keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Mallikokelas

Joskus reilu kuukausi sitten näin eräillä sivuilla, että eräs suomalainen vaatemerkki hakee potentiaalisia lapsimalleja tuleviin kuvauksiin. Näin intopiukeena “stage-momina” tietenkin ilmoitin oman jälkikasvuni, koska onhan minimies yksinkertaisesti vain niin söpö. Lisäksi meillä on aivan mahtava valokuvaaja, joka loihtii maagisia kuvia sadasosasekunnissa. Ehdin jo unohtaa koko ilmoituksen, enkä oikeasti edes koskaan ajatellut, että koko hakemuksen lähetys johtaa mihinkään, kunnes puhelin maanantaina puolen päivän aikaan soi. Kuumeisesti mietin, että mitä olen nyt tilannut vai olenko puoli vahingossa osallistunut joihin arpajaisiin, mutta ei. Minimies toivotettiin tervetulleeksi heti seuraavana aamuna kuvauksiin. 

Tässä vaiheessa haluaisin sanoa, että kaikki meni nappiin ja meillä asustaa pieni mallinalku, mutta kaksivuotias on aika tuurilla käyvä. Muskarissa on vähän sama juttu. Koskaan ei tiedä mikä persoona päättää ilahduttaa kyseisen 45 minuutin aikana. Asiaa ei myöskään auttanut yhtään, että minimies on kuluneen viikon aikana ollut hoidossa isovanhemmillaan sekä veljeni luona. Minimies siis tavallista enemmän haikailee perääni. Tästä huolimatta päätin, että kokemus kai se on tämäkin, sen jälkeen kun olin erikseen puhelimessakin varoittanut, että on ihan tuurista kiinni mitä sieltä on tulossa. 

Liian lyhyet yöunet, toista viikkoa kestänyt paasto ja peli oli sillä selvä. Kyseessä on lapsi, joka vilkuttelee kaikille vastaantulijoille, halailee muskarissa kaikki äidit läpi, näyttää peukkua ympärillä oleville ihmisille ja on äärettömän sosiaalinen, mutta kolmen tunnin kuvaukset (murto-osa oli varsinaista kuvissa olemista) vedettiin näin omasta näkökulmastani räkä poskella itkua tuhertaen samalla kun äiti piilotteli oven takana ja kaatoi aina välissä karkkia kitusiin. Sivuhuomautuksena muuten siinä missä muut hyytyivät loppua kohden, omani meni taukohuoneessa pitkin seiniä vaipat jalassa ensimmäisestä lisäainetripistään. 

Kuvaukset poikkesivat omakustanteisesta studiokuvauksesta siinä, että siellä mentiin täysin lapsen ehdoilla, pidettiin taukoa, haettiin leluja, täällä oikeasti piti pysyä kiinni aikataulussa eikä aikaa ylimääräisille hippaleikeille ja piilosille ollut. Valokuvaaja teki työtään ja ihan toiselle henkilölle oli sitten nakitettu pomppiminen ja tavaroiden heittely ylös ja alas ja kuvattavien viihdyttäminen. Minimies oli paikalla iPadin ja herkkujen kanssa ja pakko sanoa, että hienosti ainakin leikkivät ymmärtävänsä tilanteen ja kolmas vaatevaihtokin mentiin sillä mentaliteetilla, että kokeillaan jaksaako jälkikasvuni enää poseerata. Tämä oli myös ainoa kuva, jonka taisin nähdä loppupeleissä koneen ruudulta ja pääasiassa taisivat olla minimiehen kiharat ja liekö kasvoja edes koko kuvassa näkynyt, joka varmasti ylipäätänsä oli syy miksi meitä kuviin pyydettiin. 

Amatöörinä myös tein kammottavan virheen, että iskin kuvausvaatteet samantien päälle, jolloin tietenkin siinä vaiheessa kun kuvia olisi pitänyt ottaa, niihin oli jo ehtinyt kaatua mehua. Kovasti kyselin hiustenkuivaajan perään ja yritin parhaani mukaan kuivatella pöksyjä patterilla, joka sekin oli melkoinen virhe, koska tajusin kohta ettei pattereita ole taidettu putsata tällä vuosituhannella. Kuulema kuitenkin kuvankäsittelyllä päästään pitkälle ja siinä vaiheessa kun minimies kuolasi karkista viimeisen kuvauspaidan, osasin jo ottaa melko rennosti. Ipad ja hyvät eväät: siinä oli meidän motto.


Ihan tämän kokemuksen perusteella en uskalla väittää, että meillä asustaisi malli. Lähinnä jännitän, että toivottavasti sieltä löytyisi edes yksi painokelpoinen kuva, ettei meidän mukaan pyytäminen ollut aivan katastrofaalinen fiasko. Kovasti myös yritän lohduttaa itseäni, että toisena päivänä tilanne olisi voinut olla aivan toinen. Lisäksi siinä missä muut mallit olivat konkareita, meidän mini kuitenkin oli aivan ensikertalainen. Tuskinpa kuitenkaan tarvitsee odottaa uusintasoittoa ihan heti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti