keskiviikko 9. tammikuuta 2019

16 kk

Rakas poikaseni,

Täytit joulun jälkeen 16 kuukautta. Näihin aikoihin vuosi sitten maisteltiin soseita ja valmistauduttiin suoliduplikaatin poistoon. Elämä oli silloin maailman onnellisinta ja on se edelleenkin. Viimeisen kuukauden aikana elämässäsi on tapahtunut paljon mullistavia asioita. Emme edelleen saaneet aikaiseksi virittää parvekkeelle jouluvaloja. Tänä vuonna yritys kuitenkin oli hyvä ja koristelimme kuusen parvekkeelle jo hyvissä ajoin marraskuun alussa. Kävimme viikottain tarkistamassa lähi-Prisman valovalikoimaa, mutta yksikään niistä ei tarttunut mukaan ja vakuuttelin aina, että kyllä me vielä ehtidään… paitsi ei ehditty. Osa palloista meni parvekeleikkien tohinoissa rikki ja osaa en koskaan saanut edes kuuseen ripustetuksi. Latvatähteä emme muistaneet hankkia joulukalenterista puhumattakaan. Piparkakkutaikinan (gluteeniton ja maidoton) ostin kaupasta jo hyvissä ajoin, mutta tämän vuoden puolella loppiaisen aikoihin se piti heittää pois jääkaapissa. Siellä se oli odottanut leipomista sulatettuna viikosta toiseen ja matkannut mukanamme pääkaupunkiseudulta Itäiseen Suomeen välietapin kautta. Joulukuussa oltiin flunssassa, rakastuit päiväkodin täteihin ja konttasit aamuisin päiväkodin tätejä halaamaan. Iltapäivin äidin naaman nähdessäsi konttasit taas päiväkodin tätejä tai jalkoja halaamaan ja ilmaisit kauniisti kiljumalla, että tahdoit jäädä päiväkotiin asumaan. Äiti amatöörinä missasi ensimmäiset päiväkodin pikkujoulusi. Olin ollut viikon sairaslomalla ja ylimääräinen palkaton vapaa arviointejen keskellä tuntui silloin mahdottomalta. Näin jälkeen päin, äiti kyllä toivoo, että olisi toiminut toisin ja lupaan etten tule enää koskaan jättämään välistäsi yhtään esitystä. Myöhemmin demonstroit ryhmäsi kanssa miten “Pikku jänö nukkuu” -leikki onnistui sinultakin. Makasit muiden kanssa patjalla nukkumassa, kunnes Pauliina -täti kävi sinut herättelemässä hereille. Siinä missä muut hyppivät innoissaan käsiään korvina heilutellen, sinä istuit polvillaan yhtä lailla ylös alas pomppien hurjasti käsiäsi vispaten maailman levein ja onnellisin hymy huulillasi. Joulun jälkeen meille muutti pysyvästi Siinan taikaradio CD, jotta jatkossakin saisimme nauttia lempibiisistäsi. Valitettavasti äiti ei ole yhtä kiva laululeikittäjä kun Pauliina ja toistaiseksi olet vain tyytynyt hymyilemään äidin yrityksille leikkiä nukkuvaa jänöstä. Ehkä kamalinta koko kuukaudessa oli päiväkodin lopetus. Alusta saakka tein selväksi ettei mikään eikä kukaan täyttäisi kriteereitäni mitä tulee sinun perääsi katsomiseen ja vaikka välillä kotiuduitkin hampaanjäljet poskessasi sormet purtuina, olen niin onnellinen, että sait aloittaa hoitourasi juuri tuolla. Töiden lopetus ei ollut mitään sen rinnalla, että piti sanoa hyvästit tutulle lapsiryhmälle ja noille kolmelle supernaiselle, jotka auttoivat sinua kasvamaan vauvasta taaperoksi. Äiti ehkä saattoi tirauttaa auton ratissa jokusen kyyneleen samalla kun ihailin niitä uskomattomia taideteoksia, joita olit askarrellut syksyn mittaan. Tätä vauhtia meillä loppuu pian seinätila, kun äidin suunnitelmissa on kehystää jokainen piirtämäsi viiva seinälle. Poikkeuksena se viiva, jonka ehdit kuulakärkikynällä tapetoituun vuokraseinään hutaista. 

Ennen joulua aloitimme matkan, jonka jälkeen emme koskaan palanneet kotiin ja tällä hetkellä kodissa asuu ihan joku muu henkilö. Äidillä on kova ikävä, mutta onneksi koti on siellä missä sinäkin olet. Joulun vietimme pienemmässä porukassa, kun yleensä. Serkkusi olivat toisella mantereella auringosta nauttimassa. Joulu ei sinällänsä eronnut arjesta. Syötiin jouluruokaa. Vihasit laatikoita, joita ukki oli tehnyt ihan sinua varten, söit palan perunaa ja kinkusta pidit. Joululahjat eivät aivan onnistuneet ja äidin kolmesta lahjasta, vaatekerran ja kirjan lisäksi, pallomeri oli jäänyt joulun viettoon Saksaan. Pukki ei käynyt, enkä ole edelleen varma mitä tulen sinulle tulevaisuudesta joulusta kertomaan. Lahjojen avaaminen ei sinua kiinnostanut ja äiti taisikin lopulta avata paketit puolestasi. Sisällöillä leikit pitkään ja hartaasti. Sait valkoisen Plaston mopon, pikkuautoja, muovieläimiä, mummin ja ukin luokse jäävän Stigan ja pulkan. Mäenlasku oli sinusta superkivaa ja laskit ensimmäiset varsinaiset kunnon pulkkamäkesi mummin kanssa. Äidin kanssa myöhemmin kruisailtiin Stigalla ja laskut onnistuivat huomattavasti paremmin kuin yli 30 vuotta sitten, jolloin ohjasin aina ja poikkeuksetta rattikelkan päin puuta. Tapaninpäivänä äiti jätti sinut mummin ja ukin hellään huomaan ja lähti pakkaamaan ja siivoamaan kotiamme laatikoihin. Viiden päivän päästä näimme taas ja voi sitä riemun ja onnen määrää. Silittelit kasvojani ja rutistit kovasti, aina vain uudestaan ja uudestaan. Uutena vuotena ammuimme yhden ainokaisen raketin ja tämän vuoden puolella muutimme Kokkolaan. Äiti haluaa jatkossakin tarjota katon pääsi päälle, joten täällä me nyt olemme seuraavat 1.5 vuotta, eikä päivääkään enempää. 

Äidillä on kova ikävä takaisin vanhaan elämäämme. Olet kulkenut millin päästä äidistä päivästä toiseen. Tartut kiinni housunlahkeesta ja roikut siinä samalla kun yritän liikkua paikasta toiseen. Muutit ensimmäistä kertaa nukkumaan toiseen huoneeseen. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen vapaista illoistani, lähinnä kaipaan sinua ja voi niitä onnen kyyneliä, kun joskus heräät yöllä huutamaan ja saan raahata sinut viereeni torkkumaan. Veikkasin ennen lähtöä, että sinä olisit meistä se, joka sopeutuisi nopeammin. Uusi päiväkoti ei millään tavalla täytä laatukriteerejäni, mutta tunnut viihtyvän sielläkin. Ruoka on sinusta edelleen hyvää. Kaikki maistuu päiväkodissa vain niin paljon paremmalta. Myös lelut siellä ja päiväkodin jälkeen kotona, jaksavat kiinnostaa ihan eri intensiteetillä. 

Parasta maailmassa sinusta on kiipeily, musiikki ja autot. Tänään otit kahdeksan askelta äidin syliin. Ennen joulua otit myös muutamia askelia, kuten paria viikkoa ennen sitä. Et vaapu tai askeleesi eivät ole huteria, olet yksinkertaisesti vain päättänyt olla kävelemättä. Yhdestä sormesta kiinni pitäen yrität joskus juosta. Miksipä kävellä kahdella jalalla, kun kontatenkin neljällä pääsee eteenpäin? Osaat kiivetä pinnasänkyyn jakkaralta. Sieltä pois päin uskalsit tulla silloin kun sänky oli kiinni omassani. Nyt pudotus on sinusta liikaa ja kiljut huutamaan, joka tarkoittaa yksinkertaisesti “apua, nyt ja heti!”. Tykäät roolileikeistä (kiitos päiväkodin) ja osaat valmistaa leikkiruokaa ja tarjota sitä äidille syötäväksi. Parkkitalon hissin tykkäät täyttää autoilla. Ulkona tykkäät liukumäistä ja mäenlaskusta, keinumisesta et ole jostain syystä koskaan pitänyt. Syöt hyvin päiväkodissa ja usein paastoat kotona. Lempiruokiasi ovat nakit ja kaupan valmislihapullat. Kananmunasta ja broilerista tykkäät myös. Hiilihydraateista, kuten pastasta ja perunasta et niinkään välitä ja satsumia söit loman aikana kilokaupalla. Sanoja sinulla ei ole, mutta “oho” toimii edelleen tilanteessa kuin tilanteessa. Entisille tarhatädeille kovasti aina vilkutit “he-hei”, mutta uuden tädit eivät ole vielä kuulleet heippojasi. 

Mennyt vuosi on ollut tähän saakka parasta elämässäni, koska sinä olit menossa mukana vuoden jokaisena päivänä. Tästä vuodesta tulee entistäkin parempi, koska jokainen päivä kanssasi on entistäkin parempi.



Rakkaudella, Mami

tiistai 8. tammikuuta 2019

Ensivaikutelma uudesta päiväkodista

Pakkaus, siivoaminen ja muutto ja siihen se sitten jääkin. Uusi vuokrakämppä perähikiällä oli nimittäin jätetty siivottamaan kuntoon. Vanha vuokratäti kovasti kiitteli, että asunto oli todella siisti. Täällä vastassa odotti likainen uuni ja liesitaso, seinistä ja ikkunoista puhumattakaan. Koko muutto masentaa muutenkin niin paljon ja useiden viikkojen jälkeen, jolloin mentiin ja tultiin tukkaputkella paikasta toiseen, olen ihan puhki. Onnistuin leikkamaan myös pari sormenpäätä halki käyttämällä sormia likavesikaivon avaamiseen, joten käsipuolena olen sitten surkutellut maailman menoa. Tämän kämpän likavesikaivoon en ole edes uskaltanut kurkistaa. Minimies on myös yksi takiainen ja perskärpänen ja kulkee haparoiden askelein housunpuntissa kitisten ihan kaiken aikaa. Pesukone vuotaa ja kaikki on hukassa. Huomenna pitäisi aloittaa uusi elämä. 

Päiväkotiasiat saatiin siihen jamaan, että tekivät loppupeleissä uuden päätöksen ja meidät sijoitettiin lähemmäksi kotia noin 1.5 kilometrin päähän väärään suntaan. Kyseessä on yhden päiväkodin uusi yksikkö, jonka ymmärsin olevan Englantilaisen leikkikoulun tiloissa, paitsi tänään tutustumaan mennessä kyseisen leikkikoulun pihalla törrötti parakkirakennukset. Nyrkkisääntönä pitäisi olla, ettei hoidosta saisi valittaa, kun asiat voivat olla niin paljon huonommin. Loppuakohdin minimies nimittäin oppi rakastamaan hoitopaikkaansa ja minäkin pikku hiljaa aloin lämpenemään kyseiselle laitokselle ja tänään huomasin kuinka hyvin meillä asiat loppupeleissä Vantaalla olikaan. Päiväkodista löytyi jumppasalia ja ylimääräisiä leikkihuoneita. Pienten ryhmässä oli 12 lasta ja 3 aikuista ja noistakin lapsista aina osa oli sairaana. Viimeisenä päivänä paikalla oli kaikki aikuiset ja huikeat neljä lasta. Ensivaikutelma uuteen päiväkotiin siis koki jo pihalla inflaation. Pujottelin rakennusmuovista rakennetun portin läpi parakkirakennuksiin, jotka toki olivat ihan siistit. Paikalla ei näkynyt yksiäkään vaunuja ja vielä vähemmän vaunuvarastoa, joten jätin ne oven ulkopuolelle vapaaksi otettavaksi. Myöhemmin selvisi, että olen koko päiväkodin ainoa vaunuilla lastansa hoitoon raahaava vanhempi.

