Ei kahta ilman kolmatta tai neljää ilman viidettä

Meillä parhaillaan on meneillään tämän vuoden viides antibioottikierros korvatulehdukseen. Näistä kuureista neljä on syöty kahden kuukauden aikana ja viimeiset kaksi kahden viikon aikana. Hetki hetkeltä ymmärrän vähän enemmän miten joku äiti “vahingossa unohtaa” lapsensa tienposkeen tai kauppakeskukseen. Jotenkin kierros menee jotakuinkin näin. On vähän vuotavaa nenää. Sitten yöt alkavat olla risaisia. Lopulta minimies on tyytymätön ihan koko ajan ja narisee ja kitisee. Missään ei ole hyvä olla. Halutaan syliin ja kohta sylistä pois ja sitten ulvotaan loukkaantuneena, miten ilkeä äiti laittoi lattialle istumaan. Seuraavaksi lopetetaan kokonaan nukkuminen ja kiljutaan voimalla. Ainoastaan youtuben lastenmusiikkivideot jaksavat joskus lohduttaa. Niitä ollaan katsottu keskellä yötäkin ja säälitty naapureita. Viimeistään tässä vaiheessa nousee kuume. Joskus harotaan korvia ja uikutetaan hereillä ja unissaan korvia pidellen. 

Viime viikon maanantaina meni viimeiset antibiootit siltä kierrokselta. Keskiviikkona alkoi aivastelu. Perjantaina oltiin jo sitten kunnon flunssassa ja lauantaina huuto oli korvia huumaavaa. Soitin Jorvin lasten yhteispäivystykseen, että vaikka ohjeena onkin odottaa korvatulehduksessa arkeen terveyskeskuksen aukeamista, parin vuorokauden valvominen tuntuu itsestäni ihan kidutukselta. Käskivät tuomaan minimiehen näytille, koska pitihän kiljumisen syy kuulema selvittää. Ilmottautuessa korostin sitä kuinka kuumetta ei ole. Automatkalla kuume oli kuitenkin jo noussut. Odottelimme lääkäriin pääsyä kaksi tuntia täpötäydessä päivystyksessä. Epäselväksi vähän jäi miksi ihmiset olivat raahautuneet sinne bussilasteittain. Kantasuomalaisia ei näkynyt, mutta useimmilla oli mukana molemmat vanhemmat ja tusina lapsia, jotka juoksivat pitkin käytäviä edestakaisin. Diagnoosina oli, että ei kuulema voi sanoa onko korvatulehdus menossa vai tulossa vai onko kenties pysynyt samana. Toinen korva oli kokonaan puhdas, kuten aina tähänkin saakka. Käsky kävi mennä terveyskeskukseen tarkastuttamaan korvat maanantaina uudestaan. Tuloksena maanantaina oli sitten ärhäkkä korvatulehdus molemmissa korvissa. Näitä ollaan nyt paranneltu kolme päivää kotioloissa. Tällä kertaa edes nuha ei ole kadonnut minnekään ja tänään korvia taas räplättiin siihen malliin, että eiköhän viimeistään päästä taas viikonloppuna Jorvin päivystykseen. 

Lähete myös lähti korvapolille eteenpäin putkitusarviointiin. Onni olisi olla vakuutus, mutta näillä mennään. Pikaisella katsauksella putkitus yksityisellä menee reilusti kolminumeroisille summille ja yksi jatkuvasti palkattomalla saikuttava yksinhuoltaja opettaja, ei sellaisia näillä tuloilla kustanna. 

Jotta arki jotenkin rullaisi ja oma pää kestäisi tätä ikuista sairastelukierrettä olen kehitellyt itselleni muutamia selviytymiskeinoja:

1. Vaunulenkki pimeässä piristää kummasti. Korvalaput vain korville ja musiikki täysille. Voin melkein kuvitella olevani yksin liikenteessä. Musiikki myös peittää alleen pienen kitinän.
2. Ipad aamupallla minimiehen edessä antaa itselleni 15 minuuttia omaa aikaa. Minimies jaksaa juuri ja juuri katsoa samat kaksi jaksoa Masha and the bear -sarjasta uudestaan ja uudestaan jokaikinen aamu. Huonona puolena tässä on, että tänään kun suljin pädin alkoi armoton ulina ja protesti. Äkkiä ne näköjään oppivat huonoille tavoille. 
3. Lämmin suihku minimiehelle, antaa yleensä toiset 15 minuuttia itselleni aikaa huilata. Suihku oli ehkä minimiehen ykköspaikka ja surutta annoin touhuta tuon vuosikkaan yksin suihkussa samalla kun itse olin auki olevan oven toisella puolella. Joskus parikin kertaa vuorokaudessa. Ikävä kyllä jostain syystä minimies on yhdistänyt pienessä päässänsä suihkun korvakipuun ja tällä hetkellä suihkuun ei mennä edes huutamalla. Ammeeseen taas en uskalla jättää yksin touhuamaan. 
4. Nukkuminen silloin kun minimies nukkuu. Toimii vaihtelevasti. 
5. Puhelimen selaaminen puistossa ja pään nollaaminen. Jostain syystä minimies viihtyy yleensä puistossa hyvin. Myönnän salaa kritisoineeni vanhempia, jotka käyttävät puistoajan puhelimen kanssa seurusteluun. Jos se kuitenkin on koko päivän ainoa hetki kun lapsi on tyytyväinen ja hiljaa, ymmärrän hyvin, että silloin voi olla tarve nollata oma pää vaikka sitten luuria selaten. 

Pikku kakkonen

Miten aika rientääkään… huomenna minimies täyttää jo 14 kuukautta. Tarkoitus on olla sepustella “rakas poikaseni” -kirjelmä, mutta jotenkin sen kirjoittaminen on aina jäänyt ja vaikka tarkoitus oli sellainen rustata tässä viime minuuteilla, tämän äidin aivot käyvät aivan ylikierroksilla. Tarkoitus on ollut aina, että vuoden vaihteessa olisimme suunnanneet toisaalle Suomeen hakemaan itselleni muuntokoulutus. Näiden kuuden vuoden aikana valmistumisesta onnistuin kuitenkin työllistymään päteväksi vuorotteluvapaansijaiseksi, koska olin ollut yli 90 päivää työttömänä viimeisen 14 kuukauden aikana. Kyseessä on ensimmäinen työpaikka koskaan, jossa olen muodollisesti pätevä. Tämän varjolla työkkäri on kuitenkin eväämässä nyt minulta oikeutta opiskella työttömyysetuudella, koska olen kuulema osoittanut, että koulutukseni on riittävää ja työlistyn näinkin. Koska itseltäni puuttuu toisen opetettavan aineen pätevyys, kevätlukukaudella olisin nykyiseenkin työhöni epäpätevä. Koko Suomessa nykyisiä työpaikkojani on tälläkin hetkellä haussa tasan kaksi, johon kumpaankaan en ole pätevä. Molemiin vaaditaan kolmen oppiaineen pätevyyttä ja toiseen päälle tiettyä pätkää työttömänä, jota näin työllistymisen jälkeen en täytä sitäkään. Vastaavasti alalle, jolle tarkoitus oli mennä muuntokoulutukseen, paikkoja on auki kymmenittäin pitkin Suomea. Ahdistaa ja olen etsinyt koko illan porsaanreikiä, joilla rahoittaisin koulutuksen. Työkkärin täti vielä kehtasi kysyä, että olenko aloittamassa opintoja, jos saan kielteisen päätöksen? Että milläköhän meinasin elää ja elättää jälkikasvuni? Pyhällä hengellä? Ilmeisesti myöskään työkkärin tätiä ei voi vaihtaa. Tuntuu jotenkin epäinhimilliseltä saada sähköpostia kello 18:47 työkkäristä! 

Uusi työpaikka on muutenkin osoittautunut fiaskoksi. Koko koulu täynnä sädesientä ja alati voimistuvat oireet. Yskin kuin keuhkopotilas kaiken ajan. Raskauskilot kulkevat tiukasti mukana ja epätoivoiset yritykseni päästä niistä eroon, ovat tälläkin viikolla tuoneet kilon lisämassaa. Minimiehen kuulumisia pitää päivittää paremmalla ajalla. Meillä ei oikein edelleen syödä eikä etenkään kävellä. Heinäkuussa alkanut infektiokierre jatkuu yhä. Reiluun kuukauteen on diagnosoitu useampia korvatulehduksia ja lääkekuureista on menossa antibiootti numero kolme. On ollut räkätautia, flunssaa, kuumetta, yskää… uskomatonta kyllä, olemme säästyneet oksennustaudeilta ja edellisen kerran meillä on yökkäilty kohta kaksi kuukautta sitten! Viikonloppuna puolen yön jälkeen valvottuani taas pari vuorokautta putkeen korviaan kipuilevan lapsen kanssa sain kuningasajatuksen ja ilmoitin itseni klinikalle ensikäyntiin. Laskin, että kolmessa viikossa ehtisin pudottaa elopainoani vähintään kymmenen kiloa (hah), mutta siinä missä minimiehen kierrossa takaraivossa jyskytti tuo 36-iän maaginen raja (minimies on lähtöisin viimeisestä mahdollisesti 35-vuotiskierrosta), tällä kertaa tein mielessäni laskelmia kuinka jos nyt onnistuisin paksuksi pamahtamaan saisin vielä samaa kulukorvausta mitä minimiehestä. Parin kuukauden päästä varmaan tipahdan jollekin perustukitasolle, jolloin kaikki turhaan törsääminen olisi kiellettyä. Sen jälkeen on sitten eletty hikisiä hetkiä, kun olen paniikissa miettinyt, että mitäköhän olen taas vaihteeksi tekemässä. Lapsi tähän saumaan, kun kohta ollaan kodittomia ja ilmeisesti työttömiä vailla mitään oikeutta mihinkään tukeen. Kaupasta hain foolihappoa, jota kuulema kyllä olisi pitänyt napsia useita kuukausia ennen raskauden suunnittelua, jotta ehtisivät vaikuttaa mihinkään. Samalla varasin ajan verikokeisiin, joissa pitäisi tarkistaa kilpirauhasarvoni ja päälle rauta-arvot. Ferritiini on kuulema raskausrintamalla nykyisin kovasana, eikä hoitoja kannattaisi tehdä ennen kuin ne ovat jossain arvoissa, jota ne eivät itselläni ole koskaan olleet. Lisäksi kai se vihdoinkin pitäisi uskaltautua sokerirasitustestiin. Minullehan lätkäistiin raskausdiabetes-diagnoosikin kaiken muun lisäksi. En taida kyllä sielläkään uskaltauta käymään ennen kuin mahareppu on pienentynyt, joka sekin varmaan on esteenä ylipäätänsä pakkaspullan istutuksessa. 

Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että vaikka minimieskin oli tekemällä tehty, loppupeleissä olin ihan paniikissa, kun raskaustestin tein, että mitä sitä tulikaan tehtyä. Raskauden aikana sitten suunnittelin jossain vaiheessa katoavani jonnekin ulkomaille ja olevani ikuisesti raskaana. Kiteytettynä, olin päästäni aivan sekaisin ja silti kun minimies sitten siinä oli, en ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Tämän varjolla yritän luottaa siihen, että jos tuuri kävisi, kaikki menisi ihan yhtä hyvin ja onnellisesti. Klinikalta jo soittelivat ja varmistivat aikaa. Samalla sanoivat, että varsinaisesti tapaaminen ei mikään ensikäynti ole, koska pullia löytyy valmiina pakkasesta. Haluaisin kuitenkin, että joku tsekkaisi paikat, josko olen jo munista totaalisen tyhjä, sekä antaisi jonkinlaisen suosituksen endometrioosin hoitoon. Minullahan löytyi sektiosta yllätysendometrioosi, joka oli levinnyt molempiin munasarjoihin ja kohtuun ja tehnyt kiinnikkeitä koko alavatsalle. Lisäksi kohdusta paikallistivat pari myoomaa, joten ehkä näiden varjolla minimies oli ihmeeni, jollaista toista ei tule. Toisaalta haluaisin päästä pakkasen tyhjennykseen, että jos nyt ei nappaa, vielä ehtisin yhden IVF:n tehdä siittiöillä, jotka nekin ikiruodassa uinuvat. Toisaalta pakkasen tyhjeneminen tuntuu ihan yhtä kauhistuttavalta ajatukselta. Toivoisin vain, että kuinka sitten lopulta käykään, osaisin olla katkeroitumatta ja iloita siitä, että minulla on edes yksi ikioma pikkuinen, jota voi halia ja rutistella. 

Yritän kovasti olla lukematta tilastoja tai mitään muutakaan. Ehkäpä jänistän viime metreillä ja siirrän projekti kakkosta hamaan tulevaisuuteen. Minimiehen aikaankin julistin kovaan ääneen, että jos olisin tiennyt, että heti ensimmäisellä yrityksellä paksuksi pamahdan, olisin odottanut ainakin seuraavat puoli vuotta. Edelleen mentaliteetilla, että helppoa kuin mikä. Toisaalta hirvittää jo nyt. En ole eläissänyt tehnyt yhtään negatiivista raskaustestiä (okei, yhden, jossa kyseessä olisi ollut lähes netseellinen sikiäminen), joten pettynyt en ole koskaan joutunut olemaan. Aikoinaan kyseisen puljun ylilääkäri selitti, että ainoat asiat joihin tilastollisesti pystyn vaikuttamaan ovat tupakointi ja liikakilot. Koska en tupakoinut, tehtäväkseni jäi karsia niitä kiloja ja silloin oikeasti painoin parikymmentä kiloa vähemmän. Raskaus näin painavana myös hirvittää, mutta joskus saa lukea niistäkin friikeistä, joilla paino ei nouse raskauden aikana ollenkaan. Siihen minäkin tähtäsin huonolla menestyksellä. 

Klinikka muisti minua tällä viikolla siittiösopimuksella. Kyselin sen perään jo lähes vuosi sitten, jolloin minun käskettiin olla ihan rauhassa, että niin kauan kun kukaan ei niiden perään kysele, ne pysyvät pakkasessa ilmaiseksi. Ilmeisesti infoaminen elossa olemisestani sai sitten rattaat pyörimään. 

Luonnolliseen vai lääkekiertoon? Yksi vai kaksi? Viime kerralla ruikutin kahta alkiota itselleni vedoten siihen, että olisi edes jonkinnäköiset toiveet raskautumisestani. Lääkäri ei suostunut kuin yhden siirtämään, koska olin kuulema niin nuori ja yhdessäkin olisi minulle tarpeeksi tekemistä. Siitä minkälaisissa oljissa pullat makailevat ei ole mitään käsitystä. Lisäksi kuulema niissä kolmenpäivän ikäisissä mukuloissa ei pitäisi olla mitään huomautettavaa, mutta virallista luokitusta en ole edes kuullut. Käsittääkseni 35-vuotiaalla ainakin puolet munasoluista ovat käyttökelvottomia, joten sen varjolla siellä pitäisi edes yksi potentiaalinen pulla olla lisää. 

Hirvittää, mutta onhan tässä aikaa vielä pari viikkoa tiputtaa ne parikymmentä kiloa. 

Tautia taudin perään

Olen väsynyt tähän tautikierteeseen. Heinäkuu meni sairastaessa, elokuu meni sairastaessa ja nyt ollaan jo puolessa välissä syyskuuta ja minimies on edelleen kipeä. Maanantaina meillä oli sovittu aika kielijänteen (ja ilmeisesti ehkä myös huulijänteen) katkaisuun. Valmistelin tulevaa viikkoa ja virkavapaata etukäteen. Olin töissä mega-aikaisin, jotta sain otettua kopioita. Vähän yli kahdeksan kello soi kesken oppitunnin. Päiväkodista soittivat, että minimies ei ole oma itsensä vaan todella väsynyt ja räkäinen, olivat saaneet kuulema lämpöäkin mitattua 37.5 astetta ja silmätkin olivat punaiset. Kyselivät, että jos tulisin lapseni pois päiväkodista noutamaan. Mietin pitkään, että olisiko puheluun saanut vastata “en”? Lupasin tulla, mutta vasta kolmen tunnin kuluttua. Tarvitsin aikaa viimeistellä loppuviikon oppitunnit. Työkaverit kyselivät, että siihenkö kaatui meidän jänneleikkauskin. Sitä ennen asia ei edes ollut tullut mieleenikään. Minimiestä noutamaan saapuessa olin tehnyt päätöksen, että olen flunssauutisista ihan hiljaa. Olin jo hakenut palkatonta virkavapaata loppuviikoksi. Suunnitelmiin ei siis sopinut pärskivä ja räkäinen lapsi. Siellä se sitten tyytyväisenä nukkui tarhan pihalla rattaissa. “Kuumetta” oli kuulema ollut ulos lähtiessä vain 37 astetta, että se siitä kuumeesta. 

