Supervauva kotona

Kiitollisuus on ihmeellistä. Muistan sen euforisen tunnetilan, jonka koin sektion jälkeen rakastuessani minimieheen ja sittemmin kuinka kiitollinen olin lähes kaikesta. Mietin kuinka kiitellä klinikan henkilökuntaa, kätilöitä, lääkäreitä... nyt ollaan taas siinä pisteessä, että pohdin miten kiittää näitä ihanaisia, jotka huolehtivat meistä kolme vuorokautta. Saimme tänään aamulla lääkärikierroksella luvan lähteä kotiin. Alustavasti siitä puhuttiin jo perjantai aamuna, mutta silloin totaalitoipuminen kuulosti vielä kovin kaukaiselta. Eilen yöllä hoitajat vielä pakkosyöttivät minimiestä, jota saatiin tavoite maitomäärät saavutettua. Samalla tuli sekin selväksi, että minimi maitomäärä vuorokautta kohti on 800 milliä ja tavoite 1000, joten sain ohjeet siirtyä lapsentahtisesta syötöstä uutta opeteltavaa rytmiä kohti.

Toissayön sain nukkua minimiehen kanssa kaksin potilashuoneessa. Naapuripariskunta piti koko yön sellaista huutokonserttia, että heräilin koko yön ja en nähnyt unta mistään muusta kuin piippaavista laitteista ja sairaanhoitajista. Minimiehen oma pulssimittari lisäksi huusi jatkuvasti, koska leposyke laski nukkuessa alle 80 ja laite meni huutavaan hälytystilaan. Kolmen aikaan minimies päätti alkaa leikkimään, jolloin sängyn kalterit kalisivat ja lelut helisivät. Lopulta heräsimme aamuvirkkuina kuuden jälkeen muutaman tunnin yöunien jälkeen. Osastolla oli henkilöstövaje, joten menetimme lempparihoitajamme (jonka mukaan minimiehessä oli sitä jotain, mikä vetosi häneen erityisesti) oikeasti sairaille potilaille ja saimme opiskelijasijaisen, joka kävi kääntymässä luonamme vain pari kertaa. Muuten hengailimme pieneltä tuntuvassa huoneessa kaksin ilman ylimääräisiä johtoja ja katsoimme television roskasarjoja. Koko maailma tuntui välillä unohtaneen meidät. Vaikka niin kai käy kun liian terveenä sairaalassa viettää aikaasa. Melkein aloin ymmärtää Münchhausen oireyhtymää ja sitä välillisesti sairastavia ihmisiä. Muistan kun jo raskauden jälkeen mietin sitä, että miten kiinnostuneita olotilastani oltiin koko raskauden ajan, jolloin kontrolloitiin raskautta jatkuvasti ultraamalla ja spekuloimalla tulevaa. Ravasin myös neuvolassa ihan koko ajan, koska raskaudessani oli tilastollisesti niin monta riskitekijää. Vauvan synnyttyä minut ja vointini unohdettiin kokonaan, vaikkei se oma puhumisen tarve vähentynyt. Tavallaan koko raskauden ajan olin kieltäytynyt käsittelemästä ja ajattelemasta eri kauhuskenaarioita, joten kun aloin niitä itse työstämään, muiden pääpainopiste oli jo siirtynyt vauvaan ja vauvan potentiaalisiin ongelmiin, jotka osoittautuvat megapieniksi niiden suurten visioiden jälkeen. Nyt ollaan oikeasti ensimmäistä kertaa siinä pisteessä, että kaikki on virallisesti (melkein) ohi ja omistan normaalin vauvan. Tulevan kuukauden ajan minimiestä pitää kuitenkin nostella kuin pikkuvauvaa pepusta ja selästä tukien (eli luultavasti pääsemme sitten virallisesti fysioterapian asiakkaiksi, kun yhteiset jumppatuokiot jäävät kokonaan välistä pitkäksi aikaa) ja kolmen kuukauden päästä meillä on ensimmäinen ja ehkä samalla viimeinen vatsan alueen kontrolliultra.

Eilen illalla heittäydyin vapaalle ja jätin minimiehen yösi taas sairaanhoitajille. Minulle kyllä tarjottiin toista potilashuonetta, jossa olisimme saaneet nukkua kaksin, mutta kun asiaa sairaanhoitajilta tiedustelin, myönsivät, että heille se olisi helpompaa jos jättäisin vauvan alkuperäiseen paikkaansa ja itse nukkuisin muualla. Koska minimies on nukkunut kaikki yöt loistavasti ja ilman ongelmia, suostuin siis hotellipalveluun ja nukuin reilun neljän kuukauden aikana ensimmäisen yön jolloin vastuu vauvastani oli jollain muulla kuin itselläni. Enkä edes käynyt juoksemassa keskellä yötä katsomassa tilannetta vaikka heräsinkin vaan luotin siihen, että kyllä yököt osaavat työnsä ja hakevat minut minimiehen luokse tarvittaessa. Nukuin äänieristetyssä neuvotteluhuoneessa ja kahdeksan tunnin unten jälkeen lähes juoksin jälkikasvuni luokse, joka kiitollisena hylkäämisestäni kieltäytyi edes katsomasta suuntaani. Sen siitä saa, kun on itsekäs ja ajattelee itseään sekä omia uniaan.

Päällimmäisenä hoidosta jäi käteen nyt virallisesti terveen vauvan lisäksi tuo kiitollisuus. Nyt sitten vaihdetaan kotona hymyssä suin vaippoja parikymmentä kertaa päivässä. Sivuvaikutuksena kun suolioperaatiosta jäi ylikierroksilla käyvä suoli. Suolen pitäisi laiskistua takaisin normaaliin uimiinsa viikossa. Toivottavasti. Tällä viikolla myös iltakylvyt rajoittuvat haavan suihkutteluun. 

Nyt sitten pyörittelen peukaloitani yksin kotona vauvan nukkuessa megaväsyneenä reissusta parvekkeella. On tämä elämä vain oikeasti niin ihmeellisen ihanaa!

Kuulumisia Lastenklinikalta

On nämä vauvat vain superihmisiä (ja hoitajat supernaisia)! Eilen minimies lähti ennen puoltapäivää leikkuriin ja kirurgi tuli pari tuntia myöhemmin kertomaan kuulumisia. Samalla äiti yritti hermostuksissaan neuloa villasukkaa, jonka aloitin eilisen päivän aikana alusta ainakin kymmenen kertaa kun aina sekosin laskuissa ja kerroksissa. Äiti näköjään vähän jännitti koko operaatiota. Lopullisena diagnoosina tuli kahden päivän iässä epäilty suoliduplikaatti. Mahaan tuli viiden sentin viilto navan yläpuolelle ja mahasta poistettiin loppupeleissä mandariinin kokoinen (edelleen en tajua miten sinne on ylipäätänsä mahtunut noin iso ekstrapatti) nestetäytteinen kysta ja pari senttiä ohutsuolta. Koko eilinen meni sitten osastolla kiljuessa ja äidin tuntiessa henkistä tuskaa ja kärsiessä mukana. Varpaaseen laitettiin happisaturaitio -ja pulssimittari, oikeassa kädessä on kanyyli nesteytystä varten, vasemassa on toineni kipulääkettä varten ja posken poikki on teipattuna nenämahaletku, joka alunperin poisteli mahanesteitä, mutta toimii nyt buranaletkuna. Eilinen lääkityskombo panadol, burana ja morfiini ei vienyt kipua, sylissä oli sänkyäkin pahempi olla, suun kautta ei saanut nauttia mitään, joten minimies lähinnä vain itki ja nukkui. Parhaiten rauhoitti tuttiin tiputetut glukoositipat, taivaan lahja Jumalattarilta. Yhdeksän aikaan äiti lähti ottamaan pienet päikkärit, koska edellisen yön jännitys ja kolmen tunnin yöunet tuuppasivat vaikuttamaan unettavasti. Yöhoitajan kanssa sovittiin, että hän tulee herättämään, kun minimies on hereillä. Nukuin käytävän toisella reunalla vastaanottohuoneessa, joka oli lähes kokonaan äänieristetty. Kymmeneltä kävin kurkkaamassa tilanteen, kaikki oli kuulema ok ja minimies oli herännyt hetkeksi, jonka jälkeen oli sammunut saman tien, eikä minua oltu raaskittu herättää. Seuraavan kerran heräsin viideltä ja kävin tarkistamassa tilanteen. Taaskin minimies oli ollut hereillä paria tuntia aikaisemmin, mutta hyväntuulisena eikä minua edelleen oltu raaskittu herättää. Seuraavan kerran heräsin lopullisesti seitsemältä. Minimies oli hereillä, mutta täysin pilvessä. Ensimmäiset hymyt sai lopulta hoitaja.

