Pukamia ja pastilleja

Viime viikolla tuli ajeltua lähes tuhat kilometriä ja panikoitua vapauden huumasta. En pysähtynyt kertaakaan, kun oli kiire minimiehen luokse. Siellä se söi ruokapöydässä ukin kanssa ja hymyili naamani nähdessään. Mietti varmaan, että ollaan me joskus aikaisemminkin tavattu. Siitä saakka olemme olleet melkein erottamattomat. Haastattelussa kysyttiin tasan kaksi kysymystä: mikä on työssä kivointa ja entä haastavinta? Ulos yritettiin potkaista vajaan kymmen minuutin kuluttua ja valinnan tulokset luvattiin ilmoittaa loppuviikosta. Soittoa ei kuulunut ja kirosin koko homman ja totesin etten olisi paikan päälle raahautunut jos olisin tiennyt olevani haastattelussa täysin turhaan. Suunnittelin syksyn täysin uusiksi, kunnes tiistaina puhelin soi ja sain työpaikan. Ilmeisesti se oikeasti paikkaan kaavailtu tyyppi, oli perunut viime hetkellä. Nyt pitäisi sitten järjestää hoitopaikkaa, joka olisi pitänyt hakea  vähintään neljä kuukautta ennen töiden alkua. Yksityisiä päiväkoteja olen myös netissä selannut, mutta siihen kai ne kaikki ylimääräiset eurot sitten hupenisivatkin. Töiden aloittaminen ja tekeminen ei nappaa, mutta on välttämätöntä ensi vuotta ajatellen, kun lähden hakemaan lisäpätevyyttä toiselta puolelta Suomea. Lisäksi haave pikku kakkosesta (ja aika usein myös pikku kolmosesta, koska olen suuruuden hullu) elää edelleen ja jostakin sitä "ylimääräistä" rahaakin olisi saatava.

Tänään kuitenkin satsasin taas tuohon haaveeseen ja lähdin hoidattamaan edellisen raskauden kipukohtia eli peräpukamia. Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä reilu vuosi sitten, täti nappasi kiinni jostain ulokkeesta jota ei enää näkynyt, kun maha oli tiellä ja totesi, että sinulle on tullut pukama. Lisäksi lohdutteli jo siinä vaiheessa, että näitä tulee aika usein, mutta kyllä niistä eroon päästään siinä vaiheessa kun synnytyksestä on kulunut puoli vuotta. Kuulema lääkärit eivät niitä ennen sitä hoida, koska oletuksena on, että nuo mystiset ulokkeet päättävät lopettaa bileet ja painua takaisin sinne minne päivä ei paista. Itse en uskonut tuohon teoriaan silloinkaan ja vielä vähemmän silloin kun minimiehen syntymästä oli kulunut kuukausia. Toinen neuvolalääkäri, joka teki lopputarkastuksen tylysti totesi, etteivät he näitä pukamia hoitele ja käski ottaa yhteyttä terveyskeskukseen. Kiertoteitse sain kuitenkin tämän ensimmäisen lääkärin lähetteen kirjoittamaan ja vihdoin maaliskuussa rohkaistuin niin, että soitin itselleni pukama-aikaa. Puhelimen päässä ollut täti pahoitteli kovasti, että ensimmäinen vapaa aika on vasta toukokuun lopulla. Kiitin ajasta ja totesin olleeni varautunut, että ajan saamisessa menee ainakin puoli vuotta.