Mehiläiseen saavuimme hyvissä ajoin saastuttamaan flunssaviruksilla koko odotusaulan leikkitilan. Siitä sitten kipitimme operaatiohuoneeseen, jossa lääkäri sitten kyseli korvatilannetta. Viikkoa aikaisemmin kun käynniltä löytyi myös yllätystulehdus korvista. Vakuuttelin, että hienosti menee ja yötkin nukutaan taas hyvin. Lääkäri kuitenkin halusi kuunnella keuhkot varmuuden vuoksi ja siihen se sitten jäikin. Keuhkot olivat täynnä limaa. Korvissa ei kuitenkaan näkynyt enää aktiivista tulehdusta vaan tulehduksen jälkitila. Operaatiota päätettiin siirtää ensin viikolla, mutta lääkäri päätti pelata varman päälle ja laittoi uudeksi operaatiopäiväksi ensi viikon torstain, jotta flunssa varmasti ehtii parantua. 

Euron menetykset raksuttaen soitin töihin, josko sijaiseni sijaisuutta voitaisiin lyhentää ja virkavapaani perua. Homme onnistui ja jäin kotiin hoitamaan räkäistä, mutta muutoin tervettä lasta pariksi päiväksi. Keskiviikkoiltana olimme kylässä. Minimies oli epätavallisen kiukkuinen ja heitteli leluja pitkin asuntoa. Kohta se erittäin epätavallisesti nukkui sylissä päiväunia tulikuumana ja kuumehan sieltä sitten nousi. Onneksemme olimme valinneet kyläpaikaksi lääkärin, joten kotiuduimme illalla korvatulehdusdiagnoosin ja antibioottien kanssa. Seuraavat kaksi päivää onkin sitten taas huudettu yöt ja roikuttu lahkeessa päivät. Äiti on vähän väsynyt. 

Huonosti nukutut yöt ja jalassa kitisevä lapsi, jolla ei ole yhtään sen parempi olla sylissäkään ei ole hyvä yhtälö. Flunssaista lasta minä kuitenkin mielummin kanniskelen, kun oksentavaa yksilöä. Ahdistaa myös olla poissa määräaikaiselta työpaikalta, jossa juuri aloitin, yli sallittujen sairaslomapäivien. Varsinkin kun tiedossa on näillä näkymin ensi viikolla uusi leikkausyritys ja uudet poissaolot. Kämpän pitäminen jonkinlaisessa kuosissa on ollut näinä päivinä ihan mahdottomuus. Sen mitä minimies ei jaloissa pyöri, päämääränä on kämpän tuhoaminen. Jos tyhjennän asianpesukonetta, samalla vähintään lattialle on tyhjennetty puolet keittiön kaapeista. Jos ripustan pyykkiä, lattialle on vähintään rullattu ja silputtu kolme vessapaperi- ja talouspaperirullaa. Pyykkikori ja nätisti viikatut vaatteet lentävät kaaressa pitkin asuntoa. Ehkä muutaman kerran on tullut korotettua ääntäkin kohtuuttomasti. Edelleen siitäkin on huono omatunto. En olisi ikinä kuvitellut itseäni kiljumassa vuoden vanhalle rakkauspakkaukselleni sitä, että äiti on nyt vähän kiireinen ja äidin on yksinkertaisesti pakko tehdä nyt tämä ja tämä asia ja sinun yksinkertaisesti täytyy odottaa. Edelleen olen sitä mieltä, ettei viesti mennyt perille. Ei nätisti puhumalla, eikä ääntä korottamalla.

Mutta ehkä se taas tästä, kun arki alkaa. 

Vaikka oikeasti mieluusti minä kyllä kotona sohvaa olisin kuluttanut vähän pidempäänkin ja toipunut kaikista näistä sairasteluista. 

Kireät kieli- ja huulijänteet

Viime aikoina on taas eletty jännittäviä hetkiä. Kaiken päiväkotimyllerryksen lisäksi yksi ilta tietokoneeni näyttö jäi jumiin jolloin pakotin koneen käynnistymään uudestaan. Sillä poikkeuksella, ettei kone koskaan käynnistynyt ja diagnosoin oma-aloitteisesti vian olevan kovalevyssä. Kone kyllä oli vanha ja hidastunut kuluneen vuoden aikana melkoisesti, mutta kliseisesti olin aina siirtänyt varmuuskopiontia siihen, kun on aikaa. Koneella oli siis kaikki minimiehen kuvat kuluneelta puolelta vuodelta sekä ainoat kuvat hautajaisista, joissa olin ainoa valokuvaaja. Useamman tuskantäytteisen päivän ja yön jälkeen, jolloin oikeasti epäilin saaneni jo vatsahaavan, sain tietää, että kovalevyltä oli onnistuttu pelastamaan kaikki kuvat. Tätä ennen olin kirjoittanut listan missä järjestyksessä kansioita yritetään pelastaa siltä varalta, että kovalevy hajoaa lopullisesti kuvia siirrettäessä. Lisäksi takuita yhdenkään kuvan pelastamisesta ei ollut vaikka kovasti itseäni tsemppasinkin, että jos luodin runtelemalta kovalevyltä saadaan edelleen dataa pelastettua, miksei sama olisi mahdollista omaltanikin. Lysti maksoi 350 euroa, joka mielestäni oli pieni hinta sisältöön nähden ja lupauksesta huolimatta olen edelleen nähnyt painajaisia aina tähän päivään saakka, kunnes viimein hain uuden koneen postista ja pääsin tarkistamaan ulkoiselta kovalevyltä, että kaikki tiedostot tosiaan ovat tallessa ja lukukelpoisia. Ihan vinkkinä kaikilla. Tehkää ihmeessä niistä tärkeistä tiedostoista varmuuskopioita ja oikeasti, ihan niistä täkriemmistä valokuvista kannattaa teettää ne paperiset versiot ja kansiot myös. Tämän lupasin tiedostojen onkijalle tehdä välittömästi, jos vain hän kuvani onnistuisi koneelta noukkimaan. Ihan vielä en ole päässyt lupausta lunastamaan, mutta tarkoitus olisi kasata valokuvakirja minimiehen ensimmäisestä elinvuodesta, hetimiten kunhan vain vielä kuvankäsittelyohjelman saan koneelle asennettua.

