Fysioterapiasta

Sairaalassa olo oli ilmeisen rasittavaa. Minimies on nukkunut öisin kellon ympäri, jonka jälkeen parin tunnin kitinän jälkeen on ollut päiväunien aika parvekkeella. Ulkona nukuttaa taas niin hyvin, että sieltä on pitänyt väkisin herätellä kuuden tunnin koomaunien jälkeen. Iltaan on mahtunut vielä yhdet tai kahdet lyhyemmät torkut, jonka jälkeen on taas ollut aika käydä yöunille. Laskin, että vuorokaudessa meillä on nukuttu pari viime vuorokautta noin 19 tuntia.

Koska sairaalassa vietin kaiken ajan minimiehen vierellä viihdyttäjä, on tästä vauvastani tullut kaikenlisäksi läheisriippuvainen ja äärettömän vaativa. Yksin lattialla leikkiminen on tylsää. Äiti ei saisi tehdä mitään tai käydä missään, edes yksin vessassa. Sohvalla vieressä köllöttely ei ole mistään kotoisin ja ainoa kiva paikka on syli ja äidin täysivaltainen huomion keskipisteenä oleminen. En saisi sylinä toimiessani lukea sähköposteja tai katsoa yhtään mitään sarjaa tai elokuvaa vaan minun pitäisi vähintään jutella jälkikasvulleni lakkaamatta.

Muutos ja muuttunut ympäristö ottaa taas aikaansa, että siihen sopeutuu. Täällä ollaan loppupeleissä kaksin kuin huopatossutehtaalla. Kämppä on isompi kuin sairaalahuone. Mistään ei kuulu mitään mielenkiintoisia käytävä-ääniä, joita ihmetellä ja alati vaihtuvia hymyileviä naamoja ja juttutuokioita ja upouusia leluja. Täällä ei ole myöskään televisiota, josta katsella aamuisin piirrettyjä, eikä tyttöystävää, jonka kanssa seurustella öisin.

Vauvan kivunhallinta on myös oma taitolajinsa. Periaatteessa meidät kotiutettiin täysin kivuttomana. Koko sairaalaoloajan minimiehellä oli kuitenkin ympärivuorokautinen kipulääkitys. Aluksi paikallispuudutteen ja morfiinin kera ja siitä kevennettynä panadol suoraan suoneen ja burana nenä-mahaletkulla suoraan mahaan. Viimeisenä päivänä kipulääkitys siirtyi suun kautta annettavaksi, mutta silti sitä meni kolmesti päivässä. Vauvani on yleensä yhtä aurinkoa, mutta kitisee nyt kaiken valveillaoloaikansa jos ei saa jakamatonta huomiota ja liikkuvaa syliä. Olen varmuuden vuoksi antanut iltaisin panadolia suun kanssa kerta-annoksen, koska alavatsa on edelleen turvoksissa, mutta samalla kyllä epäilen lääkitseväni lastani aivan turhaan. Edellinen yö kuitenkin sujui jo ilman epätavallisia itkuja, joten tuskin muutamasta potentiaalisesta turhasta lääkitsemiskerrasta on niin paljon haittaa.

Fysioterapiaan olin kanssa yhteydessä. Meillä oli aika varattu kahden viikon päähän, mutta koska minimiehen käsittely noudattaa vastasyntyneen vauvan nostelua ja sylittelyä kuukauden päivät, aloin epäillä sen järkevyyttä. Tänään kävimme sitten pidemmän keskustelun fysioterapeutin kanssa, joka totesi, että vauvoilla voi olla neljän kuukauden iässä kehysvaihe, johon kuuluu löysät spagettijalat ja jalkojen koukkuun vetäminen. Vauva siis yleensä on täysin normaali vaikkei se painoaan suostu tässä vaiheessa jaloilleen pistämäänkään. Fysioterapeutti ei myöskään ylipäätänsä ymmärtänyt miksi meidät oli laitettu lähetteellä fysioterapiaan tässä vaiheessa ja mitä lääkäri oli ajatellut, koska vauvassa ei papereidenkaan mukaan mitään muuta "vikaa" ollut. Yleensä kuulema vauvat saavat lähetteen fysioterapiaan vasta 6-8 kuukauden iässä jos eivät suostu seisomaan. Sain ohjeeksi hieroa ja taputella jalkoja ja mahaa, jota olemmekin tehneet tähänkin saakka lähinnä mahavaivoihin. Sovittiin, että neuvola testaa seisomista seuraavan kerran puolivuotiaana ja jos minimies edelleen kiikkuu mieluummin jalat vatsan päällä katsotaan sitten yhdessä vauvan käsittelyvinkkejä joilla saadaan vauva liikkumaan. Lisäksi minun käskettiin henkisesti varautumaan siihen, että leikkauksen takia motorinen kehitys tulee jäämään ikätovereista jälkeen (eli paljon annetaan anteeksi leikkauksen johdosta), mutta kuulema kyllä vauvelini muut ehtii jossain vaiheessa kiinni saamaan. Mahallaan oloa saadaan sairaalanohjeiden mukaan alkaa harjoittelemaan uudestaan viikon päästä, mutta siinäkin kuulema kannattaa olla tarkkana, etteivät tikit pääse mahaa painamaan.