Luulin, että
edellinen yö oli kamala, mutta nyt voin rehellisesti todeta, että viime yö oli
elämäni rankin yö. Ainakin sen mitä näillä pehmentyneillä aivoillani muistan.
Vastasyntyneen itku oli aika hellyttävää hormonihuuruissa, eikä siitä lähtenyt
läheskään yhtä paljon ääntä kuin tästä päivitetystä versiosta. Eilen meillä
nukuttiin kolmet päikkärit, joiden kesto vaihteli kokonaisesta viidestä
minuutista viiteentoista. Yötä vasten minimihelle nousi kuume ja olihan sitä
kuumehouruista höpötystä kiva kuunnella se hetki, kun toinen pilvessä jutteli
ja kikatteli kaikelle. Sitten alkoi huuto ja kiljunta, jolle ei näkynyt loppua.
Säälin minimiestä, itseäni ja ehkä eniten viattomia naapureita.
Kolmelta
luovutin. Siihen mennessä olin ehtinyt nukahtaa lukemattomia kertoja ja herätä
vähintään yhtä monta. Vauva oli välillä vaunuissa, pinnasängyssä, minun
sängyssäni, turvakaukalossa sänkyni vieressä, mutta kiljunta vain jatkui ja
unipätkät olivat keskimäärin parista minuutista varttituntiin. Leikimme
olohuoneen lattialla. Tai minimies jumppasi ja leikki ja minä yritin pysyä
hereillä. Sen jälkeen tuli pidempi unipätkä, jossa tuntiin ei huudettu kuin
kolme kertaa ja toinen puolentunnin mittainen pätkä, jolloin kauhuissani
pelkäsin, että entä jos en ehdi nukahtaa ennen kuin se huuto taas alkaa ja
mihin sen mahdollisesti voisi sijoittaa päivän aikana, että saisin edes pari tuntia
unta. Oli varmaan ensimmäinen kerta kun mietin, että tämän takia niitä lapsia
ei tehdä yksin, että yksinkertaisesti pakko saada nukkua. Nuo pari huikeaa
pätkää kuitenkin takasivat sen, että aamulla jaksoin taas pitää sylissä
kiljuvaa vauvaa ja tuijotella tyhjyyteen. Joko olen täysin paska mutsi tai kyse
on harjoituksen puutteesta, mutta miten ihmiset pärjäävät ilman unta?
Samalla tuli
googletettua, että "7 kuukautta vanha kipeä vauvani ei nuku".
Vauva-palstan mukaan unettomuus ei ole syynä lääkärikäyntiin ja kuumekin olin
aamuun mennessä jo laskenut inhimillisiin lukemiin. Äitini, jolle soitin
sympatiapuhelun ennen seitsemää, kuitenkin kehotti tekemään kaiken varalta
terveyskeskusreissun ja tarkastuttamaan korvat. Hänkin kuulema on huudattanut
omia korvakipuilijoitaan useampia öitä. Muuten hyvä, mutta koska mieleeni ei
ollut tullut, että lähtisimme terveyskeskuksessa käymään olimme aikataulussa jo
jäljessä. Yksi kirjoittamaton sääntö terveyskeskuksiin on, että ole paikalla
aikaisemmin kuin muut, joka pitäisi alleviivata, jos kyseessä on pitkiä pyhiä
seurannut ensimmäinen arkipäivä. Sinne me sitten raahauduimme. Minä kuolaa
hiukset täynnä (äkkiä vedin ne ponnarille), kun suihkuun ei ehtinyt ja
huomasin, että housuistakin oli sauma ratkennut (onneksi takki peitti sen) ja
paitakin muistutti kuolalappua (pidin takin visusti kiinni). Tunnin odotuksen
jälkeen pääsimme sairaanhoitajaa tapaamaan, joka selitti, että tällainen itku
on tyypillistä hampaita tehdessä (onko mahdollista jättää niiden tekemiset
välistä ja siirtyä suoraan tekareihin?). Toiseksi mahdollisuudeksi mainitsi
sitten korvat, jotka kappas vain, olivatkin punaiset ja epäilyttävän näköiset.
Tästä saimme sitten ohjeet siirtyä vuorostaan odottamaan lääkärille pääsyä.
Kiltti sairaanhoitaja kuitenkin sääli meitä ja sanoi pirauttavansa lääkärille
jos hän ottaisi meidän jonojen ohi, kun kuulema on niin pieni vauva kyseessä.
Niinpä me sitten marssimme suoraan lääkärille, vaikka mielestäni odotusaulassa
oli muitakin vauvoja vaunuissa. Ilmeisesti kukaan ei enää jaksanut kuunnella
minimiehen kiljuntaa. Isosta äänestä on siis joskus hyötyäkin. Diagnoosiksi
tuli akuutti välikorvantulehdus ja apteekin kautta koukkasimme kotiin
antibiootit ja särkylääkkeet kourassa.
Päivällä nukuimme
(molemmat) parit päiväunet ja kämppä muistuttaa kaatopaikkaa. Annoin minimiehen
istua keittiössä ja tipautella koko keittiönpöydän varustuksen roskat mukaan
lukien lattialle, kunhan se edes hetken oli tyytyväinen ja kiljumatta. Ainoastaan
kerran päivän aikana onnistuin melkein vääntämään minimiehen jäsenet
paikoiltaan ja toisen kerran hukuttamaan kylpyammeeseen, kun omat refleksini olivat
aivan jäässä ja toimivat viiveellä. Väsymys on oikeasti vaarallista.
Jospa sitä tänä
yönä saisi nukuttua. Ja toivottavasti oma vauvakin palaisi takaisin. Ihaninta
aamuissa on ollut kuunnella toisen innokasta jokeltelua ja kiljahtelua. Nyt
herätys tulee volyymit kaakkoon kiljunnalla.
Toivottavasti lääke auttaa pian. Kiva että pääsitte suoraan lääkärille. Kipeät lapset on kyllä paha paikka. Toivoisi että olisi pirteä kun lapsi sairastuu, mutta Murphyn lain mukaan on yleensä jo valmiiksi väsynyt. =(
VastaaPoistaKiitos tsempeistä :) Luin kauhuissani kertomuksia miten antibiootit vaikuttavat päivien viiveellä, mutta meillä vuorokaudessa talossa asui taas aivan eri vauva... onneksi!
PoistaVoih, kuulostaa niin uuvuttavalta :( Niin toivon, että saisit nukuttua. Mutta eiköhän se siitä, kun saitte lääkkeet. Tsemppiä <3
VastaaPoistaKiitos :) Uni on oikeasti ihmisoikeus eikä sitä tajua edes miten tärkeää se on, kunnes sitä ei vain enää ole. Meillä on nukuttu suhteellisen hyvin viimeiset pari vuorokautta ja kummasti sitä jaksoi, kun sai edes muutaman tunnin nukuttua ilman herätyksiä.
Poista