Aamulla kipin terveyskeskukseen ja infossa kyselin, että minne olisi mentävä. Naisen naama venähti ja oli, että vai tälle sinä olet menossa, mutta kun se on kipeänä, joten katsotaanpas... olin salaa iloinnut, että joutuisin pyllistämään jollekin nais-ihmiselle, joka edes näennäisesti voisi samaistua tilanteeseeni. Tilalle kuulema tuli joku vanha, niin vanha, että luultavasti ottaa potilaita vastaan omassa huoneessaan, koska vanhana ei kuulema jaksa siirtyä huoneesta toiseen. Tässä vaiheessa kuvittelin jo ikäloppua mieslääkäriä. Mies siellä kyllä oli ja ikääkin löytyi, mutta pyllistäminen sujui suhteellisen helposti. Etukäteen kyseltiin, että puukkoako pukamallani haluan, vaikka totesin tyytyväni hirttosilmukkaan. Näköjään kun puoli valtakuntaa on ollut ronkkimassa haarojen väliä siveellisyys katoaa siinä samalla. Peräpukamani ristittiin ihopoimuksi, jolle kuulema ei tehdä mitään, mutta sitten lääkäri lähes ekstaasissa ilmoitti, mutta täällä on kuitenkin valtava sisäinen pukama. Hirttoaikaa minulle tarjottiin juhannusviikolle, mutta kun totesin olevani silloin reissussa Itäisessä Suomessa aika olisi mennyt syksylle, kunnes tämä lääkäri sai kuningasidean ja juoksutti minua perässään toiselle puolelle taloa. Kohta kuuntelin, kun toimenpidehuoneessa hän hoitajalle selosti, että ei tarvitse kyllä nyt poistaa, mutta jos jostain löytyisi vapaa-aika. Kohta sitten ovi kävi ja lääkäri tulee kyselemään jos minulla olisi nyt ylimääräistä aikaa, että kappas vain, tässä on meille vapaa huone ja hoitaja. Siinä sitten housut nilkkoihin ja hoitajalle pyllistelemään, joka nätisti kyseli, että koskas minulla se laskettu aika on. Aika tasan tarkkaan yhdeksän kuukautta sitten. Ilmeisesti pitäisi mahasta pyrkiä eroon vihdoinkin pääsemään. Hoitaja ei ehtinyt lausettaan loppuun sanoa, kun lääkäri kuulema ehti jo hirttosilmukan sille valtavan isolle pukamalle ampua. Käskettiin ottamaan yhteyttä jos pukamat lisäkäsittelyitä tarvitsevat.

Kotona erehdyin sitten ensi kertaa lukemaan hirttotuomion sivuvaikutuksia. Sanottakoon niin, että tälläkin hetkellä tuntuu kun olisin viimeisiä hetkiä raskaana ja vauva paineella raivaa itsellensä lisätilaa. Onneksi buranaa kuitenkin saa ihan luvan kanssa syödä ja tämän valtavan pukaman pitäisi kuivua kasaan muutamassa päivässä. Jatkokäsittelyillekään toivottavasti ei ole tarvetta ja vessassa saa kuulema ravata ihan luvan kanssa.

Kotimatkalla ostin minimiehelle purkillisen Herra Hakkaraisia, koska kuulema valveutunut vanhempi syöttää niitä jälkikasvulleen viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen hammas kuultaa ikenen läpi. Meillä noita valkoisia kiusanhenkiä on siunaantunut nyt viisi, joten viimeistään se oli tässä vaiheessa otettava järeät aseet käyttöön. Annoin pienen palan Hakkarasita, jätin minimiehen sohvan toiselle puolelle samalla kun lepuutin hirttotuomiosta hellää ahteriani keittiön penkillä. Kohta sohvan takaa kuului kakomista. Mietin, että no onpa ihmeellistä, että tuo yksi minimaalinen pala muka meinaa juuttua kurkkuun. Koska kakominen jatkui, nousin ylös ja siellä se jälkikasvuni istuu auki oleva tyhjä Herra Hakkaraispurnukka kädessään (en edelleen tiedä mistä se sen purkin nappasi ja auki sai) syli täynnä pieniä valkoisia pastilleja, joista iso osa on kertaalleen imeksittyjä. Paniikissa kaivoin sitten vielä ne muutamat pois suusta samalla kun istutin minimiehen syöttötuoliin ja aloin vimmatusti googlaamaan "vauva söi xylitol pastilleja". Hakukone antoi linkkejä lähinnä kuolleisiin koiriin tai ainakin yhteen tapaukseen, jossa koira oli ilmeisesti kuollut. Luin myrkytyksen oireita ja harkitsin vakavasti soittavani Myrkytyskeskukseen. Pääasiallinen oire liiallisesta xylitolin nauttimisesta kuitenkin oli netin mukaan "laksatiiviset vaikutukset", joten jäin innolla niitä odottamaan, jos tässä vihdoinkin olisi apua tuohon jatkuvaan ummetukseen.

Tässä sitä ollaan tunteja myöhemmin eikä kakkaa näy eikä kuulu. Herra Hakkarainen kuitenkin ottaa aikalisän ja palaa kuvioihin joskus tulevaisuudessa. Muumi hammastahnassa riittää meille toistaiseksi tarpeeksi ihmeteltävää.

Yksin

Siitä kun olen viimeksi astunut sisälle asuntoon aivan yksin on kulunut melko tarkkaan yhdeksän kuukautta. Ensimmäisen yön minimiehen syntymän jälkeen vietin aika tavalla yksin. Tai kuinka yksin sitä voikaan viettää yön, kun samassa huoneessa on kolme muuta tuoretta äitiä kiljuvine vauvoineen verhon takana. Olin valvonut melkein kolme vuorokautta putkeen ja pumpattu täyteen kaikkea laillisesti saatavilla olevia trippejä. Kätilö asetteli minimiehen kainalooni osastolle saavuttaessa taskulampun valossa kolmen aikaan yöllä, mutta päässä heitti joko väsymys, morfiini tai muut opiaatit siihen malliin, että pyysin jos saisin hetken levätä ilman vauvaa meidän molempien turvallisuuden tähden. Aamulla tavattiin uudestaan ja siitä saakka ollaan oltu erottamattomat. Toki välissä on ollut muutamia pikaisia visiittejä hammaslääkäriin, ruokakauppaan ja jopa lenkillekin ihan omassa yksinäisyydessäni ja tammikuussa minimiehen leikkauksen yhteydessä vietin jopa kaksi kokonaista yötä osaston lattialla patjalla nukkuen jolloin vetovastuu jälkikasvustani oli jollain muulla kuin itselläni. Muutoin olemme noudattaneet aika pitkälle täydellistä symbioosia, jossa huomaan hukanneeni oman itseäni lisäksi myös kämppäni.

Eteisessä vastassa oli vaunuja varten hankitulla kuramatolla kasa kirjekuoria. Niistä kolme sisälsi minimiehen laskuja poliklinikkakäynneiltä ja kahdessa oli epikriisejä noilta käynneiltä. Kahdessa oli kutsukirje seuraaville Lastenlinikkakäynneille. Yhdessä oli esite Pilke päiväkodeista ja toisessa osamaksulasku IVF:stä. Kokonaan itselleni oli osoitettu tasan yksi kirjekuori, joka sisälsi uudet verkkopankkitunnukset. Vessassa ja kylppärissä oli pyykkikorissa kasa minikokoisia kuteita, narulla oli niitä toista tusinaa ja muutama minikokoinen sukka löytyi lattialta. Suihkuun piti raivata tilaa kumiankoilta ja kylpyammeelta. Pöntön vieressä komeili potta ja vessan peilikaapista löytyi kasa vauvalle tarkoitettuja lääkkeitä. Keittiöön matkatessa käytävässä oli valmiiksi esillä pölynimuri, työtasoilla oli Talk-muruja ja Muksun kaurapuurojauhetta sekä epämääräinen kasa tutteja ja tuttipulloja. Pöytä oli kuorrutettu luumusoseella ja lattialla oli allergialääkäriltä muistoksi saatu puutikku. Olohuoneen perusteella täällä on käynyt pyörremyrsky ja dublot muine vauvanleluineen olivat pitkin lattioita. Makkarissa omasta sängystäni löytyi minimiehen peitto. Sanotaan, ettei pieni vauva paljoa tilaa vie, mutta kyllä se vain tuntuu vallanneen koko asunnon.

