Havahduin kesken
raskautta pohtimaan ja pelkäämään kaiken muun lisäksi, että entä jos vauvani on
yksinkertaisesti ruma. Olin päässyt vaikuttamaan vauvani geenipooliin sen
verran, että sain valikoida toiselta puoliskolta pituuden, hiusten ja silmien
värin. Lisäksi pääsin vaikuttamaan etniseen alkuperään ja jossain määrin myös
ihan olinpaikkaan. Itselleni oli alusta alkaen selvää, että halusin spermat
Tanskasta. Ajattelin näin karsivani joukosta suomalaiset tautiperimät. Lisäksi
tiesin spermapankin syynäävän ehdokkaat tarkkaan läpi ja varmistavan, ettei
luovuttaja ollut kystisen fibroosin kantaja. Muutoin mentiinkin sitten omien
mieltymysten mukaan. Tykkään tummapiirteisistä kaksilahkeisista, joten tummaa
piti olla. Lääkäri tosin alunperin luuli, että etsinnässä oli itseni kaltainen
luovuttaja, koska välittömästi liitti toiveeni omiin piirteisiini. Pituuden
muistan heittäneeni hatusta vaikken halunnut ihan tappia. Viikonlopun jälkeen
paniikissa soitin klinikalle ja lisäsin vielä pari lisäsenttiä toiveeseeni. Mielestäni
siinä vaiheessa se oli se ratkaiseva tekijä. Viimeisen valinnan tein silmien
värin mukaan. Tarjolla oli vihreää, siniharmaata ja sinistä. Otin sinisen.
Ensimmäisen
kerran syynäsin minimiehen piirteitä läpi NT-poimun jälkeen kun viikkoja oli
kasassa reilut 12. Mielestäni vauvani näytti muiden ultrakuvien vauvoihin
verrattuna tosi rumalta. Muistan valittaneeni äidilleni kanssa kuinka ruma nenä
vauvallani on. Rakenneultratkaan monikossa eivät tuoneet tähän helpotusta,
vaikka vauvan piirteet olivatkin pehmentyneet. Lopullisen niitin
kauneuspanikointiin toi lääkärin kommentti vauvan prominantista otsasta.
Huomasin pian googlaavani vauvakuvia rumista vauvoista (niitä ei löytynyt ja
kuvien vauvat olivat mielestäni tosi söpöjä) ja valtavista otsista. Kaikki
vakuuttelivat minulle, että kauneus on katsojan silmässä, rumia vauvoja ei
olemassakaan ja oma vauva on aina se kaikista kaunein. Ei helpottanut. Jääkaapin ovessa on edelleen kiinni profiilikuva vauvan prominantista otsasta.
Näin jälkeenpäin
tuo panikointi vauvan ulkonäön suhteen tuntuu turhalta. Tärkeintä pitäisi olla
ja edelleen on, että vauva on terve. Pakko kuitenkin myöntää, että olin ehkä
maailman onnellisin, kun vauvani näin. Iso nenä minimiehellä edelleen on, mutta
niin on minullakin. Vastasyntyneenä olimme toistemme kopioita. Minimiehellä on
tummat (ylöspäin sojottavat) pitkät hiukset ja valtavan isot silmät. Joskus
pohdin, että käyköhän vauvalleni kun koiranpennuille. Ensin taputellaan ja
leperrellään ja lopulta kierretään kaukaa. Tällä hetkellä kaikki ohikulkijat
jaksavat ihastella ja kommentoida minimiehen hiuspehkoa. Myös junassa miehet
hymyilevät nätisti. Luultavasti vauvalle, eivätkä minulle. Synnärillä sain
jatkuvasti kuulla miten söpö vauvani on. Totesin aika usein, että on se söpömpi
kuin luulin ja lisäsin, että niin kai ne aina ovat. Sitten yhdessä ihasteltiin
toisten ja lopuksi omia vauvoja.
Luovuttajalta
minimies sai Y-kromosomin. Lisäksi ilmeisesti maailman söpöimmät käyrät
pikkurillit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti