Tarinoilla on
tapana edetä kronologisesti. Niin tämäkin tarina eteni. Ala-asteella
luokkatoverini löi vetoa, että olisin meistä neljästä kaverista se, jolla olisi
ensimmäisenä lapsi. En ollut. Olin tehnyt paluumuuton Suomeen, vietin aikaa vanhempieni
luona ja luin Iltalehden lööpeistä kuinka adoptioäiti oli pistänyt 16-vuotiaan
tyttärensä paksuksi tilaamalla Tanskasta spermaa. Koko idea tuntui
utopistiselta, mutta pian huomasin selailevani spermapankkien sivuja ja
leikkivän koko ajatuksella. Julistin sen jälkeen kovaan ääneen keittiössä
äidilleni ja perhetutulle kuinka tuohan on varsin nerokas ajatus. Perhetuttu
oli järkyttynyt ja saarnasi lapsen oikeutta omistaa molemmat vanhemmat. Ajatus
jäi kuitenkin itämään ja asetin itselleni ikärajaksi 33 vuotta rengastaa mies. Olin
kuitenkin edelleen yksin ja lapseton. Seuraava etappi oli 35 vuotta. Sekin tuli
ja meni, mutta samana vuonna astelin ensi kertaa yksin klinikalle.
Jälkikäteen
hävettää kuinka naivina koko projektiin lähdin. Itselleni ei tullut mieleenkään
tuossa vaiheessa, että hoidot eivät olisi tehonneet. Plussasin ensimmäisestä
hoidosta jolloin aloin oikeasti miettimään mitä sitä tulikaan tehtyä. Tutustuin
silloin vasta netin tarjontaan ja koko projektiin lähtö kadutti. Tiesin jo
aikapäiviä sitten, että haluaisin kirjoittaa ja dokumentoida matkaani jonnekin
ja pukea sanoiksi kaikkea pääni sisällä myllääviä ajatuksia. Samalla yritin
vakuutella itselleni etten tee tästä itselleni pakkomiellettä, jolloin kirjoittaminen
ja dokumentointi jäivät. Aloin myös pelkäämään, että jos uskaltaisin ääneen
sanoa, olevani paksuna ja plussanneeni, tuo sisälläni sykkivä Apollo-projekti
vietäisiin jotenkin pois. Raskaus ei lopulta edennyt käsikirjoitusten mukaan.
Ei myöskään synnytys, eikä sitä seurannut imetys.
Eilen tuo
projekti kuitenkin täytti tasan 2 kuukautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti