Sitä ja tätä

"Tää on Murre kolme vuotta ja pitää tosi paljon palloista". Ja kohta keskustelu pyörii koiranruokien ja ulosteenkoostumuksen ympärillä. Lapsen ulkoiluttaminen ihmisten ilmoilla noudattaa minusta aika pitkälle samaa kaavaa kuin koiran kanssa kulkeminen. Kaikki olettavat (näin kärjistetysti), että teillä on yhteinen kieli ja olet yhtä kiinnostunut toisen koirasta kuin omastasi. Sen lisäksi pienille vauvoille hymyillään, vilkutellaan, päristään, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia omistajan (vanhemman) kanssa. Ihan samoin kuin silloin kun julkisesti kuljetat koiranpentua. Koiranpennut, kuten lapsetkin kasvavat ja kohta kaikki mulkoilevat ja vaihtavat istumapaikkaa, kun jälkikasvusi kiljuu lattialla ja huutaa "tyhmä, pissi, kakka, äiti" (kerran junassa ohimennen kuultu keskustelu, jolle mummot pyörittelivät silmiään ja pudistelivat päätään).

Olen aina ollut ennemmin lapsi-ihminen kuin koiraihminen. Lapset ovat olleet kivoja ja pikkuveljellänikin oli hauska leikkiä. "Tää on Jenni", esittelin pikkuveljeni hiekkalaatikolla nuken mekko päällä. Ensimmäinen puolitoistavuotias hoidokkini minulla oli opiskeluaikoinani noin viisitoista vuotta sitten. Tätä taaperoa kuljettelin mukanani kaikkialle, kävimme museoissa, kirjastossa ja avoimessa päiväkodissa sekä muskarissa. Oli kiva leikkiä äitiä, vaikka hoitotätihän minä olin, eikä minulla loppupeleissä ollut mitään sanottavaa muille äideille. Joskus olin mukana äititapaamisissa ja kun äidit vaihtoivat kuulumisia, vietin aikaa lasten kanssa leikkihuoneessa leikkien. En yksinkertaisesti kuulunut joukkoon.

Vaikka oma lapsi kulkeekin nyt mukana. Asia, jota on edelleen joskus vaikea käsittää todeksi, en tunne kuuluvani äitiporukoihin. Joskus tapahtumiin raahautuessa huomaan, että sinne kuuluikin tulla kaveriporukalla ja sisäpiiriin pääseminen on vaikeaa. Ymmärrän kyllä toisia äitejä, ettei ulkopuolisia kaivata vakiintuneihin asetelmiin ja olen varmaan niin patalaiska, etten jaksa edes sen kummemmin yrittää. Mielestäni lopulta se, että meillä kaikilla sattuu olemaan lapsi on aika pieni yhdistävä tekijä. Mutta kun omat äitikaverini, jotka ovat alkujaan olleet sydänystäviäni, asuvat toisella puolella Eurooppaa ja lähipiirissä mammat laskevat, koska lapset muuttavat pois kotoa, äitikavereita ei juurikaan ole. Joskaan, kuten olen jo aikaisemmin maininnut, en sitä näihin päiviin ole oikein osannut kaivata.

Viihdyn äärimmäisen hyvin omassa yksinäisyydessäni, mutta työ- ja julkiminäni on ekstrovertti, joten tykkään puhua ja olla äänessä. Olen myös huomannut jo raskausaikana, että siinä missä ennen minäkin ihailin tuntemattomien mukuloita, tuo kaikki palvominen kohdistuu nykyisin omaan jatkeeseeni. Niinpä en välttämättä ihastu siitä, kun joku murskaa ja pyyhkii ratikassa suklaakeksin minimiehen vaunukuomuun tai roikkuu käsivarressani räkä valuen. Tänäänkin vain mietin, että älä vain tule lähelle, ettei me saada uutta flunssaa. Kyse ei myöskään ole siitä, että nämä lapset tekisivät jotain väärin (okei, se suklaakeksiepisodi oli kyllä aika väärin, varsinkin kun se oli tietoisesti tehty), mutta tähän omaan kuplaan ei edelleen vain mahdu yhtään mitään eikä ketään.

Tänään olen kuunnellut pitkät tovit yhden taaperon uusia opittuja taitoja ylpeän isän suusta, samalla kun taapero roikkui tiukasti kiinni käsivarressani. Oma minimieheni veteli unia ja mietin vain, että tuonkin ajan olisin voinut käyttää hyödyllisemmin, kuten inernettiä päämäärättömästi selaten. Lisäksi olen niin kamalan tuomitsevakin, että vaikken ääneen mitään sanokaan ja mielessäni mietin, että noin minä en ainakaan toimisi. Enpä. Kerran junassa yksi äiti nosti noin neljävuotiaan poikansa syliin ja tarjosi nokkamukista maitoa, samalla kun tunki harsoa naaman päälle. Lopuksi pikkupoika nousi istumaan ja röyhtäisi megakuuluvasti. Samalla reissulla minimies laattasi ennätysyrjöt pitkin junan lattiaa ja heti siinä oli rypäs avuliaita mamoja tarjoamassa luuttuamisapujaan. Tuli vähintäänkin huono-omatunto omista ajatuksista. Tosin vannotin jälkikäteen kaveria potkaisemaan persuuksille jos neljän vuoden jälkeenkin vielä julkisesti minimiestä maitopullolla nukuttelen.

Koska oma jälkikasvuni on edelleen suhteellisen pieni emme ole päässeet tekemään mitään katastrofaalista julkisesti. Kerran kyllä yksi mamma kertoi saaneensa valituksia julkisilla matkustaessa huutavasta jälkikasvustaan. Minulle kukaan kuitenkaan ei ole uskaltanut siitäkään valittaa, vaan porukka on nätisti antanut täydessä junassa tilaa. Varsinkin kun olen ahterini melkein toisten syliin parkkeerannut ja tunkeneet korvakuulokkeita korviinsa äänenvaimentimeksi. Muutaman kerran joku saattoi myös vaihtaa paikkaa, mutta en ottanut sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus, olisin minäkin paikkaa vaihtanut junan toiseen päähän.

Tätä tämä tosiaan edelleen on. Oma vauva sitä ja tätä. Tuntuu hassulta, että joskus oli aika kun työasiat pyörivät päässä pikkutunneille asti ja viikonloput meni työasioita miettiessä. Tämä aika kuitenkin menee uskomatonta vauhtia eteenpäin näinkin. Mitään ei oikein tapahdu, mutta hyvä se on edelleen näinkin. Tänään ryhdistäydyin ja kirjoitin sähköpostin kaverilleni Saksaan. Oikea maailma, täältä me tullaan kämpästä ulos. Pikkuhiljaa, mutta varmasti.