En oikein
valmistautunut synnytykseen mitenkään. Neuvolassa kyselivät kovasti joka
viikolla, että joko olen pakannut sairaalakassin. Aina ilmoitin etten ollut.
Sen perusteella neuvolalääkäri julisti viimeisellä tapaamisella, etten ollut
vielä valmis äidiksi. En tiennyt, että siihen tarvittiin pakattu laukku.
Tosiasiassa laukun pakkaaminen tuntui mahdottomalta, koska ne ainoat päälle
mahtuvat vaatteet olivat ahkerassa käytössä ihan viime metreille saakka.
Lopulta taisin mumista jossain vaiheessa, että juuh, pakattu on, jotta jättivät
rauhaan. Osastolle joutuminen raskausviikolla 34 varmisti kyllä sen, että sen
jälkeen liikuin aina laukku mukanani, jossa oli vähintään hammasharja mukana.
Siellä kyllä kauhistelin, ettei minulla ollut yhtään mitään vielä hankittuna
tai valmiiksi laitettuna. Kätilö lohdutteli, että kyllä se mies ehtii sängyn
sillä aikaa kasaamaan. Niin, mikä mies ja minkä sängyn?
Kotiin pääsin
verenpaineseuranta ohjeet mukanani ja pari viikkoa arvot pysyivätkin korkeiden
viitearvojen sisällä. Ainakin välillä. Neuvolalääkärissäkin kävin
synnytystapa-arvioinnissa, joka omalla kohdallanio oli yhtä tyhjän kanssa.
Ravasin jatkuvasti sikiöntutkimusyksikössä ja minulla oli sikiön möykyn takia
tiedossa käynti myös äitiyspolille, joten neuvolalääkäri vain ilmoitti, että
kroppani ei ole lähimaillakaan valmistautunut synnytykseen. Raskausviikolla 38
äitiyspolilla tulivat samoihin johtopäätöksiin ja ilmoittivat, että jos vauvaa
ei kuulu, viikolla 42 tavataan uudestaan. Kun viikkoja oli kasassa 39
verenpaineeni kipusivat ihan uusiin lukemiin. Alapaine oli jatkuvasti 110
luokkaa ja yläpaine 160 ja minut passitettiin Naistenklinikan päivistykseen.
Siellä tultiin taas siihen tulokseen, etten ole lähimaillakaan synnyttämässä ja
käskettiin henkisesti varautua siihen, että olen vähintään vielä pari viikkoa
vyöryvä valas. Verenpaineiden takia jouduin kuitenkin neuvolan erityissyyniin
päivistyslääkärin toiveesta. Ehdin käydä nevolassa kerran, jossa päiviteltiin
verenpaineitani.
Raskauden aikana
aina kyseltiin supistuksista ja onko niitä ollut. Aina totesin, etten tiedä,
ettei minulla ole mitään ideaa miltä supistus tuntuu. Oli minulla aamuisin aika
usein maha kivikovana ja kipeänä, mutta eivät ne mitään rytmillisiä
lihasjännityksiä olleet. Loppuraskauteen edetessä aina välillä alapäässä
vihloin. Mutta sekään ei mielestäni tuntunut supistukselta vaan pikemminkin
siltä, että repeän kahtia. Aina ne kuitenkin menivät ohitse. Olin kyllästynyt
olemaan raskaana, mutta päivystyslääkärin ohjeita noudattaen henkisesti
valmistauduin siihen, ettei pariin viikkoon tapahdu mitään. Kävin hakemassa
pari kassillista ruokaa ja valmistauduin makaamaan sohvalla. Puolen yön jälkeen
laskettuna päivänä kävin vessassa ja paperiin tarttui limansekaista verta.
Tiesin limatulpasta, mutta paniikki kuitenkin meinasi iskeä. En ollut
pätkääkään omasta mielestäni valmistautunut henkisesti synnyttämään.
Pikavauhtia pakkasin sairaalakassin ja oikeasti, ehti sen tuolloinkin pakata ja
siivosin kämpän. Koko yön supisteli epäsäännöllisen säännöllisesti tai pikemminkin
edelleen tuntui siltä, että alapää repeää kahtia. Tuon tiedon valossa siis
niitä supistuksia oli ollut aikaisemminkin.
Aamuun mennessä
supistukset olivat muuttuneet säännölliseksi ja niitä tuli ensin 15 minuutin
välein, sitten 10 minuutin välein ja lopulta 5 minuutin välein. Makasin
sohvalla ja kellotin. Illalla soitin Naistenklinikalle jossa käskettiin
lenkille, koska haluaisin varmasti, että synnytys etenisi. Totesin puhelimeen,
etten oikeasti ole enää ollenkaan varma, että haluan tämän etenevän. Lenkille
en kyllä myöskään lähtenyt ja itselleni jäi epäselväksi, että miten tuossa
tilassa se ylipäätänsä olisi ollut mahdollista. Puolen yön aikoihin supistukset
laimenivat. Sain nukuttua kolme tuntia ja heräilin vähän väliä kipuun, joka
edelleen repi alapäätä kahtia. Aamulla ne olivat taas säännölliset. Suihkussa
tuntui menevän taju.
Äitini oli joskus
raskausaikana heittänyt ilmaan, että hänhän voisi tulla mukaani synnytykseen.
Luulin äitini pilailevan ja ajatus omasta äidistäni synnytyssalissa tuntui
lähinnä epämukavalta. Enkä koskaan suostumustani siihen, että äitini olisi
ollut tukihenkilönä mukana. Pakko kuitenkin myöntää, että äidin ilmaantuminen
paikalle tuntui tuossa vaiheessa ihan parhaalle. Soitin Naistenklinikalle
tuskaisena (tuossa vaiheessa supistusten väli oli noin kolme minuuttia ja kesto
minuutin) tulostani sohvaan nojaillen. Puhelimeen vastannut kätilö kysyi, että
"niin mitä siis olen vailla?". Paikalle saavuttuani sama puhelimessa
ollut kätilö sanoi, että hän halusi nähdä minut ihan paikanpäällä, että olenko
muka oikeasti noin kipeä. Ilmeisesti olin, koska minut ohjattiin
tutkimushuoneeseen. Siellä vielä vitsailin, että varmaan oikeasti ei ole
tapahtunut yhtään mitään. No ei ollutkaan. Olin kuulema kokoisen sentin auki!
Siinä vaiheessa oikeasti alkoi epätoivo. Kätilö yritti vakuutella, että
kohdunkaula on kuitenkin hävinnyt, joten hienosti kaikki etenee. Sain jonkin
kipupiikin, joka kesti peräti tunnin ja jonka aikana kiemurtelin kivusta. Olin
edelleen sentin auki. Kätilö oli ihmeissään ja pohti kovasti mitä minulle
tehdään. Tuossa vaiheessa taisin alkaa itkemään, koska olin varma, että saan
lähtöpassit kotiin. Olin varma, etten ikinä selviäisi näissä kivuissa sinne
saati sieltä enää takaisin sairaalaan.
Kätilö kuitenkin
kävi lääkärin ylipuhumassa ja pääsin synnytyssaliin jo tuossa vaiheessa.
Kovasti minulle pahoiteltiin salin pienuutta. Sieltä puuttui katosta roikkuvat
joogaliinat ja uima-altaat. Puolapuut sieltä kuitenkin löytyi ja kokonainen
jumppanurkkaus erilaisine jumppapalloineen. Kärräsin ruhoni sänkyyn, jossa
muuten vietin koko synnytyksen. Mistään vaihtoehtoisista synnytystavoista ei
edes keskustelu, saati kivunlievityksestä. Kätilölle oli itsestään selvää, että
tarvitsen kaikki mahdollisimmat tripit, joita talosta löytyy. Epiduraalipuudutetta
ei kuulema uskallettu vielä antaa, jottei synnytys pysähtyisi. Sain siis
käteeni ilokaasumaskin, jonka käytöstä kieltäydyin, koska maskiin hengittäminen
sai aikaan sen, että tunsin tukehtuvani. Supistusten aikana olisi pitänyt
hengittää ja rentoutua ja toimin itsepäisesti juuri päinvastoin, koska
mielestäni ne eivät sattuneet niin paljon. Kamalaa tuskaa kesti oikeasti kai
vain hetken, jonka jälkeen olin varma, että kuolen. Siinä vaiheessa olin auki
kolme senttiä ja anestesialääkäri pyydettiin paikalle. Epiduraalin vaikutuksen
alkaminen kesti, mutta sen jälkeen homma kävi helposti. Verenpaineet laskivat
ja kohdunsuu avautui seitsemään senttiin. Kalvotkin puhkaistiin. Sitten tunsin
heikosti pari supistusta ja seuraavassa hetkessä epiduraalista ei enää ollut
tietoakaan. Sain uuden tripin. Se ei alkanut vaikuttamaan enää hetkessä ja
kätilö käski varautumaan henkisesti siihen, että se varsinainen synnyttäminen
ja ponnistaminen sitten kanssa myös sattuu. Kivuton olin vain hetken, kunnes
supistukset taas puskivat läpi. Tuossa vaiheessa verenpaineet lähtivät nousuun
ja tärisin horkassa. Yläpaine tässä vaiheessa oli 200. Sain kolmannen ja
viimeisen epiduraalin. Sen vaikutuksen alkamista odotettiin reilu puoli tuntia,
eikä oikein mitään tapahtunut, muuta kuin se, että tunsin kuolevani kivusta.
Ruumiinlämpöni nousi 39.5 asteeseen ja ulisin kuolevani. Kuulema kipuiluni ei
ollut ihan normaalia ja kohta tupa olikin täynnä väkeä. Anestesialääkäri totesi
epiduraalineulan lähteneen pois paikalta. Puudutteet eivät olleet siis edes
menneet perille. Sain spinaalipuudutteen, jolloin tunto jaloistani katosi
kokonaan. Kohta minulle tungettiin naaman eteen happimaskia. Kuulema vauvan
sydänäänissä oli jotain häikkää ja minua piti saada hapetettua. Samalla synnytyslääkäri
otti vauvan päästä verinäytteitä, jotka kertoivat vauvan kunnosta. Kiteytettynä
kaikki laktaattiarvot yli 4.6 ovat huonoja ja meinaavat sitä, että vauva pitää
saada ulos mahdollisimman nopeasti. Oman minimieheni arvot tuossa vaiheessa
olivat ensin 7.9 ja sitten 8.1 eli huonompaan oltiin menossa. Vauvan aikaisempi
oikea tarjonta oli myös muuttunut ja pää kuulema seilasi nyt aivan liian
korkealla. Lääkäri totesi, ettei saa sieltä koskaan päätä kalastettua ja koska
itse olin lisäksi umpipuudutuksessa ripeälle alatiesynnytykselle ei ollut
edellytyksiä.
Minut kärrättiin
pikaisesti leikkaussaliin. Sektioon minua valmistettiin sen verran, että
tehdään hereillä jos voidaan ja nukutuksessa tarvittaessa. Koska olin jo
valmiiksi umpipuudutuksessa lisäpuudutteita ei tarvittu. Anestesialääkäri teki
pikaisia tuntotestejä. Tunto säilyi koko operaation ajan, mutta kylmää ja kipua
en kuulema saanut tuntea. Kohta mahassa myllättiin ja kuului parkaisu, jonka
jälkeen onniteltiin kovasti ja sain morfiinia suoraan suoneen. Vauva oli
lähtenyt oman tiiminsä mukana muualle tarkempaan tarkistukseen samalla kun itse
jäin saliin ommeltavaksi. Myöhemmin kätilö kiikutti vauvan kapaloituna paikalle
tervehtimään, jolloin silittelin sormella vauvan poskea ja totesin sen olevan
ihan söpö. Vauva lähti jonnekin äitini ja kätilön kanssa. Minä jäin edelleen
saliin tikattavaksi ja siitä heräämöön kärrättäväksi.
Siitä kun
vessakäynnin yhteydessä paperiin jäi limaa ja verta oli kulunut 48 tuntia.
Välissä olin nukkunut pari tuntia. Olin aivan euforisessa tilassa,
morfiinihöyryissä ja äärettömän janoinen. Sain pari kulausta kraanavettä ja
lisää morfiinia. Yläpaineet olivat edelleen yli 200 ja alapaineet yli 120. Sain
lääkettä verenpaineen laskemiseen tavoitteena, että yläpaine olisi 160 ja
alapaine 110 enne osastolle kärräämistä. Osastolle saavuin pää pyörällä kolmen
jälkeen yöllä ja sain vihdoinkin kauan pyytämääni mehua, jota heräämöstä ei
löytynyt. Vauvaa näin pikaisesti taas hetken ja sain sen jopa viereeni. Annoin
kuitenkin kätilön viedä minimieheni, koska pelkäsin morfiinihöyryissä ja
univelassa unohtavan koko vauvan olemassaolon vuoteellani. Aamulla parin tunnin
unien jälkeen kovasti pohdin, etten enää muista miltä vauvani näyttää.
Koin tarvetta
puhua synnytyksestä tai siitä, etten loppupeleissä edes synnyttänyt monta
päivää tapahtuman jälkeen. Varsinaista synnytyspettymystä en kuitenkaan koskaan
kokenut. Olin vain äärettömän kiitollinen vauvastani. Kätilölle totesin, etten kuitenkin
koskaan enää yritä synnyttää alakautta, jolloin kätilö ehdotti, että voisin
käydä keskustelemassa synnytyksestäni lääkärin kanssa. Silloin ajatus tuntui
hyvältä. Sain ajan kuitenkin vasta reilun kahden kuukauden päähän eli eiliseen.
Mietin pitkää peruisinko koko tapaamisen, koska vaikka pääpiirteittään asiat
edelleen muistankin olin mielestäni puhunut ja kelannut asiaa tarpeeksi.
Vakuuttunut kuitenkin olin edelleen, etten alateitse synnytä. Lähdin siis
käymään Naistenklinikalla. Ajat olivat myöhässä ja otin minimiehen mukaani
siitä huolimatta, että ovissa on erikseen laput, ettei lapsia
tutkimushuoneeseen. Kysyin asiaa kätilöltä ja valehtelin lastenhoitajani
sairastuneen, jolloin kätilö sanoi, että tietenkin saan ottaa vauvan mukaani ja
lupasi tarvittaessa hoitaa minimiestä keskustelun ajan. Lääkäri kysyi
haluaisinko itse kertoa synnytyksestäni vai kävisimmekö sen läpi epikriisiä
lukemalla. Valitsin jälkimmäisen. Tutkailimme vauvan sydänkäyriä ja totesin
saaneeni maailman ihanimman vauvan. Lopulta lääkäri kiteytti keskustelun
siihen, ettei jatkossa alateitse synnyttämiselle ole mitään estettä! Salaa olin
oikeasti toivonut, että tietoihini olisi kirjattu ylös "jatkossa suoraan
sektioon". Ilmeisesti kaikkea ei voi saada. Jos vielä joskus onnistun
raskautumaan haluan neuvolasta suoran lähetteen pelkopolille. En varsinaisesti pelkää synnytystä, mutta ei enää koskaan uudestaan, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti