sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Paska mutsi tilittää...

Huomaan aika usein (toivottavasti) muiden äitien tavoin sählääväni jotain ja luultavasti aiheuttavani jälkikasvulleni (ja vähän toistenkin, kun tänään uhkasin perua kummilapseni synttärit) mittaamattomat traumat. 

Tänään lähdimme puolen päivän aikoihin kummityttöni jalkapallo-ottelua katsomaan joukkueen bussikuljetuksessa Espooseen. Matka meni oikein rattoisasti. Ulkoilimme liikuntapuistossa reilu kolme tuntia, joiden aikana minimies kitisi välillä mielestäni tavallistakin enemmän ja kieltäytyi kävelemästä. Aina välillä istahti itkemään tai kärsivänä kiikkui sylissäni. Vaipanvaihdon yhteydessä pistin merkille, että ilman kenkiä meno oli suhteellisen helppoa ja sormella pistin merkille, että koon 22 kengät ovat auttamattomasti liian pienet. Ikeassa minimiehellä oli vaikeuksia pysyä kengillä pystyssä ja se huuto oli melkoinen mitä lattiatasoon laskeminen aiheutti. 

Bussissa sitten koin ahaa-elämyksen, kun kaivoin molemmista kengistä suhteellisen paksut ekstrasukat pois, jotka olivat jääneet kenkiin ilmeisesti edellisenä päivänä tai ainakin jossain vaiheessa viime viikkoa. Kummasti minimiehen askel keveni ja käveleminen oli taas melko kivaa. 

Niksivinkki arkeen, tarkista aina minin kengät ennen jalkaan laittamista ylimääräisen roinan varalta. 

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Lapsimessut 2019

Hiljaiseloa voisi selittää ainoastaan yhdellä asialla… ruuhkavuodet tai pikemminkin ruuhkavuosi pitää kiireisenä. Olen päivät opiskelemassa ja minimies päiväkodissa. Illat ja yöt arvon nukunko vai teenkö rästihommia. Yleensä nukun. Viikonloppuisin raivaan kämppää ja yritän saada tehtyä rästihommia, yleensä siinä onnistumatta. Usein kirjoitan tekstejä päässäni, mutta siinä vaiheessa kun vapaahetki iskee valikoin nukkumisen. Tosin viime aikoina olen ollut niin stressaantunut, että käytännössä olen nukkunut muutaman tunnin ja syönyt koko päivän päänsärky ja migreenilääkkeitä, jotta selviän iltaan saakka. Paljon on sattunut ja tapahtunut (oikeasti ei käytännössä juurikaan), mutta palaan niihin myöhemmin. Meinasin nimittäin, että jos en nytkään saa aikaiseksi kirjoitettua kynnys kirjoittamiseen jatkaa kasvuaan. 

Käytiin kuitenkin minimiehen kanssa piipahtamassa Lapsimessuilla heti avajaispäivänä perjantaina. Muistelen viime vuoden noviisisessiota edelleen lämmöllä, joskin viime messuilta kotiin kuljetettu messuvieras oli vähemmän pidettyä seuraa, kun minimies sairastui elämänsä ensimmäiseen oksennustautiin ja oksennusfobinen äiti yritti kovasti kasvaa mukana. Vuodessa ei ole kasvettu mihinkään ja kun opinnoista tuli kuukauden tauko, ensimmäinen asia jonka tein oli ottaa minimies kuukaudeksi kotihoitoon päiväkodin norovirusepidemian alta. Jokaisen reissun jälkeen uimme molemmat sappuassa ja käsidesissä ja nihkeästi päästän jälkikasvuani yhtään mihinkään. Puollustuksekseni sanottakoon, että minimiehellä on paha tapa esimerkiksi junassa nuolla seiniä. Tapa joka ilmaantuu esille ainoastaan julkisissa ja mahdollisimman likaisissa paikoissa. Lähdin liikkeelle viime vuoden tapaan tiukalla messubudjetilla ja saavuin paikalle tällä kertaa ulkopaikkakuntalaisena samalla kun kaihoisasti katsoin entistä asuntoani junan ikkunasta ja selitin minimiehelle, että täällä me asuttiin vielä hetki sitten ja tuosta me aina käveltiin ja tuonne mentiin. Uskomatonta, että siitäkin on kulunut vasta vain muutama kuukausi (muutimme virallisesti vuoden vaihteessa). Tuntuu, että kyseessä olisi vähintäänkin edellinen elämä. Toisin kuin viime vuonna tällä kertaa minulla oli myös tiukka aikataulu. Piti ehtiä messuilta vielä Stockmannille ja siitä sitten takaisin Hämeenlinnaan iltapäivän aikana. Paikallakin olin vasta kymmenen aikaan ja pakko myöntää, että kyllä jossain vaiheessa perhosia taas lenteli mahanpohjassa kun ihmismassan joukossa kohti Messukeskusta Pasilasta astelin. 

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota koululaisiin. En nimittäin muista niihin vuosi sitten törmänneeni. Ajattelin naivisti, että ehkä koululaiseksi jäivät siksi huomaamatta, kun viimeksi rynnin ensimmäisten joukossa sisään. Alakertaan päästessäni oli kun olisi astunut viidakkoon. Koko halli oli täynnä sinne tänne säntääviä alakoululaisia. Olin kun pahimmassa painajaisessani ja tähän sivuhuomautuksena, että olen juuri pätevöitymässä alakoulun luokanopettajaksi, joten yleisesti minulla ei ole mitään patoutumia ja antipatioita koululaisia kohtaan. Jos rattailla liikkuminen on yleisesti messuissa hankalaa koululaisten kanssa se oli sitäkin vaikeampaa. Kun yritit kulkea paikasta A paikkaan B, piti ottaa huomioon, että jos päästit yhden koululaisen kulkemaan ohitsesi, perässä niitä koululaisia tuli tusina tai kaksi. Joko messuilla on aina ollut yhtä paljon ääntä tai sitten koululaisista lähti sitä tavallista enemmän tai perähikiällä oleskelu on vääristänyt kuuloaistini. Olin ollut paikalla hetken. Minimies kitisi ja korvissa humisi. 



Suunnistin ostamaan kotiin unohtamieni vaatteiden tilalle kuteet valokuvaukseen Metsolalta. Olen tähän saakka ottanut kuvat itse, vaikka aina olenkin haaveillut muiden ottamista kuvista. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on se, että minimiehen valokuvaaminen yksin on mahdotonta ja tätä menoa minulla ei ole kohta enää ensimmäistäkään kuvamuistoa aikaväliltä jolloin jälkikasvuni kasvaa ja kehittyy ja muuttuu silmissä. Tuon jälkeen kiersin pari paikkaa. Ilmaisjakeluita ei juurikaan ollut, onnepyörien kimpussa pyörivät koululaiset, jotka ohittelivat jonon miljoonalle yrityskierroksellensa. Joku koululainen vei juustomaistiaiset mennessään ja Hammaskeijun pastilleja oli turha yrittääkkään päästä maistelemaan. Siihen päälle omatahtoinen taapero, joka ehdottomasti olisi halunnut kävellä yksin. Vajaan metrin mittainen taapero liikkuu muuten väkijoukossa huomattavasti nopeammin kun perässä lyllertävä äiti-ihminen rattaiden kanssa. Kirjastoalueella oli tilaa hengittää, mutta sinnekin oli pesiytynyt koululaisia, jotka nuijivat kilvan jättimäistä pehmotiikeriä. Siitä kun koululaiset pois lähtivät nuijimista sivusta seurannut minimies kipitti tiikerin viereen ja aloitti nyrkillä hakkaamisen. Olisi kai pitänyt olla ylpeä, että nopeasti se oppii, mutta seuraavat viisitoista minuuttia harjoittelimme miten tiikeriä silitetään “nicely”, “softly” ja “gently”. 



Kävimme ohikulkiessa vähän muskarissa pari laulua lurauttamassa, autoratoja katsomassa ja minimies melkein ryntäsi radalle lautojen yli, kun äiti-ihminen oli liikkeissään liian hidas. Kepin päässä törröttävät ilmapallot menivät kaiketi koululaisille, koska niitä ei paikalla juurikaan näkynyt muualla kun läjäpäin koululaisilla, jotka niitä kilvan puhkoivat. Yhden pallon minimies onnistui lattialta noukkimaan (itseasiassa kaksi, mutta ensimmäisessä oli tikku katki), mutta sekin puhkesi kun minimies sillä Metsolan lattioita pesi. Eväspaikat notkuivat koululaisia ja minimiehelle ei käynyt edes messujen ilmainen lounastarjoilu. Aloitin kysymällä, että olisiko tarjolla mitään viljatonta tai sellaista, jossa ei ole kotimaisia viljoja ja siihen se jo kosahti. En vielä päässyt maitoon, nautaan tai soijaan. Söimme sitten jossain kolossa eväitä. Paloauto ja poliisiauto olivat kivoja. Poliisimopoa minimies ihasteli pitkään, mutta siinä istuminen ei ollutkaan niin kivaa. Hahmot olivat vähintäänkin pelottavia tai epämääräisiä, kunnes minimies tapasi omat lempparinsa, Mashan ja karhun (Masha and the bear). Sitä riemua kun karhu olikin elävä ja siinä edessä. Karhu levitti kätensä ja minimies kipitti karhun syleilyyn useamman kerran. Mashakin kelpasi muutamaan otteeseen ja siinä vaiheessa minun piti minimies jo paikalta pois raahata, että muutkin saisivat halivuoroja. Siitä asti meillä on alkanut uusi Masha ja karhu -kausi. Mukaan minimies sai jonkun kirjan, josta voisi leikata Masha ja karhu -muistipelin. Tuota lehtistä olemme lukeneet jatkuvasti ja ihastelleen miten tuossa on Masha ja tuossa on karhu ja tuossa on Masha ja karhu. Youtube on myös ollut ahkeassa Masha ja karhu -moodissa. Aikaa kului 2.5 tuntia ja rahaa reilu 60 euroa Metsolaan. Viime vuoden huipputarjouksia en löytänyt, jolloin ostin Blaalta legginsit viidellä eurolla. Ilmaiskrääsänä sain peräti Elisalta kaksi sukulakua. Fiksumpana jos olisin tiennyt koululaisten valtaavan koko messuhallin (kuulin villejä huhuja jälkeenpäin, että kouluille olisi jaettu 8000 ilmaislippua) olisin ajoittanut messuilun johonkin toiseen päivään. Toisaalta kuvausvaatteet tuli hankittua. Vaipanvaihtopisteelle en tänä vuonna viruskammoisena edes uskaltautunut. Vähän kuitenkin messuhammasta kolottaa, kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia toisten messulöydöistä. Ehkäpä siis ensi vuonna taas messuille fiilistelemään uudelle innolla. 


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

16 kk

Rakas poikaseni,

Täytit joulun jälkeen 16 kuukautta. Näihin aikoihin vuosi sitten maisteltiin soseita ja valmistauduttiin suoliduplikaatin poistoon. Elämä oli silloin maailman onnellisinta ja on se edelleenkin. Viimeisen kuukauden aikana elämässäsi on tapahtunut paljon mullistavia asioita. Emme edelleen saaneet aikaiseksi virittää parvekkeelle jouluvaloja. Tänä vuonna yritys kuitenkin oli hyvä ja koristelimme kuusen parvekkeelle jo hyvissä ajoin marraskuun alussa. Kävimme viikottain tarkistamassa lähi-Prisman valovalikoimaa, mutta yksikään niistä ei tarttunut mukaan ja vakuuttelin aina, että kyllä me vielä ehtidään… paitsi ei ehditty. Osa palloista meni parvekeleikkien tohinoissa rikki ja osaa en koskaan saanut edes kuuseen ripustetuksi. Latvatähteä emme muistaneet hankkia joulukalenterista puhumattakaan. Piparkakkutaikinan (gluteeniton ja maidoton) ostin kaupasta jo hyvissä ajoin, mutta tämän vuoden puolella loppiaisen aikoihin se piti heittää pois jääkaapissa. Siellä se oli odottanut leipomista sulatettuna viikosta toiseen ja matkannut mukanamme pääkaupunkiseudulta Itäiseen Suomeen välietapin kautta. Joulukuussa oltiin flunssassa, rakastuit päiväkodin täteihin ja konttasit aamuisin päiväkodin tätejä halaamaan. Iltapäivin äidin naaman nähdessäsi konttasit taas päiväkodin tätejä tai jalkoja halaamaan ja ilmaisit kauniisti kiljumalla, että tahdoit jäädä päiväkotiin asumaan. Äiti amatöörinä missasi ensimmäiset päiväkodin pikkujoulusi. Olin ollut viikon sairaslomalla ja ylimääräinen palkaton vapaa arviointejen keskellä tuntui silloin mahdottomalta. Näin jälkeen päin, äiti kyllä toivoo, että olisi toiminut toisin ja lupaan etten tule enää koskaan jättämään välistäsi yhtään esitystä. Myöhemmin demonstroit ryhmäsi kanssa miten “Pikku jänö nukkuu” -leikki onnistui sinultakin. Makasit muiden kanssa patjalla nukkumassa, kunnes Pauliina -täti kävi sinut herättelemässä hereille. Siinä missä muut hyppivät innoissaan käsiään korvina heilutellen, sinä istuit polvillaan yhtä lailla ylös alas pomppien hurjasti käsiäsi vispaten maailman levein ja onnellisin hymy huulillasi. Joulun jälkeen meille muutti pysyvästi Siinan taikaradio CD, jotta jatkossakin saisimme nauttia lempibiisistäsi. Valitettavasti äiti ei ole yhtä kiva laululeikittäjä kun Pauliina ja toistaiseksi olet vain tyytynyt hymyilemään äidin yrityksille leikkiä nukkuvaa jänöstä. Ehkä kamalinta koko kuukaudessa oli päiväkodin lopetus. Alusta saakka tein selväksi ettei mikään eikä kukaan täyttäisi kriteereitäni mitä tulee sinun perääsi katsomiseen ja vaikka välillä kotiuduitkin hampaanjäljet poskessasi sormet purtuina, olen niin onnellinen, että sait aloittaa hoitourasi juuri tuolla. Töiden lopetus ei ollut mitään sen rinnalla, että piti sanoa hyvästit tutulle lapsiryhmälle ja noille kolmelle supernaiselle, jotka auttoivat sinua kasvamaan vauvasta taaperoksi. Äiti ehkä saattoi tirauttaa auton ratissa jokusen kyyneleen samalla kun ihailin niitä uskomattomia taideteoksia, joita olit askarrellut syksyn mittaan. Tätä vauhtia meillä loppuu pian seinätila, kun äidin suunnitelmissa on kehystää jokainen piirtämäsi viiva seinälle. Poikkeuksena se viiva, jonka ehdit kuulakärkikynällä tapetoituun vuokraseinään hutaista. 

Ennen joulua aloitimme matkan, jonka jälkeen emme koskaan palanneet kotiin ja tällä hetkellä kodissa asuu ihan joku muu henkilö. Äidillä on kova ikävä, mutta onneksi koti on siellä missä sinäkin olet. Joulun vietimme pienemmässä porukassa, kun yleensä. Serkkusi olivat toisella mantereella auringosta nauttimassa. Joulu ei sinällänsä eronnut arjesta. Syötiin jouluruokaa. Vihasit laatikoita, joita ukki oli tehnyt ihan sinua varten, söit palan perunaa ja kinkusta pidit. Joululahjat eivät aivan onnistuneet ja äidin kolmesta lahjasta, vaatekerran ja kirjan lisäksi, pallomeri oli jäänyt joulun viettoon Saksaan. Pukki ei käynyt, enkä ole edelleen varma mitä tulen sinulle tulevaisuudesta joulusta kertomaan. Lahjojen avaaminen ei sinua kiinnostanut ja äiti taisikin lopulta avata paketit puolestasi. Sisällöillä leikit pitkään ja hartaasti. Sait valkoisen Plaston mopon, pikkuautoja, muovieläimiä, mummin ja ukin luokse jäävän Stigan ja pulkan. Mäenlasku oli sinusta superkivaa ja laskit ensimmäiset varsinaiset kunnon pulkkamäkesi mummin kanssa. Äidin kanssa myöhemmin kruisailtiin Stigalla ja laskut onnistuivat huomattavasti paremmin kuin yli 30 vuotta sitten, jolloin ohjasin aina ja poikkeuksetta rattikelkan päin puuta. Tapaninpäivänä äiti jätti sinut mummin ja ukin hellään huomaan ja lähti pakkaamaan ja siivoamaan kotiamme laatikoihin. Viiden päivän päästä näimme taas ja voi sitä riemun ja onnen määrää. Silittelit kasvojani ja rutistit kovasti, aina vain uudestaan ja uudestaan. Uutena vuotena ammuimme yhden ainokaisen raketin ja tämän vuoden puolella muutimme Kokkolaan. Äiti haluaa jatkossakin tarjota katon pääsi päälle, joten täällä me nyt olemme seuraavat 1.5 vuotta, eikä päivääkään enempää. 

Äidillä on kova ikävä takaisin vanhaan elämäämme. Olet kulkenut millin päästä äidistä päivästä toiseen. Tartut kiinni housunlahkeesta ja roikut siinä samalla kun yritän liikkua paikasta toiseen. Muutit ensimmäistä kertaa nukkumaan toiseen huoneeseen. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen vapaista illoistani, lähinnä kaipaan sinua ja voi niitä onnen kyyneliä, kun joskus heräät yöllä huutamaan ja saan raahata sinut viereeni torkkumaan. Veikkasin ennen lähtöä, että sinä olisit meistä se, joka sopeutuisi nopeammin. Uusi päiväkoti ei millään tavalla täytä laatukriteerejäni, mutta tunnut viihtyvän sielläkin. Ruoka on sinusta edelleen hyvää. Kaikki maistuu päiväkodissa vain niin paljon paremmalta. Myös lelut siellä ja päiväkodin jälkeen kotona, jaksavat kiinnostaa ihan eri intensiteetillä. 

Parasta maailmassa sinusta on kiipeily, musiikki ja autot. Tänään otit kahdeksan askelta äidin syliin. Ennen joulua otit myös muutamia askelia, kuten paria viikkoa ennen sitä. Et vaapu tai askeleesi eivät ole huteria, olet yksinkertaisesti vain päättänyt olla kävelemättä. Yhdestä sormesta kiinni pitäen yrität joskus juosta. Miksipä kävellä kahdella jalalla, kun kontatenkin neljällä pääsee eteenpäin? Osaat kiivetä pinnasänkyyn jakkaralta. Sieltä pois päin uskalsit tulla silloin kun sänky oli kiinni omassani. Nyt pudotus on sinusta liikaa ja kiljut huutamaan, joka tarkoittaa yksinkertaisesti “apua, nyt ja heti!”. Tykäät roolileikeistä (kiitos päiväkodin) ja osaat valmistaa leikkiruokaa ja tarjota sitä äidille syötäväksi. Parkkitalon hissin tykkäät täyttää autoilla. Ulkona tykkäät liukumäistä ja mäenlaskusta, keinumisesta et ole jostain syystä koskaan pitänyt. Syöt hyvin päiväkodissa ja usein paastoat kotona. Lempiruokiasi ovat nakit ja kaupan valmislihapullat. Kananmunasta ja broilerista tykkäät myös. Hiilihydraateista, kuten pastasta ja perunasta et niinkään välitä ja satsumia söit loman aikana kilokaupalla. Sanoja sinulla ei ole, mutta “oho” toimii edelleen tilanteessa kuin tilanteessa. Entisille tarhatädeille kovasti aina vilkutit “he-hei”, mutta uuden tädit eivät ole vielä kuulleet heippojasi. 

Mennyt vuosi on ollut tähän saakka parasta elämässäni, koska sinä olit menossa mukana vuoden jokaisena päivänä. Tästä vuodesta tulee entistäkin parempi, koska jokainen päivä kanssasi on entistäkin parempi.



Rakkaudella, Mami

tiistai 8. tammikuuta 2019

Ensivaikutelma uudesta päiväkodista

Pakkaus, siivoaminen ja muutto ja siihen se sitten jääkin. Uusi vuokrakämppä perähikiällä oli nimittäin jätetty siivottamaan kuntoon. Vanha vuokratäti kovasti kiitteli, että asunto oli todella siisti. Täällä vastassa odotti likainen uuni ja liesitaso, seinistä ja ikkunoista puhumattakaan. Koko muutto masentaa muutenkin niin paljon ja useiden viikkojen jälkeen, jolloin mentiin ja tultiin tukkaputkella paikasta toiseen, olen ihan puhki. Onnistuin leikkamaan myös pari sormenpäätä halki käyttämällä sormia likavesikaivon avaamiseen, joten käsipuolena olen sitten surkutellut maailman menoa. Tämän kämpän likavesikaivoon en ole edes uskaltanut kurkistaa. Minimies on myös yksi takiainen ja perskärpänen ja kulkee haparoiden askelein housunpuntissa kitisten ihan kaiken aikaa. Pesukone vuotaa ja kaikki on hukassa. Huomenna pitäisi aloittaa uusi elämä. 

Päiväkotiasiat saatiin siihen jamaan, että tekivät loppupeleissä uuden päätöksen ja meidät sijoitettiin lähemmäksi kotia noin 1.5 kilometrin päähän väärään suntaan. Kyseessä on yhden päiväkodin uusi yksikkö, jonka ymmärsin olevan Englantilaisen leikkikoulun tiloissa, paitsi tänään tutustumaan mennessä kyseisen leikkikoulun pihalla törrötti parakkirakennukset. Nyrkkisääntönä pitäisi olla, ettei hoidosta saisi valittaa, kun asiat voivat olla niin paljon huonommin. Loppuakohdin minimies nimittäin oppi rakastamaan hoitopaikkaansa ja minäkin pikku hiljaa aloin lämpenemään kyseiselle laitokselle ja tänään huomasin kuinka hyvin meillä asiat loppupeleissä Vantaalla olikaan. Päiväkodista löytyi jumppasalia ja ylimääräisiä leikkihuoneita. Pienten ryhmässä oli 12 lasta ja 3 aikuista ja noistakin lapsista aina osa oli sairaana. Viimeisenä päivänä paikalla oli kaikki aikuiset ja huikeat neljä lasta. Ensivaikutelma uuteen päiväkotiin siis koki jo pihalla inflaation. Pujottelin rakennusmuovista rakennetun portin läpi parakkirakennuksiin, jotka toki olivat ihan siistit. Paikalla ei näkynyt yksiäkään vaunuja ja vielä vähemmän vaunuvarastoa, joten jätin ne oven ulkopuolelle vapaaksi otettavaksi. Myöhemmin selvisi, että olen koko päiväkodin ainoa vaunuilla lastansa hoitoon raahaava vanhempi.

Minimies on sijoitettuna sisarusryhmään, jota tuttu lastentarhanopettajani piti huonoimpana mahdollisena hoitomuotona. Aikuisia ryhmässä on 3, mutta lapsia sitten onkin 17 ja kuulema ryhmässä on paikka vielä kahdelle lapselle. Pieniä vuoden ikäisiä taas on viisi. Tilat ovat surkean pienet ja leluja on murto-osa siihen mihin olemme tottuneet. Isommat lapset riehuivat ja hyppivät tyynyille, samalla kun minimies ihmetteli maailman menoa. Entisessä päiväkodissa oli tietty päivärytmi, jota noudatettiin. Tässä uudessa ilmeisesti vain ollaan ja öllötetään. Ulkoillessa Vantaalla tädit vetivät pieniä pulkassa, keinuivat ja kiipeilivät telineillä. Tässä uudessa päiväkodin pihan virkaa ajaa pieni muovilla rajattu alue. Isommat lapset pääsivät Englantilaisen leikkikoulun pihalle leikkimään. Mini-ihmiset törröttivät istualtaan lumipenkassa ja taas äidin sydän itki pikkaisen lisää. 

Toiset stressaavat huomisia opintojen aloitusta. Minä stressaan huomista päiväkotipäivää. 


On ikävä entistä elämää.

torstai 20. joulukuuta 2018

Uusi päiväkoti

Tapaus päiväkodissa riittää kerrottavaa. Jotenkin uusien käänteiden johdosta, en enää keksi mitään pahaa sanottavaa nykyisestä tilanteesta. Lapsella kyllä on ollut silloin tällöin puremajäljet poskessa ja sormissa, mutta ainakin teoriassa olin itse hoitopaikkaa päättämässä ja valitsemassa. Ymmärrän toki, että päivähoitopaikat pääasiassa jaetaan keväällä ja, että pääkaupunkiseudulla riittää päiväkoteja enemmän kuin jossain perähikiällä. Tilanne kuitenkin on se, että työkkäri näytti vihreää valoa ja muutto perähikiälle on ihan parin viikon sisällä. Päiväkotipaikkaa hain jo viime kesäkuussa, ennen nykyistä päivähoitoa, kun tiesin, että meillä on pieni mahdollisuus muuttaa sinne. Viime viikolla sain alustavan lukujärjestyksen ja siinä komeili iso kasa iltaopintoja. Kaupungin nettisivujen mukaan päiväkodit olisivat avoinna kello 6:30-18 ja luulin selviäväni helposti. Kunnes soitin alkuviikosta jollekin päällikölle kysyäkseni päätöksstä, jotka piti tehdä viime viikolla. 

Paikkaa sieltä mistä hain, ei irronnut. Lähistölle ihan muutaman sadan metrin päähän oltiin kuitenkin perustamassa uutta yksikköä vuoden vaihteessa. Iltahoitoa ei kuitenkaan saanut kuin ihan poikkeustapauksissa silloin tällöin ja minulle mainittiin jostain vuoropäiväkodista, jonne matkaa meiltä oli noin 1.5 kilometriä, mutta siitä puolestaan yliopistolle 4.3 kilometriä. Lupasin tutkailla asiaa ja kysellä auton perään. Ilmoitin keskiviikkona, että autoa en saa käyttöön ja minimiehen pitäisi päästä päiväkotiin, joka on kävelymatkan päästä kotoa ja yliopistolta. Päälliköltä tuli viesti, että mikäli iltahoidon tarvetta on, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuo päiväkoti tuolla jossain kaukaa.

Kirjoitin pitkän vastineen, että iltahoidon tarvetta ensimmäiseen kahteen kuukauteen on viisi kertaa, joista puolet hoidan MLL:n lastenhoidon avulla ja aluastavasti oli puhetta, että muutoin satunnainen iltahoito järjestyisi lähipäiväkodissa kello 18 saakka. Lisäksi totesin, että muutoin vuoropäiväkoti kuullostaa ihanteelliselta, mutta yli 10 kilometrin kävelymatka päivittäin on liikaa, jolloin hoitopäivät venyvät sen takia, että olen vain kävelemässä päiväkotiin tai sieltä pois. 

Lisäksi saatoin ehkä hieman vuodattaa, että jos nettisivuilla on mainittu, että hoitoaika järjestyy kello 6:30-18, tietenkin olen olettanut, että hoitoa silloin myös järjestetään lähipäiväkodeissa ja toivoin, että hoitpaikka järjestyisi kävelynmatkan päästä.

Tänään tuli päätös ja kappas vain, minimies on sijoitettu päiväkotiin, jonne päivittäin itselläni kertyy kävelyä 11.6 kilometriä. Eli käytännössä normipäivän lisäksi minimies viettää kaksi ylimääräistä tuntia päiväkodissa, koska olen joko sieltä pois tai sinne takaisin kävelemässä. Lisäksi sitten yhdessä kävelemme tunnin verran päivähoitoon tai päivähoidosta pois. 

Että sellaista. Ja kyllä, olen maininnut olevani autoton yksinhuoltaja, jolla ei ole tukiverkkoja 400 kilometrin säteellä. Perähikiällä ei myöskään ole julkista liikennettä. 

torstai 6. joulukuuta 2018

Työläisen arkipäivät

Olen elänyt koko syksyn ruuhkakuukausia. Edelleen välillä tuntuu käsittämättömältä, että minulla on lapsi. Arkiaamut noudattavat aina lähes samaa kaavaa. Käytännössä herään kello 5:37. Hyvinä aamuina minimies jatkaa edelleen unia, mutta huonoina aamuina herää samalla kitisemään, jolloin en pääse suihkuun aikataulussa ja unohdan aina käydä laittamassa auton lämpiämään (ajastin ei toimi, joten jotta moottori lämpiäisi pitäisi muistaa käydä noin puoli tuntia ennen lähtöä). Jos minimies nukkuu, käyn suihkussa ja puen ja lämmitän maidon, johon isken päivän lääkeannoksen Pegorionia pitämään suolen toiminnassa ja herättelen minimiehen nätisti maitopulloon. Jos minimies ei nuku, yleensä ensimmäisenä suuntamme yhdessä maitoa lämmittämään, jonka jälkeen hyvinä päivinä karkaan suihkuun tässä vaiheessa, huonoina päiviänä olemme kohta molemmat suihkussa, jolloin aikataulu pettää. En ole kertaakaan tainut kuivata hiuksia ennen lähtöä, meikkaaminen tuntui turhalta ajan haaskaukselta jo ensimmäisen viikon jälkeen ja yleensä aamun ehostus rajoittuu siihen, että yritän epätoivoisesti löytää samanväriset sukat jalkaani. Sänky jää petaamatta ja tavarat levälleen. Minimiehen pesen ja puen ja kohta tungen jo ulkohaalaria päälle ja istutan rattaisiin. Tässä vaiheessa tarkistan, että kaikki on kasassa (oma reppuni ja minimiehen) ja pahoittelen kovasti kitisevälle jälkikasvulleni, että sori, ei minuakaan huvittaisi töihin mennä. 

Ulkona kiroan, että unohdin sen auton lämmityksen ja nyt kaikki ikkunat ovat jäässä. Lastaan minimiehen takapenkille ja pistän youtuben lastenlaulut soimaan. Meillä nykyisin viihdytään loistavasti autossa ja reilun viiden minuutin matka tuntuu todella lyhyeltä. Päiväkodin pihassa olemme noin 6:45, jolloin ihmettelemme yhdessä miten pimeää on ja kuinka kaikkialla on hohtavia katulamppuja. Käymme riisumassa vaatteet minimiehen lokerikkoon, jonka jälkeen suuntamme päivystyspuolelle. Tässä vaiheessa minimies tekee pikatarkisuksen paikka olevista aikuisista ja luultavasti päättää tällöin viimeistään, että eiköhän tämä tässä ollut, että voitaisiinko jo lähteä kotiin. Oman ryhmän aikuisten (tai kahden kolmesta) syliin minimies yleensä nykyisin (viimeiset pari viikkoa) menee oma-aloitteisiesta, mutta muiden aikuisten seura ei voisi vähempää kiinnostaakaan. Luultavasti selitän jotain, ettei viime yönäkään oikein nukuttu ja flunssa on taas melkoinen ja yskäkin kuullostaa oikeasti pahemmalta kuin onkaan, mutta soittakaa jos huonolta näyttää. Pikaiset heipat ja sitten puen tuulikaapissa kengät jalkaani kun minimies ulvoo protestiksi. Autossa olen noin kello 7:00, jonka jälkeen alkaa ikioma-aikani, jolloin ajan töihin. 

Puolen tunnin ajo on päivästä riippuen kaikkea rentouttavan ja olipa lähellä, ettei hengestään päässyt. Jos tulee ja rätkii räntää tai vettä ajaminen pimeässä on aika kammottavaa. Yksi päivä vastaantulevalla kaistalla joku oli ajanut päin kaidetta ja hälytysajoneuvojen valot näkyivät kilometrien päähän. Edelleen hidastan luvattoman paljon kyseisessä kohdassa, ihan vain varmuuden vuoksi. Töissä olen päivästä riippuen ajoissa tai todella ajoissa. Kerran erehdyin ehtimään paikalle juuri ja juuri ja huomasin, että koulussa kannattaa olla ennen oppilaita. Koulun läheisyydessä ajaminen ruuhka-aikaan on sekin kyllä aika kamalaa. Itse työpäivä työpaikalla kestää päivästä riippuen 4-8 tuntia. Yleensä lähden paikalta samantien. Ajo valoisassa takaisin päin taittuu huomattavasti nopeammin.

Päiväkodilla olen päivästä riippuen kello 14:00-16:30. Joskus olen niin aikaisin, että minimies on vielä päiväunia nukkumassa. Kokouksen jälkeen (onneksi vain kerran viikossa) olen niin myöhään paikalla, että taas on pimeää ja kummastellaan taas katulamppuja. Minimies on myös noiden päivien jälkeen aivan puhki ja käytännössä nuokkuu jo koko kotimatkan. Viikottaista hoitoaikaa minimiehelle kertyy reilu 37 viikkotuntia. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Kotona alkaa yleensä ulina. Viime viikolla alkoi ulina jo päiväkodilla, koska jälkikasvuni on päättänyt muuttaa kokonaan päiväkodille asumaan. Äitiä on pikaisesti mukava käydä moikkaamassa, mutta sen jälkeen pitäisi päästä sälekaihtimia repimään tai sängylle riuhumaan. Kotimatkalla yleensä pysähdymme kaupassa tai ajamme kotiin, josta lähdemme tarvittaessa kauppaan. Yhteinen aika tuntuu niin lyhyeltä, että kuulun niihin ihmisiin, jotka raahaavat väsyneen lapsen tarhapäivän jälkeen kauppaan kitisemään. 

Kotona olemme päivästä riippuen kello 14:30-17:30. Yleensä kitinä alkaa samantien. Joskus annan maitopullon, joskus menemme sänkyyn huilaamaan ja minimies nukkuu minipäikkärit tai syömme yhdessä välipalaa. Yleensä minimies touhuaa omiaan ja minä makaan puoli kuolleena lattialla seurana. Kovasti yritän tsempata jotain irti itsestäni ja yleensä edes hetken teemme jotain kehittävää, luemme kirjoja, rakennamme legoilla tai piilotamme autonavaimen (en edelleen ole löytänyt toista autonavainta mistään). Noin kello 18:30 viimeistään on iltapuuron aika. Minulla olisi valtavan pitkä lista erilaisia kielen kuntoutusliikkeitä, joita pitäisi tehdä ja treenata tässä vaiheessa, mutta ihan joka ilta en yksinkertaisesti ole jaksanut alkaa siitäkin tappelemaan väsyneen lapsen kanssa. Olemme aina sopivan väliajoin ottaneet mukaan uuden harjoitteen vanhojen tilalle niin määräkään ei tunnu niin suurelta. Jotta minimies suostuu laittamaan suuhunsa jotain karkeaa, yleensä youtube taas pyörii pöydällä, jolloin syöminen käy huomaamatta. Ruokapöydästä kannan päästä varpaista puurossa olevan minimiehen suihkuun, jossa päivästä riippuen voi kulua pitkään tai sitten vain hetki, jonka jälkeen vaihdetaan yöpuku ja yritetään muistaa harjata hampaat. Sängyssä ja unessa minimies on kello 19:00-20:00. Jossain vaiheessa unessa oltiin jo puoli seitsemän, mutta sitten minimies alkoi heräilemään yhdeksän aikaan “päiväunilta” ja valvoi tuntikausia, jolloin itsekään en päässyt nukkumaan vasta kuin pitkälle puolen yön jälkeen. 


Periaatteessa tämän jälkeen pitäisi tehdä töitä. Käytännössä kuitenkin aika usein makaan puoli kuolleena sohvalla seuraavat tunnit, jonka jälkeen luovutan ja kömmin nukkumaan puolen yön aikaan, kauhuissani siitä, että huomenna kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Viikonloput ovat ihania. Silloin meillä on harvoin mitään isompaa suunnitelmaa ja toimimme lähinnä fiilispohjalta. Tänään Itsenäisyyspäivänä esimerkiksi emme tehneet yhtikäs mitään. Minimies oli hereillä jo ennen kuutta. Epätoivoisesti yritin venyttää nousemista seitsemään, jonka jälkeen istuimme aamiaispöydässä pitkään ja hartaasti. Jossain välissä minimies kävi parvekkeella nukkumassa monen tunnin päiväunet samalla kun levytin urakalla sohvalla. Päivän kohokohta oli pahvilaatikko, joka jaksoi viihdyttää tuntikausia. Näitä lisää kiitos! Onneksi työpäiviä on jäljellä 11. Sen jälkeen joululoma ja muutto, jonka jälkeen koitetaan millaista on opiskeluarki kaksin lapsen kanssa uudella paikkakunnalla keskellä ei mitään, josta en tunne ensimmäistäkään ihmistä. Jäisipä meille enemmän aikaa yhdessäoloon... 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Käynti klinikalla

Kone on täynnä luonnoksia päiväkodista, sekalaisista ajatuksista, kielijänneleikkauksesta, puheterapiasta, kielen kuntoututksesta, tällä hetkellä päässä kuitenkin päällimmäisenä jyllää ahdistu tämän päiväisestä käynnissä hedelmöitysklinikalla. Varsin sinne alunperin ajan jo reilu kuukausi sitten. Talvella kun siellä minimiestä käytin näytillä silloin puhuttiin kovasti, että sitten kun hoidot aloitetaan pitäisi varata taas aika ensikäynnille. Kohta varauksen tehtyäni klinikalta soitettiin, ettei käynti nyt ihan oikeasti mikään ensikäynti ole vaan hoidon suunnittelukäynti ja siihen riittäisi lyhyempikin aika. Aikaa siirrettiin, koska olin kipeänä. Parin viikon päästä sitä siirrettiin kun minimies oli kipeänä. Tänään oltiin taas molemmat kipeinä, minä enemmän, minimies vähemmän, mutta päätin pitää kiinni suunnitelmistani. Minimies meni päivähoitoon ja minä viettämään sairaspäivää auton katsastuksen jälkeen (joka ei mennyt läpi) klinikalle. Olin paikalla hyvissä ajoin, eikä oikeasti jännittänyt pätkääkään. Elin pitkään siinä uskossa, että saadakseen seuraavasta lapsesta samat vanhempainvapaarahat seuraavalle “lomalle” kuuluisi jäädä kahden vuoden sisällä, mutta siinä onkin pelivaraa kolmeen vuoteen, joten päätin venyttää projektia kevään puolelle. Saisin opinnot hyvään alkuun ja ehtisin karistaa kiloja vähän väljemmässä tahdissa, kun paastoamalla kuukauden. Viime kerralla kuitenkin marssin samalla tavalla klinikalle oikeasti yhtä päättömien suunnitelmien kanssa. Teimme kuitenkin suunnitelman, jota lähteä noudattamaan sitten kun aika on otollinen. Alustavasti puhuttiin keväästä vaikka elettiinkin silloin elokuuta. Naivisti uskoin asioiden menevän samalla kaavalla. 

Parin vuoden sisällä klinikalla oli tapahtunut suuria asioita ja isompi yhtiö nielaissut klinikan sisäänsä. Ilmapiiri tuntui muuttuneen viime talvestakin jolloin kaikki ryntäsivät paikalle onnittelemaan ja ihastelemaan vauvaa. Tosin koska ylipäätänsä olin paikalla yksin, sain myös yksin rauhassa penkkiä kuluttaa, koska eipä minussa paljoa ihmettelemistä ole. Lääkärit joille saan olla kiitollinen minimiehestä koko loppuelämän eivät enää klinikalla työskentele ja varasin ajan sille ainoalle tutulle nimelle, joka talossa pyöri pari vuotta sitten. Ei kättelyä, ei varsinaista tervehtimistä, ei mitään kuulumisten vaihtoa. Olin oikeasti valikoinut varuilta puhelimeenikin kuvan minimiehestä, jotta olisin saanut esitellä miten tumma ja tulinen oli vaihtunut lakanaakin vaaleampaan blondiin. Laukussa minulla oli sektiosta epikriisit, koska halusin tietää miten paha endometrioosi minusta loppuepelsissä sektion yhteydessä löydettiin ja jos kaikki ne paikkaukset ja poltot sanoisivat lääkärille jotain. Kun lääkäri kuuli, että olin ajatellut PAS-siirtoa kevääksi, homma oli oikeastaan siinä ja kysymys lähinnä kuuluikin, että mitä siellä nyt sitten tein ja mitä muka halusin. Kuulema mitään suunnitelmia ei tehdä ja aika pitäisi varata edellisessä kierrossa. Yritin selittää, että viimeksikin kyllä suunnitelma oli olemassa ennen hoitoja, mutta kaikki kuulema voi muuttua ratkaisevasti parissa kuukaudessa. Minulle luvattiin, että jos homma oli nyt tässä, minua ei käynnistä laskuteta. Sitkeästi kuitenkin halusin, että edes paikat ultrattaisiin, koska niitä ei ole ultrattu sitten raskauden ja oikeasti välillä alavatsani on niin hellänä, että pelkäsin siellä kasvavan jotain ylimääräistä. Ultrassa kaikki on kuulema ok. Mitään kantaa tai kertomusta en saanut siitä kannattaisiko siirtoa yrittää tehdä luonnolliseen kiertoon vai lääkkeiden kanssa, kun siitä ei nyt voida keskustella edes teoreettisella tasolla, koska en ollut siellä juuri tällä hetkellä alkionsiirtoa tekemässä. Jotain selitettiin kuinka jos painoa tiputtaisin kiertokin olisi säännöllisempi, mutta kierto palautui kuusi viikkoa sektiosta ja on ollut siitä lähtien kellontarkka. Reilun vuoden aikana yhtenä kuukautena kierto on heittänyt parilla päivällä, mutta palautunut seuraavassa kuussa 28 päivään. 


Ja mitä sitten jäi koko käynnistä käteen? Ei yhtikäs mitään. Rahaa paloi pitkälle toista sataa. Tarkoitus oli pyytää, että papa-koe olisi otettu samalla haarojen levityksellä. Onhan se myös listattu heidän hinnastossaan, mutta sekin sitten jäi pyytämättä etten olisi vaivannut lääkärin aikaa sen enempää. Ennen ultrausta yritin kysellä, että olisi kiva tietää toimivatko munasarjani enää ollenkaan. Follikkeleiden lukumäärästäkään ei mainittu mitään. En siis tiedä joko munahanat ovat sulkeutuneet, saati keskustellut anemiasta, joka oli ennen hedelmöityshoitoja todella vaikea ja joka ei ole edelleen palautunut sektion jälkeen normaaliin arvioihin. Anteeksi pyydellen poistuin koko klinikalta. Pari vuotta sitten tuli tavattua klinkalla kolme lääkäriä ja niistä yksi onnistui saamaan oloni aina yhtä ahdistuneeksi ja anteeksipyyteleväksi. Onneksi kaikki muut ihanat naiset kuitenkin jaksoivat tsempata ja ymmärtää ja kysellä kuulumisia. Ilman noita muita olisin jättänyt koko leikin kesken, eikä minimiestä olisi olemassa. Sentään sain sen tongittua irti, että alkiot on pakastettu kahteen olkeen. Yhdessä on yksi erinomainen 1-luokan alkio ja toisessa kaksi 2-luokan alkiota. Hoitotuloksissa erinoamisten ja hyvien alkioiden välillä ei ole havaittua eroa. Kovasti mietin jo, että voiko klinikkaa vaihtaa ja viedä alkiot ja oljet mukanaan? Lääkäriä nyt ilmeisesti ainakin voi vaihtaa, mutta siitäkään ei ole takeita, että se vaihtamalla paranisi. Parempaa hoitoa olen saanut ihan lähiterveysasemalla, jossa on kohdeltu minua ystävällisesti vaikka turhallakin asialla olisi juossut.