaisen tuomion alle kuusikymppisenä. Ajatus siitä, ettei isäni joku päivä enää tunnista minua tai lastani repii sydämeni vereslihalle.

    VastaaPoista