Vaikka mielestäni elinkin ilman minimiestäkin ihan hyvää elämää, tippaakaan ei ole entiseen ikävä. Tosin siivooja olisi kieltämättä kiva lisä. Minimies jäi mummin ja ukin luokse samalla kun äiti lähti käymään työhaastattelussa. Tosin totesin jo ennen lähtöä, etten tätä ilman minimiestä edes hakisi, mutta jollakin se elanto olisi ansaittava. En kyllä osaa olla (toivottavasti) kamalan katkera, jos toinen nappaa työpaikan edestäni. Se tietää muutamia lisäkuukausia kaksin lempilapseni kanssa. Koko automatkan huomasin ajattelevani minimiestä ja mitä milloinkin milläkin kellonlyömällä tapahtuisi. Kello 21:45 tuli valokuva, että siellä se nukkuu ihan ilman äitiä ilman ongelmia. Tietenkin. En hetkeäkään epäillyt, etteikö jälkikasvuni sopeutuisi tähänkin ja voisi hyvin. Äidillä teki tiukkaa päästää irti ja huomasin käveleväni viimeisen tunnin ajan vauva tiukasti sylissäni. Taisin myös rustata post-it lapulle varmuuden vuoksi minimiehen käyttöohjeen samalla kun huolehdin, että tässä on tarvittavat paperit, kuumemittari ja lääkkeet jos minimies sattuisi sairastumaan ja sitä pitäisi lääkäriin lähteä kuljettamaan.

Enää reilut 12 tuntia yksineloa. 

Tapaus nimeltä Ukki

Kuinka paljon olenkaan kitissyt siitä, että minimiehellä tuntuu olevan joku vaihe, jossa meidän kahden pitäisi olla fyysisessä kontaktissa muun symbioosin lisäksi aivan koko ajan. No eilen minimies päätti, että äidin aika on ohitse ja päätti alkaa symbioosin ukin kanssa. Kyseessä on ihminen, jota näemme keskimäärin vain kerran kuukaudessa. Ukki kulkee ohitse ja minimies ryömii perään äidin ohitse ukin jalkoihin ulisemaan, että syliin pitäisi päästä. Ukki kulkee ohitse samalla kun minimies istuu sylissäni ja alkaa itku, koska ukki ei ottanutkaan ohikulkumatkalla syliin. Ukki häviää ovesta ulos ja alkaa itku. Minun perääni ei ole koskaan itketty. On ehkä hiukan petetty olo ja huomaan olevani mustasukkainen tuosta symbioosisuhteesta. Sen siitä saa kun kantaa toista mahassaan yhdeksän kuukautta ja huolehtii toisesta vuorokaudesta toiseen yksin seuraavat (lähes) yhdeksän kuukautta. Äiti sivutetaan ja unohdetaan hetkessä.

Oikeasti minusta on hienoa, että minimihellä on ukki, joka on jo tässä vaiheessa tärkeä. Mutta kyllä minä ihan oikeasti mielelläni pitäisin sen ykköshenkilöaseman hieman pidempään. Samalla jo maalailen päässäni kauhukuvia mikä isänkaipuu tuolla tapauksellani jo nyt on (tuskin), johon en koskaan pysty vastaamaan ja mistä kaikesta minimies tuleekaan jäämään paitsi ilman isää. Ukki on kyllä jo luvannut istua mahdolliset päivähoidon isänpäiväpuurohetket, joten ilman tärkeää miessukupuolen edustajaa siellä ei tarvitse olla.

Tunnen myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka joutuvat jakamaan nyyttinsä ja jotka kamppailevat samojen tuntemusten kanssa. Tärkeitä ihmisiä ei kuitenkaan ole koskaan liikaa. Ainakaan niin kauan kun äiti säilyy ykkösenä!

Maitoallergia

Se on nyt sitten virallista tästä päivästä lähtien: meillä asuu maitoallergikko. Kirjoitin maaliskuussa kaksoissokkoaltistuksesta ja A-maitokokeilusta. B-maitokokeilu siirtyi parilla viikolla eteenpäin korvatulehduksen takia, koska altistuksia ei tehdä jo valmiiksi kipeille lapsille. Samalla lääkärin purkuaika siirtyi toukokuulle. Itse B-maitokokeilu sujui oireettomasti, vaikka muutamana päivänä olenkin erikseen muistanut kirjata ylös, että megaluokan kaasunmuodostusta ja yhteen päivään olen jopa kirjoittanut pulauttelua. Tänään sitten menimme purkuajalle Iho- ja allergiasairaalaan. Minimies oli iloinen oma itsensä ja omalla kohdallani fiilis muistutti jotakuinkin tenttijännitystä. Joko tuloksena oli hylätty tai hyväksytty testi. Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, että A-maidon kohdalla oli näkyvissä selkeät oireet (vaikka itse niitäkin spekuloin) ja B-maidon kohdalla mitään oireita ei ollut havaittavissa. Tässä välissä vielä totesin lääkärille, että jos itse olisin testaaja niin laittaisin sen lehmän maidon ehdottomasti vasta B-maitoon, koska A-maidon kohdalla ihmiset tosiaan vielä jaksavat vainoharhaisena ylitulkita jokaista oiretta. Kuulema näin homma ei kuitenkaan tosiasiassa toimi, koska muutoin huhu lähtisi kiertämään ja kaikki saisivat testistä positiivisia tuloksia. Ainahan kuitenkin voi spekuloida ja omaa hypoteesiani uhmaten sinetöityyn kuoreen vielä erikseen kirjattiin ylös kuulakärkikynällä ennen sen avaamista varmuuden vuoksi (tämä on ilmeisesti korkeatasoista tiedettä), että A-maito: jos tulos on positiivinen, maitoallergia ja B-maito: jos tulos on positiivinen, ei allergiaa. Sitten lääkäri avasi kuoren ja heijasteli taitettua paperia valoa vasten, että näetkö jo tulokset. Minä epäuskoisena siihen, että en. Tosiasiassa homma oli sillä selvä. A-maidon kohdalla luki, että Nutrilon Peptin lisäksi jauhepusseissa oli NAN HA-maitoa ja samalla minimiehestä tuli virallisesti kahteen ikävuoteen saakka maitoallergikko yhdellä kuoren avauksella.

Laskeskelin karkeasti korvikkeen maksaneen tähän mennessä 1500 euroa. Jatkossa korvikkeen voikin sitten ostaa apteekista 65% alennuksella. Tosin apteekit ovat olleet niin ovelia maksimaalisen voiton takaamiseksi, että yhden maitopurkin hinta apteekin hyllyllä on ylipäätänsä peräti 17 euroa kalliimpi kuin esimerkiksi Verkkokaupassa. Vaikka aluksi olinkin katkerana koko neuvolajärjestelmään (kyseessä oli tosin tasan yksi lääkäri, joka ei enää edes työskentele koko neuvolassa) potentiaalisten lomarahojeni menetyksestä. Tosiasiassa laskin, että yhdelle purnukalle edelleenkin taitaa jäädä hintaa yli 20 euroa ja niitä meillä menee kuukaudessa neljä. Pitkässä juoksussa toki säästöä löytyy ja olisi sillä edes lentoliput Eurooppaan ostettu. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Käytännössä tämä tulee muuttamaan ravintoasioita sen verran, että minimiehellä on täyskielto maitotuotteisiin seuraavan puolen vuoden ajan. 1-1.5 vuoden iässä korvike tulee vaihtaa kalsiumia sisältävään kauramaitoon ja sen jälkeen pikkuhiljaa on tarkoitus aloittaa maitokokeilut ruoanvalmistuksessa niin, että maitoa kypsennetään. Mahdollisten oireiden ilmaannuttua palataan taas sitten taaksepäin sellaisiin maitotuotteisiin, joita minimies sietää. Suolisto-oireisessa maitoallergiassa ennustettavuus on hyvä ja luultavasti se tulee poistumaan kouluikään mennessä. Tarvittaessa kaksoissokkoaltistus uusitaan esikouluiässä. Koska anafylaktisen shokin pelkoa ei ole, allergiaseurantaan Iho- ja allergiasairaalassa ei ole. Harmi sinänsä, koska siellä on oikeasti maailman paras lasten allergialääkäri, joka taas oli minimiestä jättämässä osaston maskotiksi samalla kun lennätteli vauvelia katon rajassa ja oli tekemässä minimiehestä lentäjää ja mäkihyppääjää.

Ummetuksesta myös puhuimme, koska kirurgian poliklinikka kovasti on vihjaillut siihen suuntaan, että jospa koko asia kuuluisikin allergiapuolelle. Muiden ruoka-aineiden eliminoimiseen ei kuitenkaan kuulema ole tarvetta, mutta jos ummetus jatkuu lääkehoidoista huolimatta, meidän pitäisi kokeilla kaksi viikkoa gluteiinitonta ruokavaliota. Tällä hetkellä tilanne tosiaan on se, että minimiehen ohutsuoli oli varjoainekuvauksessa normaali. Ruoka kulkee siellä juuri niin kuin pitääkin. Ongelmana siis ilmeisesti on paksusuoli ja sitä varten ummetuslääke vaihdettiin nyt astetta kovempaan. Tilalle tuli Laxoberon, jota ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön eikä alle 12-vuotiaille. Ohjeeksi sain ottaa yhteyttä Lastenklinikalle heti jos ongelmia tai kysymyksiä ilmenee.

Nyt on menossa lääkekokeilun kolmas päivä. Suoli on aivan tukossa, eikä tavara ole koskaan ollut kovempaa. Lääkevastaavuus pitäisi saavuttaa 6-12 tunnissa, mutta aikaa on kulunut 72 tuntia ja minimies on ulvonut mahakipuja koko illan ja pulautellut ruokia ja maitoja ulos.

Jospa tämä kuitenkin tästä pikkuhiljaa helpottaisi. Nyt ainakin yksi asia hoidettu loppuun saakka eikä tämä äiti sittenkään ollut vainoharhainen. Eivätkä ne kaikki lapset ihan huvikseen huuda, kuten itselleni 10 päivän iässä sanottiin, kun ensimmäistä kertaa korvikkeesta kipuilevaa lasta lääkärin kiikutin.

Ensimmäinen (virallinen) äitienpäivä

Pari päivää sitten törmäsin artikkeliin "Äitienpäivä täyttää sata vuotta (Suomessa)". Samalla tietenkin ajatukset karkasivat ensimmäiseen omaan äitienpäivääni äitinä, mutta sitäkin enemmän niihin äitienpäiviin, joita vietettiin lapsena. Oma äitini aina tilasi äitienpäiväksi kimpullisen valkovuokkoja ja siitä se ajatus sitten lähti. Huomasin kohta olevani matkalla lapsuuden maisemiin minimies rattaissa toiselle puolelle pääkaupunkiseutua valkovuokkoja ihastelemaan. Paikoilla on tapana muuttua. Niin myös näköjään lapsuuden maisemilla. Viimeksi olen käynyt paikkoja katsomassa reilu viisitoista vuotta sitten, mutta moni asia oli muuttunut entisestään. Siinä missä ennen ostarilla oli kenkäpuoti, josta sai ostettua maailman kauneimpia italialaisia kesäballeriinoja, oli ostarin kapakka ja vastapäisestä ruokakaupasta, josta sai ostettua piparkakkumuotteja oli tullut Pizzeria. Puolet ostarista oli myös purettu ja tilalla oli uusia kerrostaloja ja seniorikoti. Omistajan elkein kuitenkin kurvasin kohti "kotia" puiston läpi metsätietä kohti. Muistijälki on kyllä uskomaton, koska oikeasti olen asunut tuolla reilut 30 vuotta sitten. Asukaspuisto kyllä oli paikallaan, mutta siinä missä ennen kulki kävelytie puistoa halkoen oli nyt isketty rauta-aidat ja portit. Metsätie kuitenkin löytyi ja pian kävi selväksi miksi valkovuokot tulivat niin elävästi mieleen, koko metsä oli nimittäin niitä täynnä. Vanha kotikin löytyi. Takapihalta ei kuitenkaan löytynyt nimipäivälahjaksi saamaani esikkoa eikä valtavia saniaisia, joiden alla meillä oli tapana leikkiä viidakkoa. Tilalle oli raivattu koripallokenttä. Pyykkinarun sentään olivat jättäneet paikoilleen. Nykyisin tuo entinen kotini palvelee koululuokkana ja pihalle eksynyt opettaja vei sisälle saakka kämppää katsastamaan. Oman huoneeni seinä oli puhkaistu ja sieltä löytyi älytaulua. Muutoin kämppä näytti kutistuneen silmissä ja vessakin oli niin taskukokoinen, että en tajua miten sinne mahtuisi peruuttamatta. Paluumatkalla koukkasin eskarin kautta. Hetken luulin jo kulkeneeni harhaan, koska paikalla ammotti valtava monttu. Urheilukenttä kuitenkin löytyi vierestä. Myöhemmin onnistuin kaivamaan tiedotteen, että päiväkoti on tämän vuoden väistötilassa samalla kun tilalle kaavaillaan jotain uutta ja hulppeaa kaksikerroksista päiväkotiviritelmää. Välimatkat tuntuivat kutistuneen urakalla ja siinä missä matka ostarille vei ikuisuuden ja jalkoja särki matkan pituudesta. Äitienpäivänä yritettiin käydä valkovuokkoja pöytään keräämässä, mutta helle oli polttanut ne harvat pellon reunalla kasvavat yksilöt ylikypsiksi ja kotiin saapuessa kimpun terälehdet olivat varisseet tavarakorin pohjalle. Vietin illan vanhan kotiseutuni asuntomarkkinoita selaten.

Jotenkin tänä(kin) vuonna nämä suuret juhlat ja päivät ovat suorastaan kiitäneet ohitse. Äidilleni sentään muistin soittaa ja onnitella, kuten asiaan kai kuuluukin. Muutoin päivä oli kaikin puolin tavallinen ja yhtä paljon äitienpäivä, kuten jokainen päivä on ollut viimeisten reilun kahdeksan kuukauden ajan. Itselleni äitienpäivä ei ole koskaan ollut mikään virstanpylväs, koska sitä ei ole korostetusti meillä koskaan juhlittu enkä ole osannut olla katkera kyseisestä päivästä muillekaan. Ainahan minä olen lapsia halunnut, mutta muiden lapsista en ehtinyt katkera olemaan, koska omat hoidot tuottivat niin nopeasti tulosta. Viime vuoden päivästäkään en muista yhtään mitään. Luultavasti murehdin mahaani ja siellä kasvavaa minimiestä. Ehkä ensi vuonna panostamme tähänkin juhlaan kunnolla, koska kyllä minulle aina täytekakku maistuisi. Lisäksi tarkoitus oli maalata jotain äidilleni kiitokseksi, mutta kyllä sitä mielestäni muutoinkin voi kiittää.

Äitienpäivän kunniaksi minimies nukkui puoli yhdeksään kainalossani ja heräsi aamuun harvinaisen hyväntuulisena. Päiväunista ei tullut yhtään mitään, kaupassa unohdin puolet pään sisällä kulkeneesta ostoslistasta. Minimies kokeili ensimmäistä kertaa kunnolla hampaitaan ihooni ja etusormeeni taltioitua talttahampaiden kuopat. Lopuksi yritin selittää, ettei meillä vain ole tapana purra toisia samalla kun toinen räkättää päälle tekonaurua ja vetää hiuksistani tuppoja. Kumma muuten miten jo tässä vaiheessa kieltosana saa aikaan täysin vastakkaisen reaktion ja minimies oikein riehaantuu hiuksia repimään. Ilmeisesti jo nyt kasvatus mennyt täysin pieleen. Illansuussa helteiden hellittäessä istuimme pihalla nurmikolla ruohoa repien ja syöden. Päivän aikana päälleni tuli ainoastaan yhdet oksennukset ja yhdet puklut. Vaatekertoja molemmilla kului kolmet. Kaiken kaikkiaan ihan normi(äitien)päivä.