Operaatio on tämän osaston mittapuussa pieni, jossa osa potilaista asuu täällä kuukausia. Minimiehen huonetoveri on asunut koko ikänsä eli puoli vuotta sairaalassa ja mainitsi joku hoitajista, että on heillä potilaita, jotka asuvat täällä vuodenkin päivät. Osaston menoa läheltä seuranneena ei voi kun taas kiitellä omaa tuuriaan. Tänään minimies on jo ajoittain ollut oma itsensä. Painoa on tullut lisää vuorokaudessa 300 grammaa ja maitoakin on saanut nauttia päivän kuluessa suun kautta jopa 200 millilä. Suolikin puuttuvasta pätkästä huolimatta alkoi illalla vetämään (x3) ja huomenna on tarkoitus nostaa maitomääriä ja poistaa lopullisesti nenämahaletku. Jos toipumisessa ei tuli takapakkia, minimies pääsee kuulema kotiutumaan ja toipumaan kotiin jo sunnuntaina! Uskomatonta siihen nähden kuinka pitkään olin kamalan kipeä sektion jälkeen ja hyvinä hetkinä minimies jumppailee sängyssään ja kolisuttelee kaltereita.

Sitten sarjassamme paska mutsi, että kun suunnittelee menevänsä suihkuun lähiuimahalliin, olisi varmaan aika hyvä tarkistaa etukäteen, että koko pulju on ylipäätänsä auki eikä valtavassa remontissa, joka valmistuu vasta kuukausien päästä. Iski epätoivoinen olo ja siitä huolimatta roikuin pitkään kiinni ovenkahvassa. Lopulta päädyin käymään suihkussa Mäkelänrinteen uimahallilla ja kun kävin sitä ennen vaihtamassa puhelimen liittymineen (edellinen irtisanoi itsensä lopullisesti eilen) en saanut näkyville reittiopasta ja matka meni jotakuinkin mututuntamalla ja kesti ikuisuuden. Takaisin päin tullessa kärsin jo psykosomaattisista oireista ja orastavasta migreenistä ja mietin kuka hullu jättää sairaana olevan vauvansa yksin sairaalaan. Takaisin saavuttaessa kiljunta kuului jo kauas. Siellä hoitaja istui huoneessa minimies sylissä ja katsoivat hiihtoa. Sitä ennen kuulema olivat katsoneet taitoluistelua ja minimiehen sänky oli vuorattu virikkeillä. On ne hoitajatkin vain niin ihania! Samalla kertaa selvisi, että Meilahden ruokalan vieressä olisikin ollut suihkumahdollisuus. Avaimen olisi saanut hoitajilta pyydettäessä. Että se siitä opaskierroksesta, jonka harjoittelija minulle tarjosi ja sanoi, ettei heillä valitettavasti tarjota mitään suihkuja. Kaappasin uimahallireissulta kassillisen ravintoarvoiltaan nolla ja miljoona kaloria mättöä, joten huomenna korkeintaan käyn siellä Tornitalossa itseäni suihkuttelemassa ja vaihtamassa puhtaan paidan. Muutoin ollaan kiinni fyysisesti minimiehessä. Huonetoveri on tämän yön kotilomilla, joten saamme yöpyä tämän yön kaksin ja ihan suljetun oven takana.

Ensimmäiset pari tuntia

Sairaalaelämää on takana pari tuntia. Huomioita olen kiinnittänyt seuraaviin asioihin.

Jos vanhempien eväille tarkoitettu jääkaappi on mitoitukseltaan noin 50 x 50 senttimetriä, sinne ei mitenkään voi mahtua 13 vanhemmat eväät. Tungin muutaman jugurtin kylmästi muiden salaattien ja patonkien päälle. Omaa salaattirasiaani en mitenkään saanut kaappiin mahdutettua edes pystyasennossa.

Sairaanhoitajilla ei yksinkertaisesti riitä aikaa kaikille. Jouduimme pitkäaikaispotilaan kanssa samaan huoneeseen, joka meinaa myös sitä etten saa yöpyä minimiehen vierellä. Tämä pikkupotilas kitisi yksin epätyytyväisenä ilman minkäänlaista huomiota. Istuimme sitten tuolilla minimiehen kanssa tämän toisen sängyn vieressä lauleskellen ja naureskellen. Sain palautetta, että olin ylittänyt jonkun näkymättömän viivan. Tosiasiassa huoneen ainoa istumapaikka vain sattui sijaitsemaan siinä kohdin, joten siinä ainoa syy miksi ahterini siihen parkkeerasin. Eikä me edes koskettu ja pidettiin pitkä hajurakokin. Tuli kuitenkin selväksi, ettei toisten sängyn vierelle ole asiaa.

Enkä todellakaan ole jättämässä omaa jälkikasvuani tuonne hoitoon. Pesutilojen puuttumisen takia olen kuumeisesti pohtinut missä pääsen suihkuun. Kirurgi kun alustavasti käski varautumaan, että viikonlopun ylitse täällä ollaan. Kotiin julkisilla kuitenkin menee edestakaisin toista tuntia. Pongasin Naistenklinikan edestä uimahallin, joten ajattelin sitten käydä siellä suihkussa. Edullisemmaksi sekin tulee kuin seutulippu kahteen kertaan.

Kirurgi oli vaihtunut jostain tuntemattomasta syystä. Tämä uusi kirurgi esitti visionsa kuinka vetää sellaisen viiden sentin sektioarven alavatsalle. Yritin selittää, että meillä kyllä oli alustavasti puhetta, että sisään mennään navan yläpuolelta. Kuulema katsovat sitä sitten leikkaussalissa. Parempi kuitenkin viiden sentin viilto on siellä navan ala kuin yläpuolella. Alkuperäisen suunnitelman mukaan viilto olisi tehty navanmuotoja mukaillen, jolloin käytännössä minimiehelle ei olisi jäänyt operaatiosta mitään jälkeä. Räpsin eilen viimeiset kuvat koskemattomasta navasta. Olisi ilmeisesti pitänyt kuvata koko mahaa. 

Sairaalavaatteet ovat omituisia. Ne eivät tunnu koskaan istuvan kunnolla kenenkään päälle. Osasto on täynnä minipotilaita ja meille oli varattu kanssa koon 60 kuteet. Housut jäivät polvihousuiksi ja paita ei ylettynyt napaan. Ensimmäiset vaatteet minimies jo protestiksi sotki vääntämällä kunnon niskapaskat.

Vauvani, joka ei yleensä koskaan huuda ja silloinkin megaharvoin veti kamalat raivarit nukkumapaikaksi tarkoitetusta kalterisängystä. Oli kuulema osaston kovaäänisin ja sain erikoisluvalla viedä huoneeseen omat vaunut (hoitajien idea, ei omani).

Huonoa omaatuntoa olen potenut lähinnä siksi, että vein tänne täysin terveen vauvan kidutettavaksi.  

Leikkaukseen minimies pääsi tuntia  suunniteltua myöhemmin. Sinne se meni, äidin pieni poika jo valmiiksi nukkuen pupu kainalossa.

Huomenna leikataan

"Pienikokoinen poika", sanoi neuvolalääkäri, kun eilen minimiehen tapasi. Itseni on vaikea pitää vauvaani pienenä, joka nyt reilun 4.5 kuukauden iässä mitattiin 67.7 senttiseksi lipputangoksi. Samaa mieltä oli myös kasvukäyrät, jossa minimies huitelee standardikäyrän yläpuolella. Paino laahaa jäljessä kuten tähänkin mennessä ja vieläkään ei mennyt 6.5 kilon raja rikki. Painoa lipputangolla oli virallisesti mitattuna 6.450 kiloa. Pitkä ja laiha. Siroutensa takia minimies näyttää minikokoiselta samanpituisiin verrattuna. Terveyden ja hyvinvointi laitoksen nettisivujen mukaan 4 kuukauden iässä tehdään laaja-alainen arvio kaikista lapsen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavista tekijöistä (laaja terveystarkastus). Arviossa otetaan huomioon myös vanhemmat ja lapsen kasvuympäristö. Taisi se lääkäri loppupeleissä kysyä, että miten meillä menee. Seuraavan kerran avasi suunsa kommentoidessaan minimiehen raapaisemaa naarmua sarveiskalvossa ja kolmannen kerran todetessaan kuinka kirjoittaa meille lähetteen fysioterapiaan (kiireellisyysluokituksessa 8-30 päivää), koska minimies ei varaa kuin harvoin jaloilleen. Eli seisottaessa (kainaloista roikottaessa) jalat ovat usein keitettyä spagettia tai vastaavasti minimies vetää jalat koukkuun. Eilinen menikin sitten erilaisia kehityshäiriöitä lukiessa ja koko ilta seisomista treenatessa. Tänään havaittavissa oli jo spontaania painon jaloilleen pistämistä sylissä ollessa. On toki hienoa, että tutkitaan ja hutkitaan, mutta tiedän vauvastani löytyvän taas miljoona uutta vikaa, joita sitten paniikissa treenailen kun vauvassani on jotain vialla, vaikka tosiasiassa "vika" yleensä korjaantuu itsestään. Samalla tavalla jossain vaiheessa minimies keksi, että päätäkin voi liikuttaa puolelta toiselle oma-aloitteisesti, vaikka muutaman viikon ikäisenä siitäkin tehtiin numero ja erityismaininta, että katselee mieluusti oikealla ja käskettiin vuorata vasemman puoleiset seinät kiinnostavilla kuvilla ja härpäkkeillä. Huominen leikkaus taas vie kehitysaskeleita ennestään taaksepäin, kun luultavasti viillellyllä vatsalla makoilu jää vähemmälle. Fysioterapian varasin helmikuun alkuun jos kolmisen viikkoa riittäisi toipumisajaksi.

Tänään on käyty antamassa verta Lastenklinikan labrassa ja tutustumassa pienten lasten kirurgiseen vuodeosastoon. Verikokeen otto onnistui mainiosti. Alle 6 kuukauden ikäisiltä vauvoilta verikokeet saadaan otettua sormenpäistä, hoitajia huoneessa oli koko ajan vähintään kaksi, joista toinen puristeli sormenpäätä samalla kun toinen kaivoi esiin terapiasauvoja ja soittorasioita. Minimies istui lumoutuneena katsomassa esitystä samalla kun molemmista etusormista lypsettiin verta kolme putkea.  Osastolle onnistuimme myös löytämään ja voi sitä pienten nyyttien määrää. Tarkoitus oli tavata etukäteen leikkaava kirurgi ja anestesialääkäri. Kirurgilla oli kiireitä ja anestesialääkäriäkin odottelimme tunnin verran. Mittaukset myös jätettiin tekemättä, koska hoitaja katsoi eilisten mittaustulosten olevan toimenpiteeseen riittäviä. Itse olin saanut etukäteistietona, että osastolla pystyy yöpymään yksi vanhemmista niin halutessaan. Olin pitkään miettinyt kuinka pakkaan lentolaukkuni ja muutamme pariksi päiväksi sairaalaan. Osaston ahtaus kuitenkin yllätti. Vanhempien kahvinurkkaus oli kuin siivouskaappini. Sinne mennään naama edellä ja perutetaan pois selkä edellä. Osastolla ei myöskään ole suihku mahdollisuutta ja käytännössä vanhemmat eivät saa yöpyä vauvojensa vierellä jos kahden hengen huoneessa on kaksi potilasta (koko osasto oli tälläkin hetkellä täysi, mistälie ajattelivat löytää minimiehelle huomiseksi yhden vankikopin). Osastolta ei kuitenkaan kuulema ajeta pois vaan silloin yöpyminen tapahtuu jossain vapaana olevassa kolossa. Minulle kuitenkin vakuutettiin, että vauvoista pidetään huolta kolmen tunnin hoitovälein ja voin ihan huoletta jättää omani sinne hoitoon jos haluan pitää vapaata. Itselleni tosin jäi epäselväksi, että mitä ne vauvat tekevät noiden hoitosyklien välissä. Itkevät yksin sängyssä jos eivät satu nukkumaan? Huomenna toivottavasti olen viisaampi.

Koko sairaalassa on voimassa vierailukielto kaikille muille kun vanhemmille RS-virus ja influenssaepidemian takia, eikä vuodeosastolla saa pitää puhelimessa virtaa. Pakko myöntää, mutta tuli ikävä Naistenklinikan vuode- ja synnytysosastoja. Harmi, ettei Uusi Lastensairaala ehtinyt valmistua toimintakuntoon vuonna 2017. Sille oikeasti on tarvetta.