tiistai 3. huhtikuuta 2018

Uneton (ja väsynyt) äiti-ihminen

Luulin, että edellinen yö oli kamala, mutta nyt voin rehellisesti todeta, että viime yö oli elämäni rankin yö. Ainakin sen mitä näillä pehmentyneillä aivoillani muistan. Vastasyntyneen itku oli aika hellyttävää hormonihuuruissa, eikä siitä lähtenyt läheskään yhtä paljon ääntä kuin tästä päivitetystä versiosta. Eilen meillä nukuttiin kolmet päikkärit, joiden kesto vaihteli kokonaisesta viidestä minuutista viiteentoista. Yötä vasten minimihelle nousi kuume ja olihan sitä kuumehouruista höpötystä kiva kuunnella se hetki, kun toinen pilvessä jutteli ja kikatteli kaikelle. Sitten alkoi huuto ja kiljunta, jolle ei näkynyt loppua. Säälin minimiestä, itseäni ja ehkä eniten viattomia naapureita.

Kolmelta luovutin. Siihen mennessä olin ehtinyt nukahtaa lukemattomia kertoja ja herätä vähintään yhtä monta. Vauva oli välillä vaunuissa, pinnasängyssä, minun sängyssäni, turvakaukalossa sänkyni vieressä, mutta kiljunta vain jatkui ja unipätkät olivat keskimäärin parista minuutista varttituntiin. Leikimme olohuoneen lattialla. Tai minimies jumppasi ja leikki ja minä yritin pysyä hereillä. Sen jälkeen tuli pidempi unipätkä, jossa tuntiin ei huudettu kuin kolme kertaa ja toinen puolentunnin mittainen pätkä, jolloin kauhuissani pelkäsin, että entä jos en ehdi nukahtaa ennen kuin se huuto taas alkaa ja mihin sen mahdollisesti voisi sijoittaa päivän aikana, että saisin edes pari tuntia unta. Oli varmaan ensimmäinen kerta kun mietin, että tämän takia niitä lapsia ei tehdä yksin, että yksinkertaisesti pakko saada nukkua. Nuo pari huikeaa pätkää kuitenkin takasivat sen, että aamulla jaksoin taas pitää sylissä kiljuvaa vauvaa ja tuijotella tyhjyyteen. Joko olen täysin paska mutsi tai kyse on harjoituksen puutteesta, mutta miten ihmiset pärjäävät ilman unta?

Samalla tuli googletettua, että "7 kuukautta vanha kipeä vauvani ei nuku". Vauva-palstan mukaan unettomuus ei ole syynä lääkärikäyntiin ja kuumekin olin aamuun mennessä jo laskenut inhimillisiin lukemiin. Äitini, jolle soitin sympatiapuhelun ennen seitsemää, kuitenkin kehotti tekemään kaiken varalta terveyskeskusreissun ja tarkastuttamaan korvat. Hänkin kuulema on huudattanut omia korvakipuilijoitaan useampia öitä. Muuten hyvä, mutta koska mieleeni ei ollut tullut, että lähtisimme terveyskeskuksessa käymään olimme aikataulussa jo jäljessä. Yksi kirjoittamaton sääntö terveyskeskuksiin on, että ole paikalla aikaisemmin kuin muut, joka pitäisi alleviivata, jos kyseessä on pitkiä pyhiä seurannut ensimmäinen arkipäivä. Sinne me sitten raahauduimme. Minä kuolaa hiukset täynnä (äkkiä vedin ne ponnarille), kun suihkuun ei ehtinyt ja huomasin, että housuistakin oli sauma ratkennut (onneksi takki peitti sen) ja paitakin muistutti kuolalappua (pidin takin visusti kiinni). Tunnin odotuksen jälkeen pääsimme sairaanhoitajaa tapaamaan, joka selitti, että tällainen itku on tyypillistä hampaita tehdessä (onko mahdollista jättää niiden tekemiset välistä ja siirtyä suoraan tekareihin?). Toiseksi mahdollisuudeksi mainitsi sitten korvat, jotka kappas vain, olivatkin punaiset ja epäilyttävän näköiset. Tästä saimme sitten ohjeet siirtyä vuorostaan odottamaan lääkärille pääsyä. Kiltti sairaanhoitaja kuitenkin sääli meitä ja sanoi pirauttavansa lääkärille jos hän ottaisi meidän jonojen ohi, kun kuulema on niin pieni vauva kyseessä. Niinpä me sitten marssimme suoraan lääkärille, vaikka mielestäni odotusaulassa oli muitakin vauvoja vaunuissa. Ilmeisesti kukaan ei enää jaksanut kuunnella minimiehen kiljuntaa. Isosta äänestä on siis joskus hyötyäkin. Diagnoosiksi tuli akuutti välikorvantulehdus ja apteekin kautta koukkasimme kotiin antibiootit ja särkylääkkeet kourassa.

Päivällä nukuimme (molemmat) parit päiväunet ja kämppä muistuttaa kaatopaikkaa. Annoin minimiehen istua keittiössä ja tipautella koko keittiönpöydän varustuksen roskat mukaan lukien lattialle, kunhan se edes hetken oli tyytyväinen ja kiljumatta. Ainoastaan kerran päivän aikana onnistuin melkein vääntämään minimiehen jäsenet paikoiltaan ja toisen kerran hukuttamaan kylpyammeeseen, kun omat refleksini olivat aivan jäässä ja toimivat viiveellä. Väsymys on oikeasti vaarallista.


Jospa sitä tänä yönä saisi nukuttua. Ja toivottavasti oma vauvakin palaisi takaisin. Ihaninta aamuissa on ollut kuunnella toisen innokasta jokeltelua ja kiljahtelua. Nyt herätys tulee volyymit kaakkoon kiljunnalla.

4 kommenttia:

  1. Toivottavasti lääke auttaa pian. Kiva että pääsitte suoraan lääkärille. Kipeät lapset on kyllä paha paikka. Toivoisi että olisi pirteä kun lapsi sairastuu, mutta Murphyn lain mukaan on yleensä jo valmiiksi väsynyt. =(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä :) Luin kauhuissani kertomuksia miten antibiootit vaikuttavat päivien viiveellä, mutta meillä vuorokaudessa talossa asui taas aivan eri vauva... onneksi!

      Poista
  2. Voih, kuulostaa niin uuvuttavalta :( Niin toivon, että saisit nukuttua. Mutta eiköhän se siitä, kun saitte lääkkeet. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Uni on oikeasti ihmisoikeus eikä sitä tajua edes miten tärkeää se on, kunnes sitä ei vain enää ole. Meillä on nukuttu suhteellisen hyvin viimeiset pari vuorokautta ja kummasti sitä jaksoi, kun sai edes muutaman tunnin nukuttua ilman herätyksiä.

      Poista