Raskas raskaus,
pieleen mennyt synnytys ja onhan näitä. Yksi asia, joka kanssa tuntuu
herättävän kuumia tunteita ja imetys. Pakko myöntää ettei imetys tai ajatus
imettämisestä kiinnostanut yhtään koko raskauden aikana, pikemminkin
päinvastoin. Raskausviikolla 34 ollessani osastolla jouduin täyttämään
kaavakkeen, jossa yhdessä kohdassa kysyttiin toiveitani imetyksestä. Jätin sen
tyhjäksi. Pelkäsin myös tissieni puolesta. Sektion jälkeen koko kroppani
kuitenkin näytti jyrän alle jääneeltä. Selvisin ilman raskausarpia ihan
loppumetreille saakka, kunnes kyljet ja mahanahka repesi. Pari viirua myös
ilmaantui tisseihin. Aloin olla sitä mieltä, että roikkuvat olan ylitse
heitettävät tyhjät pussit kuuluivat myös tähän diiliin ja kohta huomasin
selittäväni kätilölle, kuinka tavoitteeni on osittaisimetys. Halusin pitää
option auki, että tarpeen tullen vauvan voi myös jättää hoitoon ja
pulloruokinta ei tuota ongelmia.
Imettäminen vain
osoittautui haasteelliseksi. En päässyt sängystä ylös ja kehittelin itselleni
metodin, jossa nostin moottoroidun sängyn yläpäädyn mahdollisimman ylös ja
kampesin siitä itseni käsivoimin ja vatsalihasten avulla laidoista pystyyn. Myöhemmin
sain kuulla, että minun olisi kuulunut kierähtää kyljen kautta lattialla. Tällä
oma keksimälläni systeemillä aloitin poikittaisten vatsalihasten treenin pari
tuntia sektiosta, mutta kukaan koko putiikissa ei vaivautunut edes pikaisesti
perehdyttämään minua sektiotoipumisen saloihin.
Ensimmäisen
kerran nostin oma-aloitteisesti vauvan syliin kahden päivän kuluttua. Istuminen
vauva sylissä ei kuitenkaan onnistunut ja kävelin selkä kumarassa seiniin
nojaillen. Jokaisella kätilöllä oli omat niksinsä ja imetysasentonsa. Kaikki
sattui ja olin tuskainen. Vauvaa ei kiinnostanut tyhjän tissin lutkuttaminen
ollenkaan ja vasta loppumetreillä joku kätilöistä kysyi, että olinko kokeillut
rintapumppua. Siinä tilanteessa ei ollut tullut mieleenkään. Olin
valmistautunut imetykseen yhtä hyvin kuin synnytykseen. Käytännössä en
mitenkään.
Vietin
sairaalassa kolme yötä ja vajaa neljä päivää. Ensimmäisenä yönä vauva oli
kätilöiden hoidettavina, koska pääsin osastolle vasta aamuyöstä heräämöstä ja
olin pumpattu täyteen trippejä. Päivällä myös vauvan hoito oli lähinnä
kätilöiden harteilla. Sain kurkkia verhon välistä, kun vauvaani pestiin. Kätilö
kovasti kyseli mieltymyksiäni minimiehen tukkapehkon stailaukseen. Näin vasta
silloin koko vauvan hiuspehkon ensimmäistä kertaa. Toisen yön iltana kätilö
ilmoitti minulle olevansa liian kiireinen hoitamaan puolestani vauvaa, joten
itse olisi pärjättävä jo tässä vaiheessa. Kun paniikissa vähän protestoin
heikkoon kuntooni vedoten (en ollut pystynyt nostamaan vauvaa vielä kertaakaan,
enkä pystynyt istumaan), kätilö lupasi tulla nostoavuksi tarvittaessa. Soittelin
siis pitkin yötä kutsukelloa anteeksi pyydellen. Tuon yön jälkeen luovuin avun
pyytämisestä ja päätin pärjätä itse.
Kolmantena yönä
kätilö oli sitä mieltä, että kyllä kaikista tisseistä maitoa tulee ja käski
lypsämään ne tärkeät tipat lusikkaan. Puolen tunnin lypsysaldona oli nuppineulan
kärjen kokoinen tippa, jota yritin epätoivoisesti syöttää vauvalleni. Koko yö
meni vauvansänkyä työnnellessä pitkin sairaalakäytäviä. Samalla pyytelin
anteeksi minimieheltäni noin miljoona kertaa etten tällä hetkellä parempaan
pystyisi, mutta lupasin tehdä parhaani nyt ja jatkossakin. Oikeastaan tuolloin
rakastuin tuohon nyyttiin niin, että meinasin pakahtua. Oltiin yhdessä ihan
yhtä reppanoita.
Minun
kotiutettiin statuksella "maidontuotanto riittävä". En tiedä edelleen
millä mittapuulla. Kotiin päästessäni olin vakuuttunut siitä, että vauva ei muuta tarvitsekaan kuin tissiä. Samalla kehittelin imetyksestä jonkinasteisen pakkomielteen. Ensimmäisenä kotiyönä paidassa oli ensimmäistä kertaa pari
maitoläikkää. Ostin innoissani kaupasta liivinsuojuksia. Siihen ne maitoläikät
sitten jäivätkin ja liivinsuojuspakkaus on edelleen korkkaamaton. Olin saanut
aikaisemmin vanhan Aventin käsikäyttöisen pumpun. Ajattelin, että uusi olisi
parempi ja kävin sellaisen hakemassa. Lypsin ahkerasti ja innoissani. En saanut
lypsettyä yhden yhtä pisaraa. Seuraavaksi hankin imetystyynyn, jotta tyhjän
imettäminen olisi helpompaa. Ne imetyshetket myös oikeasti olivat ihania.
Kaupasta lähti mukaan pari erilaista rintakumia kanssa, jotta vauvalla olisi
mukavampaa imeä pelkkää tissiä. Luin netistä imetysohjeita, juoksin kuumassa
suihkussa, pidin lämpöpusseja tisseillä, mutta oikeastaan mitään ei tapahtunut.
Kuulin, kuinka jollakin oli sektion jälkeen noussut maito vasta parin viikon
viiveellä. Asetin itselleni päämäärän parin viikon päähän. Yksi yö sitkeä
yrittäminen palkittiin ja onnistuin lypsämään 20 milliä maitoa. Seuraavalla
kerralla se oli kutistunut taas pariin milliin, eikä se koskaan siitä noussut.
Pistin vauvan imemään tyhjää tissiä ennen pulloa ja välillä sen jälkeen. Olimme
peiton alla nakuina useamman päivän peräkkäin. Nukuimme ihokontaktissa. Hankin
sähköpumpun säästämään käsiäni. Neuvolassa neuvoivat vähentämään korvikkeen
määrää, jotta vauva käynnistäisi maidontuotannon. Syötin miniannoksia pullosta ja
vauvan paino-pituus suhde alkoi olemaan -20 prosenttia. Vauvalla ei ollut enää
kaksoisleukaa nimeksikään ja tikut jalkojen ja käsien kohdalla.
Sitten alkoivat
vauvan mahavaivat ja vauva huusi selkä kaarella aamusta iltaan ja yöhön
kipuitkua. Katsoin sitä pari päivää, kunnes soitin neuvolan neuvontaan. Siitä
minut lähetettiin oman terveyskeskukseni päivystykseen. Parin tunnin jono
terveyskeskuslääkärille pari viikkoisen vauvan kanssa ei houkuttanut, joten marssimme
Lastenklinikan päivystykseen tuomiota kuulemaan. Maidontuotanto otti tuolloin
jos mahdollista takapakkia stressistä. Neuvolantäti tsemppasi ja neuvoi eri
asentoimetyksiä. Kuulema pitäisi syödä ja juoda hyvin, ettei vain maidontuotanto
kärsisi. Asennot eivätkä ruokatottumukset olleet ongelma, vaan se ettei maitoa
yksinkertaisesti tullut. Minimiehen neuvolakortissa lukee nätisti kerta
toisensa jälkeen "kasvaa upeasti rintamaidolla ja korvikkeella". Edelleen kuulema ne millit ovat tärkeitä.
Tällä viikolla en ole saanut edes teelusikkalista maitoa lypsettyä. Minimies ei
ole käynyt tissillä pariin viimeiseen viikkoon, koska vauvan turha
huudattaminen ei vaan enää tuntunut välttämättömältä. Tänään päätin, että
eilinen sai olla viimeinen päivä, kun rytmitin päiväni rintapumpun ympärille.
Hyvin se tuntuu kasvavan korvikkeellakin.
Sektion jälkeen
neuvolatäti kyseli kovasti jos olisin pettynyt synnytykseen, en ollut, enkä
ole. Sain palkinnoksi maailman ihanimman ja melkein terveen minimiehen. Vähän
samaan tapaan viimeksi keskusteltiin pettymyksestä imetystä kohtaan. En
edelleen oikein osaa olla pettynyt. Yritin, enkä tiedä mitä olisin voinut tehdä
toisin. Pääasia on, että minulla on edelleen se maailman ihanin ja melkein
terve minimies. Oman rumbansa arkeen tuo pullot ja minimiehen tapauksessa
maidoton keitettyyn veteen liuotettava korvike, mutta mitäpä sitä ei vauvansa
eteen tekisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti