Hyvästit heinäkuulle (enterorokko)

Jos mahdollista viimeisimmän vatsataudin jäljiltä olen ollut entistä varovaisempi. Minä, joka aikaisemmin annoin lapseni nuohota pitkin lattioita ja nuoleskella rappukäytäviä, olen istuttanut lastani rattaissa, kulkenut paikasta toiseen käsidesi hoitolaukussa ja vältellyt ihmismassoja. Siinä missä edellisessä kirjoituksessa julistin, ettei heinäkuu ole oikein ollut meidän kuukausi, kulunut viikonloppu kruunasi koko helvetillisen heinäkuun. Torstaina nostimme kytkintä VR:n siivin ja suuntasimme vanhemmilleni Itäiseen Suomeen. Tavallisuudesta poiketen olin todella tarkka mitä minimies sai junassa tehdä. Juna tosin oli täynnä, mutta emme vaihtaneet sanaakaan muiden kuin viereisellä penkillä istuvan mummelin kanssa. Emme käyneet leikkivaunussa leikkimässä, eikä minimies kontannut pitkin junan vaunuja (ainakaan kovinkaan montaa kertaa) ja siitä se varmaan sitten lähti. Perjantaina nautittiin kesästä ja uitiin järvessä. Lauantaina minimies alkoi kipuilemaan suutansa ja maitoa ei oikein uponnut. Pistin sen potentiaalisten hampaiden piikkiin. Sunnuntaina suuta kipuiltiin entistä enemmän, nukuttiin paljon ja muututtiin äärettömän kiukkuiseksi. Jossain vaiheessa huomasin mahassa ihottumaa (nokkosrokkoa) ja pari rakkulaa suupielessä, jonka pistin kananmunan piikkiin. Lopussa koko iltapäivä oli yhtä huutoa, kunnes jossain vaiheessa minimiehelle iski vilu ja kohta piti kaivaa laukusta pitkähihaista. Tässä vaiheessa tiesin jo, että peli oli menetetty ja kuumehan sieltä nousi kovaa vauhtia. Ihmettelin kovasti, että mikä sille nyt iski ja epäilin alustavasti vauvarokkoa.

Maanantaina aamuna vierestä heräsi polttavan kuuma minimies, jolla oli suupielet täynnä rakkuloita. Google vahvisti itsediagnosoinnin enterorokoksi eli entiseltä nimeltään suu- ja sorkkataudiksi. Päivän edetessä nokkosrokko levisi joka puolelle ja rokolle tyypillistä ihottumaa löytyi käsistä ja jalkapohjista. Jalat olivat ilmeisesti sen verran kipeät, että järjestelmällisesti minimies kieltäytyi jalkojaan käyttämästä ja roikkui koko päivän sylissä kiljuen. Hetkeäkään ei leikitty eikä oltu sekuntiakaan yksin. Iltaan mennessä rakkuloita löytyi myös suun sisäpuolelta. Ilta oli yhtä huutoa ja yöstä ei tullut mitään. Aamulla seitsemän aikaan luovutin kiljuvan jälkikasvuni isovanhemmilleen ja painuin itse nukkumaan.

Tänään tiistaina ympärivuorokautisen lääkitykseen on lisätty Panadolin rinnalle Burana. Kuume näyttää laskeneen ja nokkosrokko on korvaantunut röpelöisellä rokkoihottumalla ja lukemattomilla nestetäytteisillä rakoilta (etenkin jaloissa), jotka iltaan mennessä olivat alkaneet muuttua ruviksi. Suupielten rakot ovat myös poksahtaneet rikki ja kaiken kaikkiaan minimies näyttää todella hurjalta. Itseäni alkaa aina välittömästi kutittamaan rokkoista lasta kantaessani. Päivään on mahtunut pari hyvää tuntia, jolloin leikimme hetken hippaa ja päristelimme autoja pitkin olohuonetta. Muutoin ollaan kulutettu aikaa lähinnä sisätiloissa ilmalämpöpumpun alla. Maitoa menee vaihtelevalla menestyksellä, välillä kylmänä ja välillä lämpimänä. Muutoin kiinteät ovat rajoittuneet lähinnä jääkaappikylmiin smoothiepusseihin, joita menee vuorokaudessa muutama.

Hengissä sitä toki pysyy näinkin, mutta hyvästi heinäkuu. Ei tule ikävä!

Surkeiden sattumusten sarja

Heinäkuu ei oikein ole meidän kuukausi. Viimeisiä sohvanvaltaajaviikkoja vietetään ja minulla oli suuret suunnitelmat mitä kaikkea ehtisimme minimiehen kanssa kesällä vielä tehdä. Tarvitsen auton liikkuakseni valtavan pitkän työmatkan. Tänään selvisi, ettei talonyhtiössämme ole yhtään vapaata autopaikkaa ja jonoakin paikoille on. Fiksuna olisin varmaan hoitanut sitä autopaikkaa vähän aikaisemmin, mutta muisti on katoavaista ja asioilla on välillä tapana lykkääntyä. Sekään ei tosin takaisin, että autolle parin viikon päästä paikka parkkipaikalta löytyisi. Vieraspaikat on kellotettu neljään tuntiin. Kadun toiselta puolelta löytyy pari kolmen tunnin paikkaa ja muutaman korttelin päässä on pelto, jonka näköjään autoilijat ovat vallanneet yleiseksi parkkipaikaksi. Työaikana pitäisi taata se, että sieltä varmaan useimmiten paikka irtoaa ja ilmeisesti ihan alkusyksyyn ei ole pakkasiakaan luvassa, joten mahdollisuudet saada auto liikkeelle on olemassa.

Tänään oli alunperin tarkoitus kirjoittaa siitä kuinka paikallaan oleva ikivauvani lähti lopulta liikkeelle, mutta lopulta päivä ei sitten taaskaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla minimies heräsi poikkeuksellisesti ennen seitsemää. Yömyöhälle kukkujalle nämä aamut ovat aivan tuskaa ja kaappasin minimiehen kainalooni. Konttaavalle ja liikkuvalle jälkikasvulleni nämä aamun köllöttelyhetket ovat nykyisin haasteellisia. Usein sängyssä sitten kiikutaan reunoilla, minä nilkassa roikkuen. Viimeksi eilen myös peruutus sängyltä onnistui nätisti ja sängyn ympärillä oli valmiiksi aika paljon tyynyjä, joten otin rennosti. Vähän liiankin rennosti, koska kohta kuului parkaisu ja minimies makasi lattialla. Eilen illalla touhutessa pöytälamppu oli saanut kyytiä ja tietenkin tuo lampunvarjostin oli sitten tyynykasan päällä ja tietenkin minimies oli onnistunut tähtäämään laskunsa suoraan naama edellä kyseiseen lampunvarjostimeen. Vähällä kuitenkin päästiin. Silmäkulmaan tuli pieni vekki, joka ei vuotanut edes verta ja alaluomesta nenänvarteen valtavan pitkä naarmu, joka ei edes näyttänyt pahalta. Vasta kuin pari tuntia myöhemmin, kun lähdimme asioilla käymään.

Kulutamme aika usein aikaa "asioilla käymiseen". Vaikkei tosiasiassa minulla mitään hoidettavia asioita olekaan. Ne pakolliset hoidettavat asiat yleensä hoidetaan näyttöpäätteellä takapuolta kotona kuluttaen. Päiviin on kuitenkin mukava saada vaihtelua, koska asunto on paahtavan kuuma koko päivän auringon paistaessa sisälle aamusta iltaan ja melko usein minimies myös ilmaisee kyllästymisensä kitisemällä jatkuvasti ja vaatimalla syliin, josta rimpuillaan pois ja kohta taas ulvotaan kun ei olla sylissä. Minimies istui julkisissa nätisti omassa karsinassaan niin ettei vain onnistuttaisi saamaan taas uutta vatsatautia. Keskustassa ajattelin poiketa käymään täydenpalvelun kirpparilla, jossa minulla oli alkanut myyntijakso, mutta sitä ennen poikkesimme Kaisaniemenpuistossa leikkimässä. Kirpparilla ostin kassillisen omia vaatteitani. Olin varmistanut etukäteen kirppiksen hintapolitiikasta, jossa vakuuteltiin miten hinta- ja merkkitietoisia henkilökunta on, lopputuloksena ostin sitten kolmen sadan vaatteet takaisin itselleni hintaan 12.50 euroa. Näistä ehkä eniten hiertää edelleen, että paidasta, jossa oli hintalappu kiinni 36.90 euroa myytiin 1.50 euron hintaan. Tuolla myyntivoitolla mieluummin olisin tehnyt paidasta vaikka tiskirättejä tai lahjoittanut vaatteet eteenpäin niitä oikeasti tarvitseville. Onneksi satuin paikalle. Monta merkkivaatetta jäi edelleen myyntiin roikkumaan polkuhinnoin, mutta hillitsin niiden osalta itseni. Nämä takaisin ostetut kuteet vain sattuivat olemaan vaatteita, joiden myyntiin laittamista emmin pitkään. Toisaalta taas olin kirjoittanut erilliselle lapulle, että myisivät välikausivaatteet pois halvalla. Siellä ne kuitenkin keikkuivat rekissä ja pyyntihinta jostain vanhasta Reiman haalarista oli huikeat 28 euroa vaikka uusia Reimankin haalareita sai lähes samaan hintaan allennusmyynneistä. Minulla olisi vielä lokakuussa yksi myyntijakso tulossa kyseiseen puljuun, mutta taidan harkita tarkoin jätänkö jakson käyttämättä ja kuskaan suosiolla kuteet kierrätykseen tai annan pois niitä oikeasti tarvitseville.  

Tästä suuntasimme hakemaan minimiehelle Kalasatamasta Elli Learningista Kokokidin Mun päivä -magneetit. Ajattelin, että päiväkodin aloituksen yhteydessä aloitamme aikakäsitteen treenaamisen näillä läpysköillä. Pakkausta pyöritellessäni huomasin, että ikäsuositus niille olikin +2 vuotta ja minimiehen kiinnostus niitä kohtaan rajoittui puhtaasti niiden maistelemiseen, mutta jostakin se on kuitenkin aloitettava. Vähän samaan tapaan treenaamme päivittäin useampaan otteeseen kehonosia. Toistaiseksi tajuamatta koko leikistä yhtään mitään. Edelleen ainoa verbaalinen kommunikointi välillä on kirjaimellisesti haukkumista. Minimies haukkuu aina elävän koiran nähdessään. Kuville ja piirroksille ei kuitenkaan haukuta. Sitten sain kuningasidean ja päätin, että mehän käymme vielä metrolla Kampissa viimeiset alennusmyynnit katsastamassa, koska viime Kamppivierailusta on aikaa. Minimiestä shoppailu ei enää tässä vaiheessa napannut ja koska kyseessä piti olla pikainen visiitti keskustassa, en ollut poikkeuksellisesti pakannut mukaan edes maitopulloja. Päätin, että suuntaamme kolmoskerroksesta pohjakerrokseen ja käymme ostamassa parit smoothiepussit matkaan. Koska minimies kävi hermona, nappasin vauvan poikkeuksellisesti kainaloon. Hissiin tuli meidän lisäksi pariskunta pienemmän vauvan kanssa, joka sekin matkasi sylissä ja minimies kiinnostuneena tapitti tätä lajitoveriaan. Pienempi vauva jäi pois kakkoskerroksessa. Vahingossa olin painanut ennen pohjaa myös ykköskerroksen nappia, jossa teimme sitten turhan pysähdyksen.

Enkä edelleen tiedä mitä oikein tapahtui. En näprännyt puhelinta tai ollut ajatuksissani. Juttelin minimiehelle mitä seuraavaksi tehdään, kun hissin ovet avautuivat ja seuraavassa hetkessä minimiehen käsi oli pitkälle rannetta myöten jossain hissin uumenissa täysin jumissa. Vetämällä se ei liikkunut mihinkään. Ketään ei ollut lähettyvillä eikä näköpiirissä, mutta silti huusin aika äänekkäästi apua. Lopulta en keksinyt mitään muuta kuin painaa hissin ovet kiinni napista, kirkuva jumissa oleva lapseni sylissä. Tämä toimi. Ovet sulkeutuivat ja matka jatkui kerrosta alemmaksi samalla kun minimies huusi kuin palosireeni. Tästä syöksyin kiljuva lapsi sylissäni ulos samalla kun yritin kuumeisesti miettiä mitä nyt pitäisi ja kuuluisi tehdä. Ulkona minimies myös alkoi kättänsä liikuttaa, jolloin ajatuksetkin selkenivät sen verran, että soitin suoraan Lastenklinikan päivystykseen, koska kyseinen pulju vain sattui olemaan omaa terveysasemaa lähempänä. Sieltä käskivät käydä kättä näyttämässä ja sinne me sitten lopulta taas suuntasimme kaupan kautta smoothiepussit kyydissä.  

Shokissa jotain änkytin Lastenklinikan luukulla, sydämen hakatessa tuhatta ja sataa, kuinka särjin koko lapseni käden. Päivystyksessä olimme sillä hetkellä lähes ainoita käytävässä odottavia potilaita. Onneksi, koska ehdin tässäkin taas kelata, minkä taudin tällä kertaa sieltä mukaamme nappaisimme. Lopulta tapasimme sairaanhoitajan opiskelijan kanssa. Kättä, joka oli hailakan punainen puristuksessa olemisesta, paineltiin ylhäältä alaspäin ja pyöriteltiin joka suuntaan. Lopulta minimiestä leikiteltiin molemmilla käsillä. Kuulema näin pienillä murtumat ovat yleensä poikkisuuntaisia ja paranevat itsestään. Hoitona niihin on useimmiten kipulääkitys ja joskus lastoitus, jolla lievennetään kipua. Tyypillistä murtumille myös on, että pieni lapsi lopettaa kyseisen raajan käytön kokonaan. Minimies kuitenkin hyväntuulisesti leikki molemmilla käsillään, jolloin käden kuvantamiselle ei nähty edes tarvetta. Takaisin käskettiin tulla siinä tapauksessa jos minimies lopettaa kätensä käyttämisen. Omakantaan oli myös muistettu kirjoittaa, että kaatunut (pitihän sitä vähän kaunistella) aikaisemmin aamulla ja saanut ruhjeen silmäkulmaansa ja naarmun nenäänsä. Ihme kun eivät lastensuojeluilmoitusta tehneet. Äiti, joka ensin runnoo lapsensa naaman ja sen jälkeen vielä käden.  

Omalta äidiltäni sain läksytyksen kuinka minä en kuulema enempää lapsia tarvitsisi, kun tätäkään en saa yhtenä kappaleena pidettyä (ei ehkä ihan noilla sanoilla ainakaan ihan tosissaan, mutta pahaa se kuitenkin teki kuulla). Tästä näin viisastuneena sitten olen lukenut artikkeleita (minimiehen puristuksiin jäänyt käsi ei ilmeisesti ollutkaan ihan niin harvinaista) ja tavannut hissin turvaohjeita. Kuulema avautuvassa hissinovessa ei ole turvatoimintoja, joilla laite tunnistaisi vierasesineitä. Tällöin liukuovea vasten pidetty minimiehen käsi (en kyllä rekisteröinyt, että käsi ylipäätänsä oli liukuovea vasten, mutta pakkohan sen on olla ollut) on päässyt kulkeutumaan oven ja karmin väliseen rakoon ja joutunut puristuksiin. Nyt olen kulkenut koko loppupäivän hissiin niiden rakoja tarkistaen. Tässä meidän talonyhtiössä on niin pienet raot ettei niiden väliin kyllä saisi mitään työnnettyä, mutta ilmeisesti näin ei ole kaikkialla. Eli jatkossa lapset poissa oven lähettyviltä ja mieluiten rattaisiin köytettyinä hissin perimmäisessä nurkassa kouluikään saakka.  

Morkkis on kyllä ollut melkoista ja olen sen kyllä mielestäni ansainnutkin. Illalla minimies vielä otti kunnon upposukelluksen uima-altaaseen, mutta sieltä sen sentään sain yhtenä kappaleena ylös ongittua ja ilmeisesti ilman traumoja, koska kylpyleikit jatkuivat senkin jälkeen vielä pitkään. Tästä taas herkistyneenä on tullut koko ilta omaa jälkikasvua ihasteltua päästä varpaisiin ja toimivaan käteen saakka.

Ohi on (toivottavasti)

Minulla on ollut joku suunnaton hinku saada jalkoihin pikku kakkonen pyörimään mahdollisimman nopeasti. Pakko myöntää, että itselläni näinkin pieni asia kuin tämä jatkuva oksennustautikierre sai jo viime yönä siihen pisteeseen, että totesin kaverilleni, että kuka hullu näitä lapsia haluaa. Samalla mietin, että entä jos näitä olisi useampia, että ei kiitos. Kulunut kuukausi on ollut yhtä oksennustautia. Mitään ei voi suunnitella tai tehdä, että entä jos silloin se on minullakin. Tälläkin hetkellä meidän oli tarkoitus olla junan kyydissä ja täällä sitä kotona lasketaan tunteja, että koska sitä voisi virallisesti julistaa tämän taudin voitetuksi. Mummi kyllä oli sitä mieltä, että kyllä heille saa raahautua noroviruksenkin kanssa, että eihän sitä huonossa tapauksessa sairastettaisi sitten lomasta kuin vain pari päivää. Itse taas näen kauhukuvia kuinka yrjötauti kiertää taas viikkotolkulla, jonka jälkeen aloittaa kierroksen muuntautuneena alusta.

Tosiasiassa kuitenkin nyt näyttää siltä, että ainakin minimies selvisi tästä taudista suhteellisen helposti. Viiden minuutin välein yökkimistä harrastettiin sinne puoli neljään saakka viime yönä ja loppua kohden tahti hidastui. Sairaanhoitajaa uhmaten, en kyllä edelleen voinut edes kuvitella painuvani itse nukkumaan samalla kun vauva omassa sängyssään unissaan itkua väänsi ja kakoi ilmaa. Myöskään nesteyttää en uskaltanut, koska ajattelin, että ehkä sen vatsan olisi hyvä saada rauhoittua. Aamulla sitten upposi 200ml Floridralia, jota minimies oppi sairaalassa janoonsa juomaan ja neste pysyi sisällä. Sen jälkeen maitopulloja meni tasaisen väliajoin pitkin päivää, mangososepurkki ja joku epämääräinen smoothiepussi. Mitkään mehujäät, kurkkuviipaleet tai vesimukit eivät kelvanneet. Vaippoja vaihdoin neljä, joka sekin on edistystä siihen nähden, että rotaviruksen aikaan niitä vaippoja meni ennätykselliset 33 yhden vuorokauden aikana. Minimies on uinut parvekkeella uima-altaassa, levitellyt vessapaperirullia pitkin asuntoa ja foliopapereita pitkin keittiötä samalla kun itse yritin siivota siltä varalta, että kohta yrjö itselläni lentää ja makaan puolikuolleena seuraavan viikon.

Samalla kävimme sipsi ja mehujäävarastot täyttämässä ja ostettiin jääkaappi täyteen mehua. Ja kyllä, edelleen raahasin oksennustautisen lapseni mukanani kauppaan. Minne muuallekaan sen olisi voinut siksi aikaa jättää? Minimies kyllä kiltisti istui rattaissa eikä koskenut mihinkään. Lisäksi kumihanskoja tarvittiin lisää. Kloriitti oli lähikaupasta loppu (onkohan muillakin oksennustautia?), joten nyt on sitten muilla tököteillä pesty pintoja samalla kun on laskettu tunteja. Noroviruksen itämisaika on 12-48 tuntia. Ensimmäiset 24 tuntia on takanapäin ja olen mielestäni aina välillä voinut todella pahoin. Tosin voin pahoin rotaviruksen aikaankin, joka ilmeisesti oli loppupeleissä vaan psykosomaattista oireilua. Samalla jokainen jälkikasvuni yskäisy jättää pari sydämen lyöntiä välistä, että tästäkö tämä alkaa taas alusta. Rotaviruksen kanssa nimittäin kävi niin, että oltiin toipumassa hyvää vauhtia, kunnes kunto sitten neljäntenä päivänä kahden megahyvän päivän jälkeen romahti totaalisesti. Sormet ja jalat ristissä siis oksennusvapaiden päivien puolesta! 

Taas

Tässä sitä taas ollaan. Olin juuri hehkuttamassa kuinka meillä vihdoinkin syödään normaalisti ja vähän enemmänkin. Tänään mietin, että aika reilusti meillä on myös kasvettu näin kesän aikana, ainakin leveydessä, koska kesäasuissa alkaa niska-haaramitta tulla vastaan siihen malliin, että napit poksahtelevat itsestään auki. Tänään meillä syötiin ensimmäistä kertaa kokonainen banaani ja ihan itse. Myös puurot upposivat aamulla sekä illalla. Mehujäätkin maistuivat samanaikaisesti lihasoseen kanssa. Riisikakkuja on mennyt kolme. Ollaan käyty ensimmäistä kertaa vaahtokylvyssä, etsitty tavaroita pyyhkeiden alta ja korkattu kylvyssä pyörineet hiekkalelut hiekkalaatikolla. Päiväuniakin on nukuttu tavallista enemmän.

Ihmekään ollut, kun illalla uni ei meinannut tulla. Edellisenä yönä minimies nukkui huikeat 13.5 tuntia. Päivällä pari tuntia ja illalla vielä tunnin tirsat. Nukkumaan mentiin kyllä ajallaan, mutta aikansa lepäiltyään minimies tuli siihen tulokseen, että nukkuminen on yliarvostettua ja heitteli sängystä kaaressa tutteja ja pehmoleluja toista tuntia. Sen jälkeen tuli oksennus tyhjästä ja tämä äiti optimistisena ajatteli, että vatsa ei vain vetänyt tuollaista ruokamäärää. Kunnes yökköjä alkoi ilmaantumaan lattialle ja suihkuun ja kohta taas sänkyyn. Seuraava tunti sitten yökittiin viiden minuutin välein ja tämä oksennuskammoinen äiti roikotteli jälkikasvuaan nukkuvaa ja unissaan itkevää ja ilmaa sekä limaa yökkivää lastansa pää alaspäin.

Ehkäpä soitin myös paniikissa Lastenklinikan päivystykseen keskellä yötä, koska onko tämä edes normaalia, että meillä taas oksennetaan ja viiden minuutin välein. Ja kyllä, olin juuri se idioottivanhempi, joka tukkii sairaalan puhelinpäivystyksen vatsatautisen lapsensa takia. Puhelimen päässä pitivät todennäköisenä, kuten itsekin pelkäsin, että kyseessä on nyt uusi vatsatautivirus. Lisäksi käskivät vain painua nukkumaan samaan huoneeseen, nostaa vauvan sängynpäätyä ylöspäin ja  antaa vauvan yökkiä unissaan. Kuulema tosipaikan tullen, heräisin ja ehtisin avustamaan. Olen kuulema myös parin viikon takaisesta herkässä tilassa, enkä normaalisti olisi päivystykseen soittamassa. Tämän kyllä allekirjoitan täysin, vaikka olenkin kelannut kaikki mahdottomat ja mahdolliset läpi, mitä minimies olisi saattanut kitusiinsa tunkea, joka selittäisi tämän teelusikallisen vaahtoa yökkimisen. Kuulema täällä jyllää norovirusepidemia ja samalla käskettiin varautumaan, että parin vuorokauden päästä yökin minäkin.

Tässä sitä nyt valvotaan, lasketaan tunteja ja minimies jatkaa järkyttävää jatkuvaa yökkimistä.

Tällä kertaa en myös oikein osaa yhdistää mistä viruksen olisimme mahdollisesti voineet napata. Normaalisti olen aika rento ja annan minimiehen hengailla paikallisjunissa penkeillä. Nyt en kuitenkaan ole edelleen päässyt ylitse edellisestä virustartunnasta ja minimies on poikkeuksellisesti istunut kaikki matkat omissa kärryissään. HopLopissakin olemme käyneet visiitillä vain ajatuksen tasolla. Tyrmäsin sen nimittäin vedoten siihen, etten halua meille vähään aikaan mitään uusia tauteja. Lapsia emme ole tavanneet. Vaippoja ei olla vaihdeltu julkisissa vessoissa ja vasta tänään uskalsin pakata rotaviruksen jäljiltä kumihanskat pois ja käsitellä vaippoja normaalisti. Lisäksi iskin viimeisetkin pyykit, hoitotasonaluset ja käsipyyhkeet pyykkiin rotaviruksen jäljiltä. Nyt kello on puoli kaksi ja kone pyörittää uutta viruksen saastuttamaan pyyhevuorta.

Tapaus sairaalaruoka

Rotavirus näyttää voitetulta. Serkuista ainoastaan yksi sai tartunnan ja sairasti sen vuorokaudessa. Sen jälkeen onkin laskettu altistuksesta itämisaikoja ja edelleen saippuaa ja käsidesiä kuluu pulloittain, mutta pitkästä aikaa meillä taas syödään. Sairaalan ruoka-annokset kierremakaroneineen ja kalapaloineen jäivät vaivaamaan sen verran, että lähetin sairaalalle palautetta netin kautta ja kyselin, että oliko tämä ihan tosissaan joku sairaaloiden yleinen kanta, että 10-kuukautta vanhojen vauvojen oletetaan nauttivan lounaat ja päivälliset kolmen lajin illallisena ja pupeltavan ja hienontavan nämä ruokalajit muutamilla hampailla. Laitoin vielä rastin kohtaan, että toivoin asian tiimoilta yhteydenottoa.   

Muutamaa päivää myöhemmin puhelin aamulla soi ja sieltä soitti KYS:n (Kuopion yliopistollisen sairaalan), Lasten ja nuorten osaston osastonhoitaja, joka pahoitteli sitä, etteivät minimiehen ruokailut olleet toteutuneet osastolla asianmukaisesti. Ruoka oli kuulema alun alkaen tilattu väärin. Sen sijaan, että meille olisi tilattu 6-12 kuukautta vanhojen vauvojen soseita, joihin olisi lisätty erikseen tiedoksi, että ei maitoa ja gluteenia. Minimies sai yksilöllistä ruokaa, maidotonta ja gluteenitonta, mutta jossa ei huomioitu ollenkaan ikää. Ruoat oli lapettu keittiössä purnukoihin samalla linjastolla, jossa jaetaan normaalisti kaikkien sairaalan potilaiden ruoka taaperoista vaareihin. Tässä vaiheessa lapuilla oleviin potilaiden ikiin ei enää kiinnitetä huomiota (osastosihteeri oli soittanut keittiöön ja selvitellyt miten moinen moka oli päässyt tapahtumaan). Puhelu oli kaiken kaikkiaan asiallinen ja palautteesta myös kiitettiin, koska kuulema tästä eteenpäin osastolla selkeytetään lastenruokatilauksen ohjetta ja sijaisten perehdytyskansiota (kesäsijaiset saavat aina syyt niskoilleen työpaikasta riippumatta), jottei kukaan toinen mini-ihminen saa väärää ruokaa. Lisäksi samalla pahoiteltiin myös sitä, ettei minimiestä hoitanut henkilökunta huomioinut, ettei ruoka ole asianmukaista 10-kuukautta vanhalle vauvalle. Minä kyllä sitä päivittelin kaikille siivoojasta lähtien, että miten tällainen ruokapolitiikka on edes mahdollista. Keittiöstä kuulema olisivat voineet tilata uudet ruoat tai vaihtoehtoisesti tarjota tilalle purkkisosetta. Viimeistään kuulema juuri noiden kierremakaroneiden olisi pitänyt olla merkki henkilökunnalle, että minimies saa väärää ruokaa, eikä järjen käyttö olisi ollut pahitteeksi vaikka papereissa lukisi mitä tahansa. Tapausta kuulema vielä erikseen käsitellään osastolla ja otetaan puheeksi palaverissa. Itse sain vielä kirjallisen selonteon tapahtuneesta, että kuulema ylemmälle johtoportaalle menee ja jää myös tieto siitä, että viestiini on reagoitu.   

Niin ja se siitä kuuluisista äidinvaistosta. Omat vaistoni tuntuvat aina heräävän jälkijunassa. 

Sairaala-asiaa

Nyt ollaan kotiuduttu. Lääkäri puhui, että oli osastolla perjantaina kun olin kovasti kotiin lähdössä, mutta tästä sitten ilmeisesti tulikin pidempi reissu. Totesin, että ei se mitään, että vaellusreissu meni jo ohitse ja ihminen on sopeutuvainen. Viimeinen vuorokausi oltiin sikäli turhaan osastolla, että oikeasti vain kerättiin molemmat voimia. Muualla maailmassa eristyshuoneen ulkopuolella oli tapahtunut sen verran, että ensimmäinen serkku kolmesta oli aloittanut oksentamisen viime yönä. Nyt jännityksellä odotetaan, että kuinka monta sukulaista tuo rotavirus vielä ehtiikään läpikäydä ja millaisella aikataululla. Itse uskon olevani immuuni tai sitten oireeton kantaja minimiehen viruskannalle, mutta mikään ei takaa sitä etteikö virus olisi ehtinyt muuntua matkalle sen verran, etten sitä itselleni onnistuisi nappaamaan serkuilta. Ehdotin jo (puolitosissaan), että jättäisin koko serkkukolmikon porukoilleni hoitoon ja hakisin heidät kotiin joskus ensi viikon loppupuolella terveenä ja rotavirusvapaana. Edelleen en tiedä mitään kamalampaa kuin oksennustauti. Ollaan kuitenkin taas kokemusta viisaampia ja päässäni olen vertaillut kahden eri sairaalan eroja. Erilaista kuitenkin on se, että silloin olimme suunnitellussa operaatiosta, kun nyt taas meidät siirrettiin päivystyksestä osastolle erityshuoneeseen. Lisäksi minimiehellä oli ikää viimeksi puoli vuotta vähemmän. Molemmista kuitenkin jäi lopulta hyvä fiilis ja pääasia, että minimies saatiin taas kuntoon!

Sairaalaan sisäänpääsy

Soitin päivystyspuhelimeen matkalla ja kyselin ohjeita mitä minun kuuluisi tehdä. Koska kuulema olin ulkopaikkakuntalainen ja minimiehen oireet sen verran monimuotoiset, minut ohjattiin tulemaan tarkistukseen päivystykseen siinä vaiheessa kun sairaalaan pääsen. Ulkopaikkakuntalaisena niitä ei kuitenkaan voitu syöttää mihinkään tietokantaan Sairaalaan saavuttaessa minut saatettiin infosta sairaalan päivystysvastaanottoon. Siellä kuitenkin sain melko tylyn vastaanoton ja minut lähetettiin terveyskeskuksen päivystykseen, koska asia ei ilmeisesti ollut tarpeeksi akuutti ja kiireellinen. Takaisin käskettiin tulla vain siinä tapauksessa jos ja kun saan lähetteen erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskuksen päivystyksessä esitin asiani omalla vuorollani luukulla, jossa puolestaan arvioitiin, että lääkärin olisi vielä varuilta hyvä tarkistaa minimiehen kunto. Lääkäri tosiaan luokitteli minimiehelle keskivaikean kuivumisen ja sanoi, että lastenlääkärin pitäisi vielä tarkistaa nesteytyksen tarpeellisuus. Tästä sitten lähete kourassani palasin siihen pisteeseen, josta ylipäätänsä alunperin lähdin liikkeelle. Nyt meille kovasti pahoiteltiin, ettei heillä ollut tietoa minimiehen synnynnäisestä suoliepämuodostumasta, vaikka kovasti edelleen sanoin, että vaiva on jo hoidettu, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa (se tuli esille TK-lääkärin vastaanotolla, kun puhuttiin rotavirusrokotteesta tai meidän tapauksessa sen puutteesta). Samalla toinen täti kirjasi minimiehen tietoja koneelle ylös ja innoissaan jakoi esitteitä omakannasta ja alueen päivystävästä numerosta (jonne ylipäätänsä olin osannut soittaa ihan ilman esitettäkin monta tuntia aikaisemmin). Samalla muisti mainita, että tietokoneelle on nyt erikseen kirjattu ylös, että esitteet on minulle annettu. Itse en olisi vähemmän voinut esitteistä välittää vaan olin huolissani kalmankalpeasta jälkikasvustani. Kiltisti kuitenkin esitteet tungin kassiin. Tästä matka jatkui lastensairaanhoitajan perässä täysin tyhjälle lastenosastolle, jossa ei siis ollut iltamyöhään mitään toimintaa eikä kyllä potilaitakaan. Tämän jälkeen siirryttiin aavemaisen tyhjään odotustilaan odottelemaan lastenlääkäriä. Siitä matka jatkui kanyylin laittoon ja taas odottelimme pienen ikuisuuden odotushuoneesta, josta meidät tultiin noutamaan osastolle.

Minimiehen kanssa olemme kerran joutuneet 10 päivän ikäisenä Lastenklinikan päivystykseen kipuitkun takia. Tällöin meidät ohjattiin omaan yksityishuoneeseen, jossa tarvittavat tutkimukset tehtiin eikä meitä juoksutettu paikasta toiseen. Tosin silloin erikseen mainitsivat siitä, että vauva on niin pieni, ettei voi oleskella infektiopotilaiden kanssa samassa odotustilassa vaan tarvitsee oman huoneen. Ennen tätä kyllä yritin saada lähetettä juurikin Lastenklinikalle terveyskeskuksen kautta, joka osoittautui todella hankalaksi. Tämän jälkeen tein päätöksen, että jatkossa sairastumme aina virka-ajan ulkopuolella, jolloin meillä on oikeus marssia suoraan Lastenklinikan päivystykseen. Siitä miten käytännössä päivystysasiat siellä silloin toimivat ei ole kyllä mitään tietoa.

Hoitajat

Meillä oli ehkä maailman ihanin henkilökunta Lastenklinikan osastolle K6, joten tuntuu vähän epäreilulta verrata näitä kahta kokemusta keskenään. K6-osastolla tunsin oloni heti tervetulleeksi ja koska tiedossa oli suunniteltu osastojakso pääsimme paikanpäälle etukäteen haastatteluun lääkäreitä ja hoitajia tapaamaan. Hoitajat kävivät aina välillä ohikulkiessa minimiehen vointia ja kuulumisia kyselemässä.

Tällä kertaa pääsimme osastolle hiukan ennen puoltayötä ja saman tien eristykseen. Itselleni jäi vain sellainen mielikuva, että sen sijaan, että meidän voinnista oltaisiin oltu kiinnostuneita ja meille oltaisiin esitelty paikkoja. Meidät lähinnä vain lätkäistiin huoneeseen. Otin heti puheeksi minimiehen maitoallergian ja käytössä olevan Nutrilon peptin. Sitä ei ihan heti osastolle saatukaan eikä minullakaan sattunut olemaan mukana kuin pari pulloa hätävarajuomaa. Soitin lopulta tilausta porukoilleni tulemaan, että korviketölkkiä tarvittaisiin pikaisesti. Mitään ei oikein ohjeistettu ja kaiken jouduin opettelemaan ja kyselemään itse. Hoitajien soittokellokaan ei toiminut, joten oltiin kyllä aivan yksin eristyksessä kaikilta kanteilta. Tässä varmaan pääsyy miksi niin kovasti olin pois lähdössä heti ensimmäisen yön jälkeen.

Ruokaa sain ensimmäisen kerran seuraavana päivänä kanttiinista kello 16. Kyselin kyllä kovasti hoitajilta, että jos heillä olisi aikaa minimiehen perään katsella, mutta siihen suhtauduttiin hyvin nihkeästi ja ympäripyöreästi. Kipeää lastani en meinannut yksin jättää osastolle eristykseen huutamaan, joten tyydyn taas lähinnä vain selittämään kaikille miten huonosti asiat on täällä hoidettu tässäkin asiassa. Lopulta joku sanoi, että jos minimies voisi nukkua sen ajan kun olisin poissa. Yritin nukuttaa kipeää lasta kolme tuntia hiestä märkänä, väsyneenä, likaisena ja aivan epätoivoisena, että olisin päässyt pesulle ja syömään. Viivyin poissa hetken ja kun tulin takaisin hoitajaa, joka oli luvannut katsella minimiehen perään ei näkynyt ja löytynyt mistään. Ilmeisesti jälkikasvuni oli siis ollut täysin yksin eristyksessä tuon ajan.

Tämän jälkeen homma alkoi toimimaan ja meille sattui ihania hoitajia, jotka toivat itselleni lisäpeittoja ja totesivat, että kyllä heiltäkin saa korviketta jos sitä haluaisin käyttää, koska kuuluu vakiona ihan hoidon hintaan. Joku korjasi soittokellon ja alettiin varmistelemaan kanttiinin aukioloaikoja, että minäkin varmasti saisin syötyä. Takaisin tullessa hoitajilla oli aina antaa minulle raportti valmiina ja aina muistivat mainita juuri käyneen nukkuvaa minimiestä kurkkaamassa. Olisivat olleet valmiina myös hoitamaan minimiestä hereillä. Viimeisenä iltana minimies tosiaan pääsi vielä kylpyyn, kun ihana hoitaja meille kylpyammeenkin jostain taikoi.

Kokonaisuuden kannalta, kuinka onnistunut sairaalakokemus on, sanoisin olevan hoitajilla. Jokainen potilas, oli kuinka vähäpätöisen asian takia osastolla, on kuitenkin se kaikista tärkein omille vanhemmilleen ja kaikki me varmasti haluamme tulla huomioiduksi edes jollain tavalla.

Vanhempien läsnäolo

Lastenklinikan vanhaa puolta ei ole oikein tehty vierihoitoon ja jos kahden hengen potilashuoneissa oli kaksi lasta, yöpyminen lapsen vieressä ei ollut mahdollista. Ihana henkilökunta kuitenkin aina löysi jonkun kolon, jonne majoittaa vanhempi. Samalla käytiin läpi yhteiset pelisäännöt, että missä tapauksessa vanhempaa tultaisiin herättämään. Itse vietin osastolla ensimmäiset lapsivapaat yöt ja nukuin äänieristetyn kokoushuoneen lattialla patjalla huikean pitkiä katkeamattomia yöunia. Peseytymismahdollisuuksia ei myöskään ollut ja pitkäaikainen asuminen osastolla on varmasti hyvin epäkäytännöllistä, koska vanhemmille oli varattu minimaalinen jääkaappi (jonne omien eväiden tunkeminen oli todella työlästä), mikroaaltouuni ja kahvinkeitin.

Täällä eristyksessä minulle oli jo valmiiksi pedattu sänky minimiehen häkin viereen. Tosin minun yöpymisestä kukaan ei koskaan mitään kysynyt, vaan minun oletettiin hoitajan itse jälkikasvuni. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos en olisi ollut kykenevä paikalla olemaan. Eristyksen takia meillä oli myös oma kylpyhuone suihkuineen. Viereisen eristyshuoneen sulkutilassa myös bongasin mikron ja jääkaapin. Meiltä ne kuitenkin puuttuivat ilmeisesti vasta valmistuneen remontin takia.

Sairaalaruoka

Lastenklinikalla kävimme erikseen läpi ravitsemussuunnitelman yhdessä hoitajan kanssa ennen osastoa. Koska ikää oli reilu neljä kuukautta päätimme yhdessä jättää kokonaan kiinteiden maistelut kotipuoleen ja juottaa pelkkää maitoa. Erikoismaidon saamisessa ei ollut mitään ongelmia ja päin vastoin minun sanottiin tulleen juuri oikealle osastolle, että täällä osataan ruokkia erityisiäkin syöjiä. Ruokaa tuli silloin kun sitä vauva vaati.

Tällä kertaa jo pelkkä korvikkeen saaminen tuntui ensi alkuun työläältä. Koska minimies oli tullut osastolle puolen yön aikoihin, aamupalaakaan meille ei ollut tullut ja lounas ei löytänyt koskaan perille. Siinä vaiheessa kun ne lopulta alkoivat perille löytää olin aika ihmeissäni. Tiedän toki, että sormiruokailu on kovassa nousussa, mutta minimiehen annokset vastasivat kenen tahansa osastohoidossa olevan ruokaa ikään katsomatta. Yleensä lounas ja päivällinen käsitti kolme kippoa. Yhdessä oli jotain ruokaa, kuten pastaa ja kalapaloja, peruna ja jauhelihakastiketta tai jotain peruna-liha-kasviskiusausta, toisessa salaattia tai raastetta ja kolmannessa jälkiruokaa. Lisäksi lisukkeena oli aina leipä levitteellä. Jälkiruoat olivat sokerikiisseleitä tai rahkoja. Aamiaiseen kuului puuro, tuoremehu ja joku leipä leikkeleellä ja muutamalla kurkkuviipaleella. Iltapalaa meille ei koskaan tullut, koska normaalisti kuulema osastolla tarjoillaan kaurapuuroa, mutta gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle minimiehelle sitä ei voitu tarjoilla. Korvikkeeksi tarjottiin Piltin hedelmäsosetta, joka kyllä varmasti upposikin paremmin kuin sairaalapuurot. Ilmeisesti minulla sitten on erikoislaatuinen kymmenkuinen, mutta sihtikurkkuinen minimies edelleen sylkee riisinjyvätkin suustansa, joten näitä ruokia maistelemalla oppi sen verran, että käänsi varmuuden vuoksi aina päänsä pois ja sulki tiukasti suunsa. Lisäksi mausteena oli käytetty suolaa, jota ei edes suositella tämän ikäisille, kuten ei leikkeleitäkään. Ylimääräinen lisätty sokeri ei myöskään taida varsinaisesti täyttää imeväisikäisen ravintosuosituksia. Ainoat ruoat, jotka listalta upposivat olivat nämä makeat jälkiruoat. Huonona äitinä päätin olla kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota vaan pidin pääasiana, että edes jotain uppoaa, mutta onko tämä tavallista, että pikkupotilaille tarjoillaan normaalia sairaalaruokaa ottamatta huomioon lapsen ikää? Tarjottimella kyllä oli aina erillinen maininta yksilöidystä ruokavaliosta ja minimiehen ikäkin oli merkitty näkyville: 0,10V, joten onkohan lastani erehdytty pitämään 10-vuotiaana vai onko tämä sairaaloiden normaaliruokavalio imeväisikäiselle?