Samaan saumaan sattui myös meidän kieli- ja huulijänteiden tarkastus yksityisellä lääkärillä. Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa meidän syömistaipaleesta jo ihan alkuajoista lähtien, kuinka intopiukeena kävin tyhjentämässä Prisman hyllyt soseista, ostin toista tusinaa ruokalappuja, silikonisia lusikkoja, erilaisia jääkuutiomuotteja ja keittelin kasviksia yömyöhällä kattiallassa. Homma taisi jäädä ajatustasolle. Tosiasiassa meillä lähti kiinteiden syöminen käyntiin todella hyvin. Minimies hoksasi mistä hommassa on kyse jos ei heti ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Määriä olisi myös mennyt ihan rajattomasti. Hedelmäsoseista aukesi taivas, lihasoseet maistuivat ja puuro oli hyvää. Sitten alkoi ummetuskierre ja ruokia lähdettiin karsimaan ja kohta huomasin, että minimies oli kahdeksan kuukautta vanha ja edelleen syötiin jotakuinkin samoja ruokia ja samoja määriä mitä silloin neljän kuukauden iässä. Sormiruokailua oltiin harjoiteltu puolen vuoden iästä lähtien yhtä hyvällä tuloksella kuin aikoinaan imetystä. Luin taas totuuksia siitä kuinka ei ole mahdollista, että maidontulo hiipuu ahkerasta imetyksestä huolimatta ja kyllä ne lapset joskus oppivat karkeaa ruokaakin suussansa käsittelemään, mutta entäpä jos eivät opikaan. Mustan ihan alkuajoilta, kun luin jostakin vauvan matkivan vanhemman ilmeitä. Kun vanhempi työntää kielen ulos suustansa, vauva toistaa tämän saman perässä, paitsi ettei minimies kyllä kieltänsä näytellyt. Kyselin facebookissa jos muillakin näin vanhoilla on vielä sihtikurkkuja, jotka eivät syö edes riisinjyvästä, ja vastaukseksi sain, että ovatko jänteet tarkistettu. Kerrankin tuosta naamakirjasta oli hyötyä ja niinpä sitten sukelsin jänteiden ihmeelliseen maailmaan. Samalla huomasin minimiehen kielenpään olevan sydämen mallinen. Valokuvia takaisin kelaamalla sama ilmiö oli ollut näkyvissä jo kuukausia. Neuvolassa huomioni tyrmättiin, koska liikkuihan vauvan kieli todistetusti suussa. Ravitsemusterapeutti kuitenkin suositteli niiden tarkistuttamista jollakin osaavalla neuvolan lisäksi ihan varmuuden vuoksi ja allergialääkäri totesi, että jos minimies olisi vastasyntynyt hän tuon jänteen nyt täällä katkaisisi, mutta kun ikääkin alkaa olemaan hän laittaa lähetteen eteenpäin. Silloin otin ohjat omiin käsiini ja marssin yksityiselle. Sen lisäksi, että minimieheltä löytyi kolmen viikon flunssan jälkeen antibiootteja tarvitseva korvatulehdus, huulijänne on luokitusasteikolla tiukin mahdollinen ja kielijänteen tilannekin on surkea. Sen lisäksi, että itse jänne on todella lyhyt, minimiehen kieli kääntyy voimakkaasti kourulle. Leikkauksella taas on kiire, koska poskihampaiden puhkeamisen jälkeen leikkaus voidaan suorittaa ainoastaan nukutuksessa (ja hinnat yksityisellä ovat jo ihan eri hintaluokassa). Nyt siihen riittää pelkkä paikallispuudute. Leikkaus sovittiin yksityiselle lääkäriasemalle jo maanantaille.

Sitä ennen käytiin myös suunalueen fysioterapiassa kuuntelemassa hoito-ohjeet leikkauksen jälkeen. Samalla tuli sekin sitten virallisesti todettua ettei imetys olisi koskaan voinut onnistua, koska kielijänne on niin tiukka. Myöskään sormiruokailulle ei ole mitään edellytyksiä ja melkeinpä ne ainoat oikeat ruoat, jotka meillä uppoavat välillä, banaani ja kurkku, ovat kuulema minimiehelle hengenvaarallisia. Minimies nimittäin imee kaikki kiinteät ruoat ja mahdollisuuksien mukaan nieleen sitten palaset kokonaisina. Tosiasiassa meillä sormiruokailu ei ole koskaan edes edennyt siihen pisteeseen, että minimies olisi mitään kakonut ja kyse on ollut kuulema tuurista ja siitä, että jälkikasvuni on äärettömän fiksu. Hän nimittäin järjestelmällisesti kieltäytyy karkeiden ruokien suuhun pistämisestä tai sylkee ne kaikki ulos. Itsetekemät soseetkin kuulema ovat usein liian karkeita, joten tarvittaessa sain ohjeeksi suodattaa ne pari kertaa siivilän läpi tai antaa suosiolla kaupan pienten vauvojen soseita (8kk purkkiruoat ovat minimiehelle myös liian karkeita, eikä niitä ole koskaan suostunut syömään). Näitä ohjeita noudattaen olen siis jättänyt ravitsemusterapeutin suosittamat leikkihetket ruoalla välistä enkä tarjoakaan enää mitään normaalia ruokaa muistuttavaa. Niiden aika kuulema tulee sitten kun leikkauksesta on toivuttu.

Leikkauksen jälkihoito on koko operaation vaikein osuus ja juuri otin ensi viikoksi palkatonta vapaata. Jänteitä kun pitäisi venytellä korkeintaan kuuden tunnin välein ympäri vuorokauden, eikä pidempiä välejä saa muodostua arpikudoksen takia. Toisella viikolla isovanhemmat hoitavat venytyksen samalla kun yritän jostain haalia senttejä kasaan tämän kuukauden yllätyksellisiä menoja varten. Koska minimies ei ole koskaan ollut vakuutuskelpoinen lysti nimittäin tapahtuu ihan omakustanteisesti fysioterapeutteja myöten isovanhempien osasponsorointina. Että sellaista. Kovasti toivon, että meillä kaikki operaatiot ja ylimääräiset erikoislääkärikäynnit olivat jääneet vauvavuoteen ja pääsisimme viettämään normaalia taaperovuotta, mutta ehkä tämän jälkeen... nyt ainakin meillä teoriassa on mahdollisuus oppia vihdoinkin syömään ja tulevaisuudessa puhumaan. Ja oikeasti, on tuo jälkikasvuni jokaisen sentin (ja tuhansien eurojen) arvoinen.

12 kk

Rakas poikaseni,

tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sinut repäistiin tähän maailmaan äidin mahasta. Muistan kuinka leikkaussalissa kuuntelimme hetken sydämesi jumputusta, jonka jälkeen joku ilmoitti, että kohta niitä ei enää kuulu. Sen jälkeen äidin mahaa myllättiin ja kohta kuului vauvan itkua. Siitä sinut kiikutettiin suoraan toiseen huoneeseen samalla kun ihmiset kovasti onnittelivat minua, koska minusta oli tullut virallisesti äitisi. Yhteistä symbioottista taivalta meillä kuitenkin oli ollut takana jo useampi kuukausi. Makasin leikkauspöydällä parsittavana, kun kätilö toi sinut kapaloituneena näytille. Katselit ympärillesi isoilla silmillä, samalla kun silitin sormella mustia hiuksiasi ja totesin helpottuneena, "se on ihan söpö". Katsos, elämäsi mahan sisällä ei noudattanut aivan oppikirjaa ja äiti ei ollut aivan vakuuttunut siitä, että se olit sinä, eikä joku toinen, joka siellä mylläsi. Lähdit mummin mukana punnitukseen. Äiti lähti heräämöön. Seuraavan kerran tapasimme aamuyöstä pimeässä neljän hengen huoneessa. Olit kääritty kapaloihin, enkä muista pimeässä huoneessa nähneeni sinusta vilaustakaan. Lopulta lähdit yökön matkaan ja jätit äidin yksin sermin taakse torkkumaan. Aamulla muistan miettineeni, etten edes muista miltä sinä näytät. Kätilö availi verhoja, pesi sinut ja kyseli kovasti kuinka haluaisin hiuksesi kammattavan.

Äiti oli leikkauksesta todella kipeä, mutta niin onnellinen. Ensimmäiset päiväsi vietit tiiviisti pyörillä liikuteltavassa sairaalasängyssäsi nukkuen. Kolmantena yönä päätit herätä ihmettelemään tätä maailmaa ja äidin oli ensin vaikea paikantaa, että se kiljuva nyytti olikin tällä kertaa sinä, eikä joku naapurisemin takana kiljuvista kääröistä. Sen yön vietimme kahdestaan tyhjillä ja hiljaisilla sairaalakäytävillä. Äiti työnteli sinua ja lupasi, että kyllä me pärjäämme, tässä ja nyt ja jatkossakin. Niin me olemmekin pärjänneet.

Olet ollut koko vuoden ajan maailman söpöin vauva ja tästä päivästä lähtien maailman söpöin taapero. Mustat hiuksesi ovat kuitenkin vaalenneet ja kesän aikana sinusta on tullut vaalea sinisilmäinen pellavapää. On vaikeaa löytää sanoja miten huikeaa on ollut, mutta kukaan eikä mikään ole koskaan tehnyt äitiä yhtä onnelliseksi kuin sinä. Äiti rakastaa sinua tässä ja nyt, aina ja ikuisesti. Myös silloin kun teet jotain kiellettyä, kuten tänään olet ollut koko ajan tietokoneen kimpussa. Kieltäminen saa sinut kyllä itkemään ärsytyksestä ja tiedät, ettei niin kuuluisi tehdä, mutta kohta taas olet näppäinten kimpussa tai tökit edes yhdellä sormella kuvaruutua. Itsehillintäsi on yhtä hyvä kuin äidillä herkkujen suhteen. Lisäksi olet oppinut jos joku asia oikein kiukuttaa, äitiä voi raapaista upottamalla kynnet äidin käsivarteen tai reiteen. Äitiä voi myös ohimennen repiä hiuksista samalla kun äiti epätoivoisesti yrittää siivota heittämäsi puurolautasen sotkuja.

kuussa olet jatkanut viime kuussa aloittamaasi sairasteluputkea. Heinäkuun alusta tähän mennessä olet sairastanut rotaviruksen (jolloin olimme sairaalassa yhdessä kolme yötä), noroviruksen, enterorokon, flunssan kuumeineen ja kaksi oksennustautia. Tosin lääkäritäti oli sitä mieltä toissapäivänä, että kaksi viimeisintä puolentunnin oksennustautia olisi mahdollisesti allerginenreaktio soijalle ja pähkinälle. Ilmeisesti sinusta ei ole ihan heti tulossakaan kasvissyöjää, kuten äiti aikoinaan sinun vielä mahassa köllötellessäsi tuumasi. Olet oikeastaan muuntautunut aikaisemmasta lihansyöjästä hedelmänpopsijaksi, jonka vatsa huutaa nälkää kelloon katsomatta maitopullon nähdessäsi. Yhdistät myös mikron hurinan maitopulloon, joten kellonaikaan katsomassa mikron käydessä alat kitistä ja itkeä pullon perään. Ravitsemusterapeutti kuitenkin oli sitä mieltä, että kyllä sinä kasvat näinkin, makeita hedelmäsoseita imien ja maitoa pullosta litkien. Täti oli oikeassa, koska painoa olit kasvattanut kuukaudessa lähes kilon verran, painat nyt 9.380 kiloa ja pituutta venynyt 77.1 senttiin. Tosin parin viikon takaisesta mittauksesta olit lyhentynyt kaksi milliä. Hienosta kasvusta huolimatta perjantain lääkäritäti suositteli sydämenmallisen kielesi leikkausta, joten vaikka äiti niin kovasti toivoikin, että kaikki epämukavat operaatiot jäisivät vauvavuoteen, edessä on vielä muutama käynti siellä, täällä ja tuolla. Muutoin kaikki hienojauhettu ruoka mitä kitusiisi lapat menee oman käden kautta. Äiti ei saa koskea pulloosi, eikä äidillä ole mitään asiaa lusikallesikaan. Noin puolet ruoasta päätyy mahalaukkuusi ja toista puolikasta äiti sitten luuttuaa ja pesee puolet päivästä. Uskomatonta, miten joku noin pieni voi sotkea noin paljon.

Ehkä suurin muutos siihen, että sinusta kasvoi iso, on se kun aloitit päiväkodin. Kamalinta siinä minusta on se, että nykyisin elämääsi kuuluu jotain, jossa äiti ei enää ole osallisena. Kuinka toivoisinkaan, että osaisit kertoa päivästäsi. Nykyisin vain konttaat hirveää vauhtia autoa huristaen äidin syliin, jonne painat pääsi ja rutistat kovaa. Aamut ovat sinulle vaikeita. Samoin päiväkodin myötä myös nätisti sinulle juttelevat tädit ovat pelottavia. Aloitat aina kamalan huudon, kun joku erehtyy hymyilemään sinulle ja kyselemään kuulumisia. Pelkäät, että kohta vaihdetaan syliä ja sitten äiti häipyy. Ehkä kamalinta on aamuisin jättää sinut itkevänä hoitoon ja laittaa kenkiä jalkaan tuulikaapissasi itkuasi kuunnellen. Kuinka äiti toivookaan, että meillä olisi vielä toinen ja miksei kolmaskin vuosi, jolloin voisimme vain olla ja mennä yhdessä niin kuin huvittaa. Joskus kuitenkin aikuisten on tehtävä vaikeita valintoja ja jos se yhtään helpottaa, kaikki mitä äiti tekee, on lopulta sinun parhaaksesi pitkässä juoksussa.

Liikut hurjaa vauhtia kontaten ja kävelet tukia pitkin. Tarvittaessa nouset seisomaan vaikka seinää vasten. Astianpesukoneesta pidät erityisesti ja luukun avaaminen ja luukun päällä istuminen kuuluvat mielipuuhiisi. Myös pianosi päälle usein yrität kiivetä. Tyhjennät mielelläsi kirjahyllyä ja ajelutat autoja aamusta iltaan. Paremman puutteessa auton sijaan kelpaa vaikka eteisestä löytynyt rikkonainen kenkä. Parvekkeella käyt kääntymässä usein ja kylpyhuoneessa uusin leikki on lattiakaivon kannen irrottaminen samalla kun äiti vieressä kiljuu eitä. Lempisanasi on "oho", jota toistat tilanteesta riippumatta. Koiran haukkumista olet viime päivinä vähentänyt. Äidin sängyssä on kiva riehua ja tapanasi on heilutella itseäsi hurjaa vauhtia konttausasennossa tai kaatuilla sängyllä päämäärättömästi kädet ylös levittäen eteen- tai taaksepäin.

Koska menojalkaasi on vipattanut viime aikoina niin armottomasti lukuhetket ovat jääneet vähemmälle. Kannan kyllä kirjoja sinulle harva se hetki, mutta huomattavasti mielekkäämpää sinusta on kontata karkuun äiti perässä möristen. Musiikista pidät myös edelleen ja ei ole "Looloo kids"ä voittanutta. Jaksaisit kuunnella noita kappaleita aina vain aamusta iltaan.

Asioita, joista pidät erityisen paljon ovat: musiikki, unikaverit, äidin kännykkä, tietokone ja aurinkolasit, pallot, autot, piano, wc-harja (äiti osti sinulle synttärilahjaksi ihan ikioman, tosin kiinnostus sitä harjaa kohtaan on ollut vähäistä), maitopullo, hedelmäsmoothiet, vaahtokylpy, hiekkalaatikko ja hiekkalapio sekä putket, joiden läpi voi kontata.

Asioita, joista et välitä niin paljon: kirpeät vihannekset ja marjat kuten, tomaatti, appelsiini, mustikka, mansikka ja vadelma, sukat, hatut, kynsien leikkaaminen, vaatteet, keinuminen, vanhat toimimattomat tietokoneet ja kännykät sekä pitkät automatkat.

Äidin lempihetkiä kanssasi ovat heräämineen iloiseen ääneesi ja nähdessäni hymyilevät kasvosi heti herättyäni, haliminen, olet kiistattomasti maailman paras halija sekä kaiken uuden ja jännittävän näkeminen sekä kokeminen.

Hetkeäkään en pois vaihtaisi.

Hyvää ensimmäistä syntymäpäivää rakas poikani!

Rakkaudella,

Mami.

Päiväkotipettymys

Jos aikamatkustelu olisi mahdollista, hyppäisin taaksepäin pari kuukautta, enkä edes hakisi puolileikillään töitä. Työt ovat kyllä ihan ok ja palkka tulee (sitten kun se joskus alkaa juoksemaan) sen verran, että minimiehelle kustantaa talvipipon tai kaksi. Aika vain menee matelemalla ja huomaan vilkuilevani kelloa vähän väliä miettien, että nyt se rakkauspakkaus syö puuroa ja nyt se on ulkona ja nyt se syö taas ja nyt se nukkuu ja enää 120 minuuttia kunnes pääsen minimiestä noutamaan. Huomaan, ettei minulla ole mitään sanottavaa kollegoille, kaikki ajatukset vain pyörivät jälkikasvussani. Päiväkotiura alkoi tiistaina pienessä flunssassa. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että minimies aloitti oksentamisen jo taas torstaina. En ole millään päässyt selvyyteen, joko sillä on taas oksennustauti vai pistääkö tuo laitosruoka pikkuisen pakin aivan sekaisin. Meillä on pitkästä aikaa itketty kovaa vatsaa pitkään ja hartaasti. Tosin meillä nyt itketään melkein mitä tahansa...

Tällä viikolla iloisesta ja touhukkaasta jälkikasvustani, jonka vakuuteltiin sopeutuvan ja pärjäävän päiväkodissa on kuoriutunut mielestäni hyvin eloton tapaus. Olen rakastanut katsoa iltaisin minimiehen omia jumppatuokioita, joihin kuuluu laulamista, pinnasängystä käsin kirjahyllyn tyhjentämistä, lelujen viskomista lattialle miljoona kertaa, naurua, jokeltelua... tuo kaikki on kadonnut jonnekin ja tilalla on vain apaattisesti itseään nukuttava jälkikasvuni. Mikään ei ole hyvin, eikä sylikään aina kelpaa. Tänään naapuri tervehti minimiestä hississä, johon lapseni, joka ei ole koskaan oikeastaan vierastanut mitään eikä ketään, aloitti sydäntä särkevän huudon sen pelossa, että tuo naapurintäti vie hänet luotani.

Päiväkoti, jonka valintaa pohdin pitkään ja hartaasti ja kävin kiertämässä useamman paikan läpi, ei ole ollut ihan sitä mitä päiväkodilta odotin. Ennen juhannusta tutustumiskäynnillä tapasin ehkä maailman ihanimman päiväkodinjohtajan ja ehkä samalla maailman ihanimman lastenhoitajan, joka ylpeänä esitteli minimiehen hänen ryhmänsä tulevana maskottina. Johtaja jäi eläkkeelle ja tuo maailman ihanin lastenhoitaja oli kuulema vaihtunut pari päivää ennen kesälomaa toiseksi, jo aikaisemmin ryhmässä olleeksi päällepäsmäriksi. Tutustumiskäynnillä tämä hoitaja huusi käsienpesutilanteessa pari vuotiaalle ja talutti sen aika vauhdikkaasti yhdestä kädestä pitäen. Katsoin touhua suu auki. Ryhmään ulkopuolelta tullut uusi lastentarhanopettaja on tuossa kuviossa ihan tossun alla ja vaikka kolmas hoitaja kiva onkin, hänkin on hyvin näkymätön. Tällä viikolla olen kuullut siitä, kuinka minimiehelle kyllä olisi ihan parasta, että hän tulisi hoitoon vasta silloin kun joku ryhmän vakituisista vetäjistä on paikalla, eli aikaisintaan kello 7:15. Sattuneista syistä tuo ei ole mahdollista, koska itseni pitäisi olla toisella paikkakunnalla vetämässä oppituntia oppilaille tasan kello kahdeksan. Kaikki ne palopuheet siitä, kuinka päivähoito mukautuu lapseen ja vastaa lastentarpeisiin ei sekään kyllä ole pitänyt paikkaansa. Minimiestä on yritetty väkisin valvottaa yli yhteentoista päivällä, sellaisena päivänä, kun kotona on herätty puoli kuuden aikaan. Normaali valveillaoloaika minimiehelle on yöunien jälkeen nykyisin 2-3 tuntia. Kuulema tuosta väkisin valvottamisesta oli seurannut se, että minimies oli sitten saanut raivarin yliväsyneenä ja paiskonut ruokailuvälineitä pitkin lattioita ja kieltäytynyt syömästä. Kappas vain. Kohta varmaan ollaan sitten kasvatuskeskustelussa.

Maitoa ei ole annettu sovitusti, eikä kyllä mitään muutakaan ruokaa. Meillä on varalta omat eväät mukana ravitsemusterapeutin suosituksella. Ruokatarjoilu ei ole pelannut miten pitää ja esimerkiksi sain vasta eilen tietää, että minimies ei ole saanut puuroa yhtenäkään aamuna ja hänelle on ollut aina varattuna leipäpala. Kyse on alle 1-vuotiaasta vauvasta, joka ainakaan tähän saakka ei ole leipää vedellyt sellaisia määriä, että niillä korvattaisiin aamupuuro. Tutistakaan ei ollut tarkoitus vierottaa vasta kuin siinä vaiheessa, kun se tulee kotona ajankohtaiseksi, mutta siellä se tutti on nätisti ollut naulakossa minimiestä haettaessa.

Alustavasti minulle puhuttiin kuinka ensimmäisinä päivinä lähetetään kuvaviestejä ja muita viestejä miten menee. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuulunut, joten itse kyselin kuulumisia. Vastaus oli tyyliin "kaikki ok". Seuraavana päivänä he jo oma-aloitteisesti tekstasivat kaiken olevan ok. Yhtään kuvaa en ole saanut. Päivän jälkeen kukaan ei varsinaisesti kerro kuulumisia muuten kuin "nukkui sen ja sen verran" ja "söi sitä ja tätä". Ehkä näin se kuuluu mennäkin, mutta kukaan ei kerro mitä minimies tekee, leikkii, kenen sylissä viihtyy, mitä uusia taitoja opittiin tänään... tai sitten tosiasiassa jälkikasvustani ei ole mitään hyvää sanottavaa ja homma pelaa liukuhihnameiningillä. Tai kyllä kahdesti on mainittu siitä miten paljon minimies tykkää musiikista, joka onkin jo ollut aikaisemmin tiedossa.

Tällä kokemuksella, älkää hullut lapsianne laittako näin pieninä päiväkotiin. Toivottavasti tämä pian helpottuu. Niin äidille kuin lapsellekin.