Tammikuun
leikkauksen jälkeen meillä piti olla kirurgin soittoaika kuukauden päästä. Tuli
helmikuu ja soittoa ei kuulunut. Tuli maaliskuu ja soittoa ei edelleen
kuulunut, joten soitoin kirurgian polille ja kyselin soittoajan perään.
Loppupeleissä polilla ei ollut meistä mitään tietoa. Vuodeosasto oli unohtanut
meidät kokonaan. Seurasi kovasti pahoittelua ja soittoajan saimme viikon
päähän. Jo aikaisemmin olin kurkkinut möykyn patologiset vastaukset, jossa
todettiin suoliduplikaatin histologisesti sopivan duplikaattiin. Lääkärin
mukaan duplikaatin rakenne kuitenkin muistutti enemmän mahalaukkua kuin
ohutsuolta. Poikani oli siis ajatellut pelata varman päälle ja kasvattaa
itsellensä toisen pötsin pahan päivän varalle. Alkuperäinen suoliduplikaatti
diagnoosi muuttuikin lopulta ainakin erikoistuvan lääkärin nimeämä ventrikkeliduplikaatiksi
eli mahalaukun kahdentumaksi. Siitä miten toinen mahalaukku oli päätynyt kiinni
ohutsuolen loppuosaan voi vain arvailla, kirjallisuuden mukaan kun sen olisi
pitänyt olla kiinni mahalaukussa. Itse koodinimi ei kuitenkaan muuttunut, vaan
edelleen kuulutaan kategoriaan Q45.8 Muu synnynnäinen ruuansulatuselinten
epämuodostuma, koska ruoansulatuskanavanduplikaateille ei ole omia
koodinumeroita. Loppupeleissä sillä tuskin on merkitystä. Ruoansulatuskanavanduplikaatti
kuin duplikaatti. Tämän esiintyvyys loppupeleissä edellistäkin
epätodennäköisempää.
Ensi kuussa
meillä on vatsanseudun ultra ja jos ultrassa on kaikki kohdillaan myös ihan
viimeinen käynti kirurgian polilla. Vakuutusyhtiön mukaan tuon maagisen päivän
jälkeen meillä on vuoden kestävä karenssi, jonka jälkeen minimiestä pidetään
potentiaalisesti vakuutuskelpoisena ja saan hakea vihdoin lapsivakuutusta.
Tällä hetkellä meille tarjottiin jotain muuta vakuutusta, jossa ehdot olivat
huonot ja joka olisi rajannut kaikki vatsaongelmat vakuutuksen ulkopuolelle.
Muutoin mahan kanssa meillä pärjätään hienosti. Leikkausta seurannut ummetus on
edelleen kuitenkin riesanamme. Kun kakkoslastin toimitus alkoi pääsemään
perille ahkeran jumppauksen avulla ainoastaan kerran viikossa, kirurgi oli sitä
mieltä, että vaikka ensikosketuksemme ulostuslääkkeeseen olikin fiasko, meidän
pitäisi kokeilla sitä toistamiseen. Tällä hetkellä käytössämme on Pegorion.
Lääke, jota ei ole tarkoitettu edes alle 2-vuotiaille lapsille. Lääkärin mukaan
kuitenkin lääkettä käytetään yleisesti sairaaloissa myös keskosilla ja soveltuu
siten mini-ihmisten käyttöön lääkärin määräyksestä. Putki on kuulema niin
tukossa, että lähdimme suoraan liikkeelle 4-7 vuotiaiden lasten maksimiannostuksella
ja tällä hetkellä päivässä menee kaksi 6 gramman annospussia. Lääke ei
itsessään imeydy, eikä laiskista suolta vaan kasaa tavaraan suolessa nestettä,
jolloin putki vetää liukkaammin. Lääke liukenee huonosti maitoon, mutta koska
meillä ei juoda kuin muutamia hörppyjä vettä, ratkaisin asian sekoittamalla
lääkkeen ensin veteen, jonka liukenemisen jälkeen vasta lisään maitojauheen.
Tosiasiassa kyllä
lähdin kirurgin ohjeita uhmaten liikkeelle puolikkaalla annostuksella, mutta
muutaman päivän päästä tuplasin määrät. Suoli ei edelleen vetänyt ja ruoka tuli
ylös miljoonin pulautuksin ja oksenteluin. Nyt meillä nautitaan toimituksista
joka toinen päivä ja oksenteluakaan ei riitä ihan joka tilanteeseen, vaikka
edelleen meillä usein yökitäänkin. Leikkauksen jälkeen harsot saivat pölyttyä
rauhassa kaapissa viikkoja. Nyt saa taas joka välissä vaihdella sekä vauvan,
että omia vaatteita. Samalla jokaista inahdusta kuitenkin tulee ylitulkittua,
että nytkö se kärsii taas ilmavaivoista ja mahakivuista lääkkeen takia. Kaikki
tavantallaajat kun edelleen kilvan jakavat neuvojaan luumusta, vedestä ja
avocado-soseista. Tosiasiassa kukaan tuskin oikeasti haluaa lääkitä vauvaansa
turhaan. Elämän peruspilareita vain tuntuu nukkumisen ja syömisen lisäksi
olevan kakkaaminen. Siitä on kiinni onni ja autuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti