Stressilelu

Tipautin tuliterän kannettavani niin, että nyt siinä on kulmassa ilkeä ruttu. Se häiritsee siinä määrin, että olen pari viimeistä vuorokautta voivotellut ruttua jokaiselle vastaantulijalle, kaivanut kannettavan kassista ja esitellyt ruttua. Eilen kieltäydyn koko konetta käyttämättä, koska ruttu ärsytti. Päälle kännykkä, jossa on tällä kertaa takalasi tuhannessa palassa ja ei naurata. Vakuutusyhtiö lupasi korjata luurin omalla vastuulla, jos se ylipäätänsä katsotaan korjauskuntoiseksi. Seuraavaksi reklamoin rutun. Se osuu inhottavasti ranteeseen ja näyttö ei ole symmetrinen. Päälle opiskelujen deadlinet, ylimääräiset kurssit, jotta sain kasattua paniikissa puuttuvat opintopisteet kasaan työkkärintätiä varten (opiskelen ansiosidonnaisella) ja on vähän stressiä pukannut. Minimies on viime aikoina asunut päiväkodissa tai ollut kotihoidettavana sillä aikaa, kun äiti on painanut pitkää päivää ja opiskellut. Eilen katkesi kamelinselkä siinä mielessä, että alkoi ahdistamaan. Se ruttu ja ihan kaikki. Minimiestä näin ohikulkiessa hetken ja kovasti mietin millä ahdistusta lieventäisi. 

Vähän häpeillen myönnän turvautuneeni äärimmäiseen keinoon. Hain omassa huoneessaan tyytyväisesti nukkuvan minimiehen kainalooni unileluksi. Olen hyväksi havainnut kyseisen kikan jo aikaisemminkin. Nukkuva lapsi toimii stressileluna. Varmaan asiantuntijoilla on taas miljoona diagnoosia kyseiseen vaivaan ja kuinka väärin toimitaan ja aiheutetaan lapselle traumoja, joita sitten puretaan jossain vaiheessa kyseisen asiantuntijan vastaanotolla, mutta nukahdin lähes samantien. Myönnän yön olleen sitten vähintäänkin levoton. Minimies on tottunut nukkumaan yksin, mutta mielellään nukkuu kainalossa tarkistaen joka toinen minuutti, että vierustoveri ei ole karannut mihinkään lätkimällä minua naamaan. Muutaman kerran kaivoin myös minimiehen sängynpäädystä, kun oli onnistunut tipahtamaan seinän ja sängyn väliin siitä sentin rakosesta. Viiden jälkeen alkoi vierestä vaativa ulina ja olevinaan paikallistin sen tarkoittavan, missä tutti on ja automaattisesti lähdin varatuttia keittiöstä hakemaan, koska sen tutin löytäminen sängystä tai sängyn alta vie yleensä aikaa. Takaisin palasin tutti kädessä nanosekunnissa huomatakseni vain, että minimies loikoili sängyssä täysin hereillä tutti suussa ja toinen kädessä. Seuraavan tunnin ajan yritin kovasti leikkiä nukkuvaa samalla, kun jälkikasvuni makoili naamani päällä, ratsasti mahani päällä, kävi jostain hakemassa sänkykaveriksi päältä ajettavan mäyräkoiran, kantoi kirjoja, joita luettiin, leikki jo valmiiksi rikkonaisella kännykällä, repi hiuksista, yritti saada minua liikkeelle epätoivoisesti jaloista kiskomalla ja lopulta kävi kaapista hakemassa tabletin ja painui sitä keittiönpöydän ääreen katsomaan. En tiennyt, että minimies oli tietoinen tabletin säilytyspaikasta tai, että onnistui edes youtuben siitä yksin päälle laittamaan. Ilmeisesti meillä on tiedossa loman aikana kitkeä tablettiriippuvuus. 

Yö jäi siis vähän turhan lyhyeksi. Normaalisti meillä nukutaan kahdeksaan. Naaman päällä pyörivä petikaveri tietää yleensä aamulla niskajumeja ja päänsärkyä, mutta asiansa se ajoi ja ahdistus lieveni. Muistan ajatelleeni viime yönäkin, että tässä on kaikki eikä millään muulla ole mitään väliä, ei rutuilla ja kännyköillä. Vaikka pakko myöntää, että nyt tätäkin kirjoittaessa se ruttu vähän häiritsee. 

Korvien putkitus

Jossakin vaiheessa viime korvakierrejakson aikaan totesin lääkärille, että minusta minimies ei enää kuule normaalisti. Kuvittelin lääkärin tavoin, että kuulo paranisi antibioottikuurien jälkeen, mutta viikko viikolta aina höpöttävä pikkumieheni muuttui hyvin hiljaiseksi, lopetti kokonaan yksin puhumisen leikkiessä ja ohjeiden noudattaminen, joka sujui mainiosti, loppui lähes kokonaan. Olen tehnyt kuten kuka tahansa vanhempi ja googlannut paljon lasten kielellisistä vaikeuksista ja ollut erityisen huolissani kielellisestä taantumasta, uusi sanoja ei ollut tullut ikuisuuksiin ja minimies tuntui kadottavan nekin vähät, jotka aikaisemmin osasi. Kirjoja lukiessa ei myöskään enää äännelty kuin eläimet. Autismiakin ehdin jo paniikissa miettimään. 

Koitti päivä, jolloin minimies vihdoin sai putket korviinsa. Viimeksi marraskuussa korvalääkäri oli korviin kurkkinut ja kovasti rivienvälistä vastustanut terveiden korvien putkitusta. Kuulema Jenkeissä putkia ei yhtä terveisiin korviin pistettäisi. Putkitusjonoon pääsin vain ja ainoastaan siksi, koska halusin ja koska minimies täytti korvatulehdusten määrässä putkituskriteerit. Siinä vaiheessa, kun putkituspäivä koitti, olimme jo toisella puolella Suomea ja peruin sen. Puhelimenpäässä käskivät ottamaan yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen ja aloittamaan koko prosessin alusta. Soitolla sairaalaan kuitenkin sain meidät suoraan putkitusjonoon. Putkituspäivänä helmikuussa olimme kipeitä. Maaliskuussa putkitusajan koittaessa juttelin puhelimessa ja päädyimme peruumaan ajan ja jättämään minimiehen jonoon haamuksi keikkumaan, koska minimies oli siihen mennessä sairastanut noin miljoona flunssaa, joista yksikään ei ollut korviin enää pesiytynyt. Siinä taisin jo vitsailla, että tästä se varmaan sitten lähtee ja niinhän se lähtikin. 

Kumma kyllä, olimme molemmat terveitä. Sairaalaan saavuimme leikkausosastolle kello 7:20. Fiksuna olin ajatellut lätkäistä minimiehen kämmenselmiin emla-laastarit heti aamulla minimiehen nukkuessa, mutta eihän siitä mitään tullut. Minimies ponkaisi pystyyn kiljuen ja repi laastarit irti. Luovutin jo muutaman minuutin taistelun jälkeen. Sairaalassa sitten iskettiin emla-rasvaa ja elmunkelmut päälle samalla kun annettiin esilääke ja minimies alkoi hoipertelemaan pitkin odotustilaa. Sairaanhoitajat käskivät pitää lasta sylissä, ettei päätänsä löisi, mutta jälkikasvuni päätti alkaa treenaamaan akrobatiaa sylissä chillailun sijaan ja kiipeili hoiperrellen tuoleilla. Leikkuriin pääsi tällä kertaa jopa äitikin mukaan. Yksi epäonnistunut tippayritys ja seuraavalla suoraan suoneen, vähäistä kiemurtelemista ja kohta minimies jo pöydällä nukkuikin. Tässä vaiheessa kello oli 8:30.

Äiti potkaistiin takaisin odotustilaan, josta minut haettiin kello 8:55, koska minimies oli hereillä, kiljui ja repi ja riuhtoi samalla yökkien. Seuraavat puolitoista tuntia yritin sitten pitää sylissä lasta, joka kiljui taukoamatta, veti itsensä kaarelle, ponnisti väkisin istumaan ja siitä lattialle seisomaan, vaikka pystyssä pysymiselle ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Toisella kädellä revittiin irti tippaa ja kanyylia ja vaadittiin käsiojossa äänekkäästi kiljuen ihmisiä se irroittamaan, samalla kun jalasta potkittiin irti pulssimittaria. Sairaanhoitajat kovasti tsemppasivat ja joku selitti, että hänenkin lapsellansa oli nukutuksesta samanlainen reaktio. Kuulema ne lapset, jotka heräävät nukutuksesta liian aikaisin ovat kuin kännissä ja koska eivät käsitä miksi ovat niin sekaisin päästänsä raivoavat sitten lakkaamatta. Lopulta meidät heitettiin pois heräämöstä odotustilaan ja käytävälle raivoaamaan, jotta toiset pikkupotilaat heräämössä saisivat nukkua. Kummasti siinä hiki tuli, kun kiljuvaa ja sätkivää 12 kilon säkkiä kantoi selkä vääränä pitkin käytäviä pitkälle toista tuntia. Sitten huuto loppui kuin seinään ja mehujään jälkeen lähdimme kotimatkalle. 

Itse operaatio oli tosiaan nopea (olimme sairaalassa lopulta noin 4 tuntia kokonaisuudessaan), joskin minimiehen molemmat kovat olivat täynnä liimamaista nestettä, jota oli ollut niin paljon, että erikosituva lääkäri ei ollut onnistunut putkia niihin asentamaan vaan operaation oli lopulta suorittanut osaston ylilääkäri. Johtuen liimakorvista, joita minimiehellä ei pitänyt olla, kotiuduimme korvatippojen kanssa, jotta putket pysyvät auki. Parin viikon päästä minimiehellä on tarkastusaika korvapolilla, jossa varmistetaan, että putket tosiaan ovat edelleen auki. 

Ja palatakseni alkuun… sairaalasta kotiutui minimies, joka seisoi koko loppupäivän keittiön pöydällä kiljuen “vaavaa”. Lisäksi muukin omapuhe palasi mukaan kuvioihin ja viikonloppuna meillä on taas leikitty äänet katossa. Minimies myös reagoi puheeseen ja kirjoja lukiessa meillä taas mautaan kuin kissa, haukutaan kuin koira ja hirnutaan kun hevonen. Eilen illalla istuimme sängylläni ja ulkona ohi ajoi hyvin kovaääninen auto, johon minimies reagoi sanomalla “oho” ja osoittamalla ikkunaa kohti. Silloin tajusin, ettei minimies ole kuullut aikapäiviin edes ohi ajavia autoja. 

Liimakorvahan pahimmillaan aiheuttaa 30 desibelin kuulonalenemisen. Ihmisen normaalipuhe metrin päässä on 60dB, joten jos siitä otetaan puolet pois niin aika hiljainen se maailma on viime aikoina ollut. Luultavasti minimies ei ehdi oppia puhumaan tässä parin kuukauden aikana ja kohta taas tökitään ja tutkitaan ja hutkitaan, mutta onpahan tämäkin asia nyt hoidossa.