Minimies on sijoitettuna sisarusryhmään, jota tuttu lastentarhanopettajani piti huonoimpana mahdollisena hoitomuotona. Aikuisia ryhmässä on 3, mutta lapsia sitten onkin 17 ja kuulema ryhmässä on paikka vielä kahdelle lapselle. Pieniä vuoden ikäisiä taas on viisi. Tilat ovat surkean pienet ja leluja on murto-osa siihen mihin olemme tottuneet. Isommat lapset riehuivat ja hyppivät tyynyille, samalla kun minimies ihmetteli maailman menoa. Entisessä päiväkodissa oli tietty päivärytmi, jota noudatettiin. Tässä uudessa ilmeisesti vain ollaan ja öllötetään. Ulkoillessa Vantaalla tädit vetivät pieniä pulkassa, keinuivat ja kiipeilivät telineillä. Tässä uudessa päiväkodin pihan virkaa ajaa pieni muovilla rajattu alue. Isommat lapset pääsivät Englantilaisen leikkikoulun pihalle leikkimään. Mini-ihmiset törröttivät istualtaan lumipenkassa ja taas äidin sydän itki pikkaisen lisää. 

Toiset stressaavat huomisia opintojen aloitusta. Minä stressaan huomista päiväkotipäivää. 


On ikävä entistä elämää.

torstai 20. joulukuuta 2018

Uusi päiväkoti

Tapaus päiväkodissa riittää kerrottavaa. Jotenkin uusien käänteiden johdosta, en enää keksi mitään pahaa sanottavaa nykyisestä tilanteesta. Lapsella kyllä on ollut silloin tällöin puremajäljet poskessa ja sormissa, mutta ainakin teoriassa olin itse hoitopaikkaa päättämässä ja valitsemassa. Ymmärrän toki, että päivähoitopaikat pääasiassa jaetaan keväällä ja, että pääkaupunkiseudulla riittää päiväkoteja enemmän kuin jossain perähikiällä. Tilanne kuitenkin on se, että työkkäri näytti vihreää valoa ja muutto perähikiälle on ihan parin viikon sisällä. Päiväkotipaikkaa hain jo viime kesäkuussa, ennen nykyistä päivähoitoa, kun tiesin, että meillä on pieni mahdollisuus muuttaa sinne. Viime viikolla sain alustavan lukujärjestyksen ja siinä komeili iso kasa iltaopintoja. Kaupungin nettisivujen mukaan päiväkodit olisivat avoinna kello 6:30-18 ja luulin selviäväni helposti. Kunnes soitin alkuviikosta jollekin päällikölle kysyäkseni päätöksstä, jotka piti tehdä viime viikolla. 

Paikkaa sieltä mistä hain, ei irronnut. Lähistölle ihan muutaman sadan metrin päähän oltiin kuitenkin perustamassa uutta yksikköä vuoden vaihteessa. Iltahoitoa ei kuitenkaan saanut kuin ihan poikkeustapauksissa silloin tällöin ja minulle mainittiin jostain vuoropäiväkodista, jonne matkaa meiltä oli noin 1.5 kilometriä, mutta siitä puolestaan yliopistolle 4.3 kilometriä. Lupasin tutkailla asiaa ja kysellä auton perään. Ilmoitin keskiviikkona, että autoa en saa käyttöön ja minimiehen pitäisi päästä päiväkotiin, joka on kävelymatkan päästä kotoa ja yliopistolta. Päälliköltä tuli viesti, että mikäli iltahoidon tarvetta on, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuo päiväkoti tuolla jossain kaukaa.

Kirjoitin pitkän vastineen, että iltahoidon tarvetta ensimmäiseen kahteen kuukauteen on viisi kertaa, joista puolet hoidan MLL:n lastenhoidon avulla ja aluastavasti oli puhetta, että muutoin satunnainen iltahoito järjestyisi lähipäiväkodissa kello 18 saakka. Lisäksi totesin, että muutoin vuoropäiväkoti kuullostaa ihanteelliselta, mutta yli 10 kilometrin kävelymatka päivittäin on liikaa, jolloin hoitopäivät venyvät sen takia, että olen vain kävelemässä päiväkotiin tai sieltä pois. 

Lisäksi saatoin ehkä hieman vuodattaa, että jos nettisivuilla on mainittu, että hoitoaika järjestyy kello 6:30-18, tietenkin olen olettanut, että hoitoa silloin myös järjestetään lähipäiväkodeissa ja toivoin, että hoitpaikka järjestyisi kävelynmatkan päästä.

Tänään tuli päätös ja kappas vain, minimies on sijoitettu päiväkotiin, jonne päivittäin itselläni kertyy kävelyä 11.6 kilometriä. Eli käytännössä normipäivän lisäksi minimies viettää kaksi ylimääräistä tuntia päiväkodissa, koska olen joko sieltä pois tai sinne takaisin kävelemässä. Lisäksi sitten yhdessä kävelemme tunnin verran päivähoitoon tai päivähoidosta pois. 


Että sellaista. Ja kyllä, olen maininnut olevani autoton yksinhuoltaja, jolla ei ole tukiverkkoja 400 kilometrin säteellä. Perähikiällä ei myöskään ole julkista liikennettä. 

torstai 6. joulukuuta 2018

Työläisen arkipäivät

Olen elänyt koko syksyn ruuhkakuukausia. Edelleen välillä tuntuu käsittämättömältä, että minulla on lapsi. Arkiaamut noudattavat aina lähes samaa kaavaa. Käytännössä herään kello 5:37. Hyvinä aamuina minimies jatkaa edelleen unia, mutta huonoina aamuina herää samalla kitisemään, jolloin en pääse suihkuun aikataulussa ja unohdan aina käydä laittamassa auton lämpiämään (ajastin ei toimi, joten jotta moottori lämpiäisi pitäisi muistaa käydä noin puoli tuntia ennen lähtöä). Jos minimies nukkuu, käyn suihkussa ja puen ja lämmitän maidon, johon isken päivän lääkeannoksen Pegorionia pitämään suolen toiminnassa ja herättelen minimiehen nätisti maitopulloon. Jos minimies ei nuku, yleensä ensimmäisenä suuntamme yhdessä maitoa lämmittämään, jonka jälkeen hyvinä päivinä karkaan suihkuun tässä vaiheessa, huonoina päiviänä olemme kohta molemmat suihkussa, jolloin aikataulu pettää. En ole kertaakaan tainut kuivata hiuksia ennen lähtöä, meikkaaminen tuntui turhalta ajan haaskaukselta jo ensimmäisen viikon jälkeen ja yleensä aamun ehostus rajoittuu siihen, että yritän epätoivoisesti löytää samanväriset sukat jalkaani. Sänky jää petaamatta ja tavarat levälleen. Minimiehen pesen ja puen ja kohta tungen jo ulkohaalaria päälle ja istutan rattaisiin. Tässä vaiheessa tarkistan, että kaikki on kasassa (oma reppuni ja minimiehen) ja pahoittelen kovasti kitisevälle jälkikasvulleni, että sori, ei minuakaan huvittaisi töihin mennä. 

Ulkona kiroan, että unohdin sen auton lämmityksen ja nyt kaikki ikkunat ovat jäässä. Lastaan minimiehen takapenkille ja pistän youtuben lastenlaulut soimaan. Meillä nykyisin viihdytään loistavasti autossa ja reilun viiden minuutin matka tuntuu todella lyhyeltä. Päiväkodin pihassa olemme noin 6:45, jolloin ihmettelemme yhdessä miten pimeää on ja kuinka kaikkialla on hohtavia katulamppuja. Käymme riisumassa vaatteet minimiehen lokerikkoon, jonka jälkeen suuntamme päivystyspuolelle. Tässä vaiheessa minimies tekee pikatarkisuksen paikka olevista aikuisista ja luultavasti päättää tällöin viimeistään, että eiköhän tämä tässä ollut, että voitaisiinko jo lähteä kotiin. Oman ryhmän aikuisten (tai kahden kolmesta) syliin minimies yleensä nykyisin (viimeiset pari viikkoa) menee oma-aloitteisiesta, mutta muiden aikuisten seura ei voisi vähempää kiinnostaakaan. Luultavasti selitän jotain, ettei viime yönäkään oikein nukuttu ja flunssa on taas melkoinen ja yskäkin kuullostaa oikeasti pahemmalta kuin onkaan, mutta soittakaa jos huonolta näyttää. Pikaiset heipat ja sitten puen tuulikaapissa kengät jalkaani kun minimies ulvoo protestiksi. Autossa olen noin kello 7:00, jonka jälkeen alkaa ikioma-aikani, jolloin ajan töihin. 

Puolen tunnin ajo on päivästä riippuen kaikkea rentouttavan ja olipa lähellä, ettei hengestään päässyt. Jos tulee ja rätkii räntää tai vettä ajaminen pimeässä on aika kammottavaa. Yksi päivä vastaantulevalla kaistalla joku oli ajanut päin kaidetta ja hälytysajoneuvojen valot näkyivät kilometrien päähän. Edelleen hidastan luvattoman paljon kyseisessä kohdassa, ihan vain varmuuden vuoksi. Töissä olen päivästä riippuen ajoissa tai todella ajoissa. Kerran erehdyin ehtimään paikalle juuri ja juuri ja huomasin, että koulussa kannattaa olla ennen oppilaita. Koulun läheisyydessä ajaminen ruuhka-aikaan on sekin kyllä aika kamalaa. Itse työpäivä työpaikalla kestää päivästä riippuen 4-8 tuntia. Yleensä lähden paikalta samantien. Ajo valoisassa takaisin päin taittuu huomattavasti nopeammin.

Päiväkodilla olen päivästä riippuen kello 14:00-16:30. Joskus olen niin aikaisin, että minimies on vielä päiväunia nukkumassa. Kokouksen jälkeen (onneksi vain kerran viikossa) olen niin myöhään paikalla, että taas on pimeää ja kummastellaan taas katulamppuja. Minimies on myös noiden päivien jälkeen aivan puhki ja käytännössä nuokkuu jo koko kotimatkan. Viikottaista hoitoaikaa minimiehelle kertyy reilu 37 viikkotuntia. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Kotona alkaa yleensä ulina. Viime viikolla alkoi ulina jo päiväkodilla, koska jälkikasvuni on päättänyt muuttaa kokonaan päiväkodille asumaan. Äitiä on pikaisesti mukava käydä moikkaamassa, mutta sen jälkeen pitäisi päästä sälekaihtimia repimään tai sängylle riuhumaan. Kotimatkalla yleensä pysähdymme kaupassa tai ajamme kotiin, josta lähdemme tarvittaessa kauppaan. Yhteinen aika tuntuu niin lyhyeltä, että kuulun niihin ihmisiin, jotka raahaavat väsyneen lapsen tarhapäivän jälkeen kauppaan kitisemään. 

Kotona olemme päivästä riippuen kello 14:30-17:30. Yleensä kitinä alkaa samantien. Joskus annan maitopullon, joskus menemme sänkyyn huilaamaan ja minimies nukkuu minipäikkärit tai syömme yhdessä välipalaa. Yleensä minimies touhuaa omiaan ja minä makaan puoli kuolleena lattialla seurana. Kovasti yritän tsempata jotain irti itsestäni ja yleensä edes hetken teemme jotain kehittävää, luemme kirjoja, rakennamme legoilla tai piilotamme autonavaimen (en edelleen ole löytänyt toista autonavainta mistään). Noin kello 18:30 viimeistään on iltapuuron aika. Minulla olisi valtavan pitkä lista erilaisia kielen kuntoutusliikkeitä, joita pitäisi tehdä ja treenata tässä vaiheessa, mutta ihan joka ilta en yksinkertaisesti ole jaksanut alkaa siitäkin tappelemaan väsyneen lapsen kanssa. Olemme aina sopivan väliajoin ottaneet mukaan uuden harjoitteen vanhojen tilalle niin määräkään ei tunnu niin suurelta. Jotta minimies suostuu laittamaan suuhunsa jotain karkeaa, yleensä youtube taas pyörii pöydällä, jolloin syöminen käy huomaamatta. Ruokapöydästä kannan päästä varpaista puurossa olevan minimiehen suihkuun, jossa päivästä riippuen voi kulua pitkään tai sitten vain hetki, jonka jälkeen vaihdetaan yöpuku ja yritetään muistaa harjata hampaat. Sängyssä ja unessa minimies on kello 19:00-20:00. Jossain vaiheessa unessa oltiin jo puoli seitsemän, mutta sitten minimies alkoi heräilemään yhdeksän aikaan “päiväunilta” ja valvoi tuntikausia, jolloin itsekään en päässyt nukkumaan vasta kuin pitkälle puolen yön jälkeen. 


Periaatteessa tämän jälkeen pitäisi tehdä töitä. Käytännössä kuitenkin aika usein makaan puoli kuolleena sohvalla seuraavat tunnit, jonka jälkeen luovutan ja kömmin nukkumaan puolen yön aikaan, kauhuissani siitä, että huomenna kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Viikonloput ovat ihania. Silloin meillä on harvoin mitään isompaa suunnitelmaa ja toimimme lähinnä fiilispohjalta. Tänään Itsenäisyyspäivänä esimerkiksi emme tehneet yhtikäs mitään. Minimies oli hereillä jo ennen kuutta. Epätoivoisesti yritin venyttää nousemista seitsemään, jonka jälkeen istuimme aamiaispöydässä pitkään ja hartaasti. Jossain välissä minimies kävi parvekkeella nukkumassa monen tunnin päiväunet samalla kun levytin urakalla sohvalla. Päivän kohokohta oli pahvilaatikko, joka jaksoi viihdyttää tuntikausia. Näitä lisää kiitos! Onneksi työpäiviä on jäljellä 11. Sen jälkeen joululoma ja muutto, jonka jälkeen koitetaan millaista on opiskeluarki kaksin lapsen kanssa uudella paikkakunnalla keskellä ei mitään, josta en tunne ensimmäistäkään ihmistä. Jäisipä meille enemmän aikaa yhdessäoloon... 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Käynti klinikalla

Kone on täynnä luonnoksia päiväkodista, sekalaisista ajatuksista, kielijänneleikkauksesta, puheterapiasta, kielen kuntoututksesta, tällä hetkellä päässä kuitenkin päällimmäisenä jyllää ahdistu tämän päiväisestä käynnissä hedelmöitysklinikalla. Varsin sinne alunperin ajan jo reilu kuukausi sitten. Talvella kun siellä minimiestä käytin näytillä silloin puhuttiin kovasti, että sitten kun hoidot aloitetaan pitäisi varata taas aika ensikäynnille. Kohta varauksen tehtyäni klinikalta soitettiin, ettei käynti nyt ihan oikeasti mikään ensikäynti ole vaan hoidon suunnittelukäynti ja siihen riittäisi lyhyempikin aika. Aikaa siirrettiin, koska olin kipeänä. Parin viikon päästä sitä siirrettiin kun minimies oli kipeänä. Tänään oltiin taas molemmat kipeinä, minä enemmän, minimies vähemmän, mutta päätin pitää kiinni suunnitelmistani. Minimies meni päivähoitoon ja minä viettämään sairaspäivää auton katsastuksen jälkeen (joka ei mennyt läpi) klinikalle. Olin paikalla hyvissä ajoin, eikä oikeasti jännittänyt pätkääkään. Elin pitkään siinä uskossa, että saadakseen seuraavasta lapsesta samat vanhempainvapaarahat seuraavalle “lomalle” kuuluisi jäädä kahden vuoden sisällä, mutta siinä onkin pelivaraa kolmeen vuoteen, joten päätin venyttää projektia kevään puolelle. Saisin opinnot hyvään alkuun ja ehtisin karistaa kiloja vähän väljemmässä tahdissa, kun paastoamalla kuukauden. Viime kerralla kuitenkin marssin samalla tavalla klinikalle oikeasti yhtä päättömien suunnitelmien kanssa. Teimme kuitenkin suunnitelman, jota lähteä noudattamaan sitten kun aika on otollinen. Alustavasti puhuttiin keväästä vaikka elettiinkin silloin elokuuta. Naivisti uskoin asioiden menevän samalla kaavalla. 

Parin vuoden sisällä klinikalla oli tapahtunut suuria asioita ja isompi yhtiö nielaissut klinikan sisäänsä. Ilmapiiri tuntui muuttuneen viime talvestakin jolloin kaikki ryntäsivät paikalle onnittelemaan ja ihastelemaan vauvaa. Tosin koska ylipäätänsä olin paikalla yksin, sain myös yksin rauhassa penkkiä kuluttaa, koska eipä minussa paljoa ihmettelemistä ole. Lääkärit joille saan olla kiitollinen minimiehestä koko loppuelämän eivät enää klinikalla työskentele ja varasin ajan sille ainoalle tutulle nimelle, joka talossa pyöri pari vuotta sitten. Ei kättelyä, ei varsinaista tervehtimistä, ei mitään kuulumisten vaihtoa. Olin oikeasti valikoinut varuilta puhelimeenikin kuvan minimiehestä, jotta olisin saanut esitellä miten tumma ja tulinen oli vaihtunut lakanaakin vaaleampaan blondiin. Laukussa minulla oli sektiosta epikriisit, koska halusin tietää miten paha endometrioosi minusta loppuepelsissä sektion yhteydessä löydettiin ja jos kaikki ne paikkaukset ja poltot sanoisivat lääkärille jotain. Kun lääkäri kuuli, että olin ajatellut PAS-siirtoa kevääksi, homma oli oikeastaan siinä ja kysymys lähinnä kuuluikin, että mitä siellä nyt sitten tein ja mitä muka halusin. Kuulema mitään suunnitelmia ei tehdä ja aika pitäisi varata edellisessä kierrossa. Yritin selittää, että viimeksikin kyllä suunnitelma oli olemassa ennen hoitoja, mutta kaikki kuulema voi muuttua ratkaisevasti parissa kuukaudessa. Minulle luvattiin, että jos homma oli nyt tässä, minua ei käynnistä laskuteta. Sitkeästi kuitenkin halusin, että edes paikat ultrattaisiin, koska niitä ei ole ultrattu sitten raskauden ja oikeasti välillä alavatsani on niin hellänä, että pelkäsin siellä kasvavan jotain ylimääräistä. Ultrassa kaikki on kuulema ok. Mitään kantaa tai kertomusta en saanut siitä kannattaisiko siirtoa yrittää tehdä luonnolliseen kiertoon vai lääkkeiden kanssa, kun siitä ei nyt voida keskustella edes teoreettisella tasolla, koska en ollut siellä juuri tällä hetkellä alkionsiirtoa tekemässä. Jotain selitettiin kuinka jos painoa tiputtaisin kiertokin olisi säännöllisempi, mutta kierto palautui kuusi viikkoa sektiosta ja on ollut siitä lähtien kellontarkka. Reilun vuoden aikana yhtenä kuukautena kierto on heittänyt parilla päivällä, mutta palautunut seuraavassa kuussa 28 päivään. 


Ja mitä sitten jäi koko käynnistä käteen? Ei yhtikäs mitään. Rahaa paloi pitkälle toista sataa. Tarkoitus oli pyytää, että papa-koe olisi otettu samalla haarojen levityksellä. Onhan se myös listattu heidän hinnastossaan, mutta sekin sitten jäi pyytämättä etten olisi vaivannut lääkärin aikaa sen enempää. Ennen ultrausta yritin kysellä, että olisi kiva tietää toimivatko munasarjani enää ollenkaan. Follikkeleiden lukumäärästäkään ei mainittu mitään. En siis tiedä joko munahanat ovat sulkeutuneet, saati keskustellut anemiasta, joka oli ennen hedelmöityshoitoja todella vaikea ja joka ei ole edelleen palautunut sektion jälkeen normaaliin arvioihin. Anteeksi pyydellen poistuin koko klinikalta. Pari vuotta sitten tuli tavattua klinkalla kolme lääkäriä ja niistä yksi onnistui saamaan oloni aina yhtä ahdistuneeksi ja anteeksipyyteleväksi. Onneksi kaikki muut ihanat naiset kuitenkin jaksoivat tsempata ja ymmärtää ja kysellä kuulumisia. Ilman noita muita olisin jättänyt koko leikin kesken, eikä minimiestä olisi olemassa. Sentään sain sen tongittua irti, että alkiot on pakastettu kahteen olkeen. Yhdessä on yksi erinomainen 1-luokan alkio ja toisessa kaksi 2-luokan alkiota. Hoitotuloksissa erinoamisten ja hyvien alkioiden välillä ei ole havaittua eroa. Kovasti mietin jo, että voiko klinikkaa vaihtaa ja viedä alkiot ja oljet mukanaan? Lääkäriä nyt ilmeisesti ainakin voi vaihtaa, mutta siitäkään ei ole takeita, että se vaihtamalla paranisi. Parempaa hoitoa olen saanut ihan lähiterveysasemalla, jossa on kohdeltu minua ystävällisesti vaikka turhallakin asialla olisi juossut. 

maanantai 3. joulukuuta 2018

15 kk

Rakas poikaseni,

Olen kuluneiden kuukausien, viikkojen, päivien ja tuntien aikana kirjoittanut sinulle päässäni kirjeitä ja suunnitellut sitä täydellistä hetkeä, kun löytäisin aikaa ja uppoutuisin muistelemaan menneitä hetkiä. Sitä täydellistä hetkeä ei kuitenkaan ole tullut ja jos jokin on varmaa ainakin se, että asioilla on tapana unohtua. Katselen sinua usein, nytkin tällä hetkellä, kun nukut kasvot minuun päin pinnasängyssäsi ja mietin minne se pieni mytty katosi. Aikuisten maailmassa puhutaan ruuhkavuosista, silloin vanhemmilla on kiire ja aika kiitää ohitse. Viimeiset kuukaudet ovat olleet kiireisiä ja meillä on ollut ruuhkaviikot. Jossain välissä täytit 13kk ja sitten 14kk ja viime viikolla jo 15kk. Yksi päivä satoi lunta ja selitin sinulle innoissani, kuinka tämä on ensilumi ja näet nyt ensimmäistä kertaa lumen, kunnes tajusin, että saman sepityksen taisin kertoa sinulle jo viime vuonnakin. Valmistaudumme siis jo toiseen jouluusi, emmekä edelleen ole onnistuneet hankkimaan tuikkivia valoja parvekkeelle. Kovasti teen taas lupauksia ja selitän, että ensi jouluna sitten me tehdään sitä ja tätä. Joulukadun avajaisistakin myöhästyimme viikolla ja joulumarkkinoilla vetelit päiväunia. Äiti kyllä edelleen lupaa parantaa tapojaan ja tsempata enemmän. Markkinoilta ostin sinulle mukaan sokerilla kuorrutetun omenan, jotta pääsimme oikeaan Christkindlermarket -fiilikseen. Paiskoit omenaa pitkin pöytää ilmeisesti protestiksi. Ensi vuonna yritämme päästä paikan päälle Saksaan fiilistelemään.

