Supervauva kotona

Kiitollisuus on ihmeellistä. Muistan sen euforisen tunnetilan, jonka koin sektion jälkeen rakastuessani minimieheen ja sittemmin kuinka kiitollinen olin lähes kaikesta. Mietin kuinka kiitellä klinikan henkilökuntaa, kätilöitä, lääkäreitä... nyt ollaan taas siinä pisteessä, että pohdin miten kiittää näitä ihanaisia, jotka huolehtivat meistä kolme vuorokautta. Saimme tänään aamulla lääkärikierroksella luvan lähteä kotiin. Alustavasti siitä puhuttiin jo perjantai aamuna, mutta silloin totaalitoipuminen kuulosti vielä kovin kaukaiselta. Eilen yöllä hoitajat vielä pakkosyöttivät minimiestä, jota saatiin tavoite maitomäärät saavutettua. Samalla tuli sekin selväksi, että minimi maitomäärä vuorokautta kohti on 800 milliä ja tavoite 1000, joten sain ohjeet siirtyä lapsentahtisesta syötöstä uutta opeteltavaa rytmiä kohti.

Toissayön sain nukkua minimiehen kanssa kaksin potilashuoneessa. Naapuripariskunta piti koko yön sellaista huutokonserttia, että heräilin koko yön ja en nähnyt unta mistään muusta kuin piippaavista laitteista ja sairaanhoitajista. Minimiehen oma pulssimittari lisäksi huusi jatkuvasti, koska leposyke laski nukkuessa alle 80 ja laite meni huutavaan hälytystilaan. Kolmen aikaan minimies päätti alkaa leikkimään, jolloin sängyn kalterit kalisivat ja lelut helisivät. Lopulta heräsimme aamuvirkkuina kuuden jälkeen muutaman tunnin yöunien jälkeen. Osastolla oli henkilöstövaje, joten menetimme lempparihoitajamme (jonka mukaan minimiehessä oli sitä jotain, mikä vetosi häneen erityisesti) oikeasti sairaille potilaille ja saimme opiskelijasijaisen, joka kävi kääntymässä luonamme vain pari kertaa. Muuten hengailimme pieneltä tuntuvassa huoneessa kaksin ilman ylimääräisiä johtoja ja katsoimme television roskasarjoja. Koko maailma tuntui välillä unohtaneen meidät. Vaikka niin kai käy kun liian terveenä sairaalassa viettää aikaasa. Melkein aloin ymmärtää Münchhausen oireyhtymää ja sitä välillisesti sairastavia ihmisiä. Muistan kun jo raskauden jälkeen mietin sitä, että miten kiinnostuneita olotilastani oltiin koko raskauden ajan, jolloin kontrolloitiin raskautta jatkuvasti ultraamalla ja spekuloimalla tulevaa. Ravasin myös neuvolassa ihan koko ajan, koska raskaudessani oli tilastollisesti niin monta riskitekijää. Vauvan synnyttyä minut ja vointini unohdettiin kokonaan, vaikkei se oma puhumisen tarve vähentynyt. Tavallaan koko raskauden ajan olin kieltäytynyt käsittelemästä ja ajattelemasta eri kauhuskenaarioita, joten kun aloin niitä itse työstämään, muiden pääpainopiste oli jo siirtynyt vauvaan ja vauvan potentiaalisiin ongelmiin, jotka osoittautuvat megapieniksi niiden suurten visioiden jälkeen. Nyt ollaan oikeasti ensimmäistä kertaa siinä pisteessä, että kaikki on virallisesti (melkein) ohi ja omistan normaalin vauvan. Tulevan kuukauden ajan minimiestä pitää kuitenkin nostella kuin pikkuvauvaa pepusta ja selästä tukien (eli luultavasti pääsemme sitten virallisesti fysioterapian asiakkaiksi, kun yhteiset jumppatuokiot jäävät kokonaan välistä pitkäksi aikaa) ja kolmen kuukauden päästä meillä on ensimmäinen ja ehkä samalla viimeinen vatsan alueen kontrolliultra.

Eilen illalla heittäydyin vapaalle ja jätin minimiehen yösi taas sairaanhoitajille. Minulle kyllä tarjottiin toista potilashuonetta, jossa olisimme saaneet nukkua kaksin, mutta kun asiaa sairaanhoitajilta tiedustelin, myönsivät, että heille se olisi helpompaa jos jättäisin vauvan alkuperäiseen paikkaansa ja itse nukkuisin muualla. Koska minimies on nukkunut kaikki yöt loistavasti ja ilman ongelmia, suostuin siis hotellipalveluun ja nukuin reilun neljän kuukauden aikana ensimmäisen yön jolloin vastuu vauvastani oli jollain muulla kuin itselläni. Enkä edes käynyt juoksemassa keskellä yötä katsomassa tilannetta vaikka heräsinkin vaan luotin siihen, että kyllä yököt osaavat työnsä ja hakevat minut minimiehen luokse tarvittaessa. Nukuin äänieristetyssä neuvotteluhuoneessa ja kahdeksan tunnin unten jälkeen lähes juoksin jälkikasvuni luokse, joka kiitollisena hylkäämisestäni kieltäytyi edes katsomasta suuntaani. Sen siitä saa, kun on itsekäs ja ajattelee itseään sekä omia uniaan.

Päällimmäisenä hoidosta jäi käteen nyt virallisesti terveen vauvan lisäksi tuo kiitollisuus. Nyt sitten vaihdetaan kotona hymyssä suin vaippoja parikymmentä kertaa päivässä. Sivuvaikutuksena kun suolioperaatiosta jäi ylikierroksilla käyvä suoli. Suolen pitäisi laiskistua takaisin normaaliin uimiinsa viikossa. Toivottavasti. Tällä viikolla myös iltakylvyt rajoittuvat haavan suihkutteluun. 

Nyt sitten pyörittelen peukaloitani yksin kotona vauvan nukkuessa megaväsyneenä reissusta parvekkeella. On tämä elämä vain oikeasti niin ihmeellisen ihanaa!