Kasvat kohisten ja joka päivä päiväkodista sinua hakiessani olet venynyt ainakin kaksi senttiä. Yksi päivä aloin laulamaan “if you’re happy and you know it” ja samalla aloit taputtamaan käsiäsi yhteen. En tiennyt sinun edes osaavan taputtaa. Muutut päivä päivältä enemmän taaperoksi, joka ei lukuisista kyselyistä huolimatta edelleen taaperra. Välillä minua meinaa vähän stressata kävelettömyytesi, mutta ilmeisesti olet todennut kahdella jalalla liikkumisen turhaksi. Tänään kiipesit pinnasängystä pois ja olit itsestäsi niin ylpeä. Samalla huomasin sinun seisovan juniorituolissasi vahingossa ilman tukea ja potaltakin ponnistit istumasta suoraan seisomaan. En tiedä olisiko eilisellä osteopatialla ollut merkitystä, vaikka suolistoasi me sinne hoitamaan mentiinkin. En oikein päässyt perille mitä siellä ylipäätänsä tehtiin, muuta kuin, että konttasit pitkin huonetta, heittelit tavaroita lattialle ja rullasit jakkaraa nurkasta nurkkaan. Hoitaja konttasi perässäsi aina välillä mahaasi hieroen. Mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisikään. Aloin jo kuumeisesti suunnittelemaan seuraavaa käyntiäsi varmuuden vuoksi. 

Koko syksy on mennyt sairastaessa vuorotellen ja yhdessä. Päiväkodissa on nimittäin uusien leikkikavereiden lisäksi lukuisia viruksia ja bakteereja. Niistä meille on pesiytynyt tusina jos toinenkin. Joskus pidättelen hengitystä ja lasken minuutteja siihen, että kohta taas valvotaan ja sairastetaan. Kerran kävit kylvyssä samalla kun makasin puolikuolleena kylppärin lattialla ja heilutelin sinulle kättäni. Yhden kerran olen myös nukkunut parvekkeella päänsärkyä. Olet kuitenkin kultainen ja noina hetkinä tyydyt ajelemaan autoja mahani päällä ja pitämään päätäni tyynynäsi. Jos joskus töiden erottaminen vapaa-ajasta oli vaikeaa, se ei ole enää. Vaadit täydellisen läsnäoloni, jonka minä sinulle mielelläni annan. Vaikka sitten vaaka-asennossa lattialla maaten. Toisinaan luovuutesi pääsee oikeuksiin ja samalla kun äiti piipahtaa nopeasti vessassa olet tyhjentänyt keittiössä roskakorit lattialle, heittänyt pöydän päältä lehdet lattialle ja tyhjentänyt jauhot, kasvisliemikuutiot, kookoshiutaleet pitkin lattioita. Toteat minut nähdessäni, että “oho” ja pudistelet kovasti päätäsi ja tehostat soosoota heiluttamalla koko käsivarttasi. 

Tiedät periaatteessa mitä saa tehdä ja mitä ei. Joskus kuuntelet kovasti ohjeita ja toimit niiden mukaan hetkittäin. Toisinaan päätät kokeilla uhmata käskyjä koko kroppasi voimalla ja rutistat kasaan valokuvia jo pelkän katseeni tavoittaessasi. Musiikki on edelleen parasta mitä tiedät ja jotenkin sairastelukierteen aikana ajauduimme puolivahingossa tilanteeseen, jossa saat katsoa youtubea padilla ruokapöydässä, jotta äiti saa hengähtää edes hetken. Viime aikoina olet alkanut matkimaan laululeikkejä musiikkivideoista ja kovasti nyökyttelet päätäsi ja nostelet käsiäsi korkeuksiin. Kirjoista kivoimpia ovat tällä hetkellä ääntä ja musiikkia pitävät kappaleet. Jaksat kuunnella ja haluat, että samoja kirjoja luettaisiin aina vain uudestaan. Varsinaisia sanoja sinulla ei ole. Luulin “kakka” tarkoittavan sitä itseään, kunnes huomasin sinun myös ojentelevan minulle autoja kakkaa (car) hokien. Käytännönläheinen sana, joka sopii kieltämättä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pallo oli yksi päivä “pa pa”. Haukut edelleen kuin koira ja tiedät ankkojen sanovan “kaak”. Osoittelet lamppuja ja tiedät mitä kuuluu osoittaa kysyttäessä “where is lamppu”. Vastaavasti lights on käsitteenä sinulle aivan vieras. Puet kaulaasi vaatteen kuin vaatteen. Myös sähköjohto ajaa saman asian. Kiipeilet pöytien päälle niin kotona kuin päiväkodissakin.

Viihdyt hoidossa hyvin. Tottuminen vei sinulta aikaa, mutta nykyisin et aina haluaisi lähteä kotiin kanssani. Joskus olen ehkä ihan vähän mustasukkainen niille päiväkodin tädeille, jotka saavat nauttia halauksistasi pitkin päivää, mutta olen oikeasti iloinen, että viihdyt siellä niin hyvin. Samalla tunnen suurta tuskaa siitä, että muutaman viikon kuluttua jätämme kaiken tutun ja turvallisen taakse ja suuntaamme väljemmille vesille kohti jotain aivan uutta. Olen kovasti yrittänyt vakuutella, että muutto on vain väliaikaista, mutta luultavasti tulet sopeutumaan kaikkeen äitiä paremmin. Ensi vuoden alusta lähtien äidistä tulee taas opiskelija ja sinä pääset aivan uuteen päiväkotiin aivan uusien ihmisten keskelle. Samalla koko koti muuttuu, mutta siellä meillä tulee olemaan enemmän tilaa ja sinulla pinta-alaa kurvailla taaperokärryinesi. 

Pääasia kuitenkin on, että minne menemmekin, olemme yhdessä. Koti on siellä missä sinä olet! 

Rakkaudella, Mami.


keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Ei kahta ilman kolmatta tai neljää ilman viidettä

Meillä parhaillaan on meneillään tämän vuoden viides antibioottikierros korvatulehdukseen. Näistä kuureista neljä on syöty kahden kuukauden aikana ja viimeiset kaksi kahden viikon aikana. Hetki hetkeltä ymmärrän vähän enemmän miten joku äiti “vahingossa unohtaa” lapsensa tienposkeen tai kauppakeskukseen. Jotenkin kierros menee jotakuinkin näin. On vähän vuotavaa nenää. Sitten yöt alkavat olla risaisia. Lopulta minimies on tyytymätön ihan koko ajan ja narisee ja kitisee. Missään ei ole hyvä olla. Halutaan syliin ja kohta sylistä pois ja sitten ulvotaan loukkaantuneena, miten ilkeä äiti laittoi lattialle istumaan. Seuraavaksi lopetetaan kokonaan nukkuminen ja kiljutaan voimalla. Ainoastaan youtuben lastenmusiikkivideot jaksavat joskus lohduttaa. Niitä ollaan katsottu keskellä yötäkin ja säälitty naapureita. Viimeistään tässä vaiheessa nousee kuume. Joskus harotaan korvia ja uikutetaan hereillä ja unissaan korvia pidellen. 

Viime viikon maanantaina meni viimeiset antibiootit siltä kierrokselta. Keskiviikkona alkoi aivastelu. Perjantaina oltiin jo sitten kunnon flunssassa ja lauantaina huuto oli korvia huumaavaa. Soitin Jorvin lasten yhteispäivystykseen, että vaikka ohjeena onkin odottaa korvatulehduksessa arkeen terveyskeskuksen aukeamista, parin vuorokauden valvominen tuntuu itsestäni ihan kidutukselta. Käskivät tuomaan minimiehen näytille, koska pitihän kiljumisen syy kuulema selvittää. Ilmottautuessa korostin sitä kuinka kuumetta ei ole. Automatkalla kuume oli kuitenkin jo noussut. Odottelimme lääkäriin pääsyä kaksi tuntia täpötäydessä päivystyksessä. Epäselväksi vähän jäi miksi ihmiset olivat raahautuneet sinne bussilasteittain. Kantasuomalaisia ei näkynyt, mutta useimmilla oli mukana molemmat vanhemmat ja tusina lapsia, jotka juoksivat pitkin käytäviä edestakaisin. Diagnoosina oli, että ei kuulema voi sanoa onko korvatulehdus menossa vai tulossa vai onko kenties pysynyt samana. Toinen korva oli kokonaan puhdas, kuten aina tähänkin saakka. Käsky kävi mennä terveyskeskukseen tarkastuttamaan korvat maanantaina uudestaan. Tuloksena maanantaina oli sitten ärhäkkä korvatulehdus molemmissa korvissa. Näitä ollaan nyt paranneltu kolme päivää kotioloissa. Tällä kertaa edes nuha ei ole kadonnut minnekään ja tänään korvia taas räplättiin siihen malliin, että eiköhän viimeistään päästä taas viikonloppuna Jorvin päivystykseen. 

Lähete myös lähti korvapolille eteenpäin putkitusarviointiin. Onni olisi olla vakuutus, mutta näillä mennään. Pikaisella katsauksella putkitus yksityisellä menee reilusti kolminumeroisille summille ja yksi jatkuvasti palkattomalla saikuttava yksinhuoltaja opettaja, ei sellaisia näillä tuloilla kustanna. 

Jotta arki jotenkin rullaisi ja oma pää kestäisi tätä ikuista sairastelukierrettä olen kehitellyt itselleni muutamia selviytymiskeinoja:

  1. Vaunulenkki pimeässä piristää kummasti. Korvalaput vain korville ja musiikki täysille. Voin melkein kuvitella olevani yksin liikenteessä. Musiikki myös peittää alleen pienen kitinän.
  2. Ipad aamupallla minimiehen edessä antaa itselleni 15 minuuttia omaa aikaa. Minimies jaksaa juuri ja juuri katsoa samat kaksi jaksoa Masha and the bear -sarjasta uudestaan ja uudestaan jokaikinen aamu. Huonona puolena tässä on, että tänään kun suljin pädin alkoi armoton ulina ja protesti. Äkkiä ne näköjään oppivat huonoille tavoille. 
  3. Lämmin suihku minimiehelle, antaa yleensä toiset 15 minuuttia itselleni aikaa huilata. Suihku oli ehkä minimiehen ykköspaikka ja surutta annoin touhuta tuon vuosikkaan yksin suihkussa samalla kun itse olin auki olevan oven toisella puolella. Joskus parikin kertaa vuorokaudessa. Ikävä kyllä jostain syystä minimies on yhdistänyt pienessä päässänsä suihkun korvakipuun ja tällä hetkellä suihkuun ei mennä edes huutamalla. Ammeeseen taas en uskalla jättää yksin touhuamaan. 
  4. Nukkuminen silloin kun minimies nukkuu. Toimii vaihtelevasti. 
  5. Puhelimen selaaminen puistossa ja pään nollaaminen. Jostain syystä minimies viihtyy yleensä puistossa hyvin. Myönnän salaa kritisoineeni vanhempia, jotka käyttävät puistoajan puhelimen kanssa seurusteluun. Jos se kuitenkin on koko päivän ainoa hetki kun lapsi on tyytyväinen ja hiljaa, ymmärrän hyvin, että silloin voi olla tarve nollata oma pää vaikka sitten luuria selaten.