Itselläni ei
koskaan ollut sen kummempia visioita millainen arki vauvan kanssa olisi.
Idolini kuitenkin on aina ollut entinen kämppikseni Saksassa, vannoutunut
vapaaehtoisesti lapseton, joka aikoinaan sai yllätyskaksoset. Molemmat vauvoista
osoittautuivat koliikkitapauksiksi ja kämppikseni myöhemmin totesi, ettei hän
käsitä miten pariskunnilla voi olla niin raskasta arjen pyöritys yhden "normaalin"
vauvan kanssa, kun hän pärjää yksin koliikkikaksosten viihdyttäjänä. Tämän
valossa ajattelin aina, että jos kämppikseni pärjää noin hyvin, niin pärjään
tulevaisuudessa minäkin. Oma raskauteni ei kuitenkaan ollut tyypillinen ja
henkisesti äärimmäisen kuormittava. Olin raskauden aikana ajoittain hyvin
masentunut. Perspektiiviä omaan alakuloisuuteen toi se, että tuttavapiirissä
yksi sai varhaisen keskenmenon, toisella löytyi NT-ultrassa pari viikkoa
aikaisemmin kuollut sikiö, kolmannen vauvalta ei löytynyt rakenneultrassa
aivoja ja neljännen vauvalta löydettiin raskauden lopussa vaikea sydänvika ja
vauva kuoli synnytykseen. Siitä asti kun sain oman vauvani ulos suhteellisen
terveenä, olen ollut kiitollisena euforisessa onnellisuustilassa.
Kaikesta on
selvitty ja loppupeleissä hienosäädön jälkeen vauvani on osoittautunut
suhteellisen helpoksi ja äärettömän sopeutuvaiseksi tapaukseksi. Muutama viikko
takaperin olin lapsenvahtina ja pyöritin yksin kolmen koululaisen, koiran ja
vauvan arkea enkä kokenut sitäkään erityisen raskaaksi, vaikka oman lisänsä
soppaan toi koululaisten tiukat aikataulut ja menot. Eniten säälitti minimies,
joka vietti useamman tunnin turvakaukalossa takapenkillä ulottumattomissani.
Onneksi serkut pitivät hyvää huolta viihdyttämisestä ja hoitivat tarvittaessa
syöttämisenkin liikennevaloissa ja parkkipaikoilla.
Kamelin selkä kuitenkin
katkesi reilu viikko sitten kun sairastuin flunssaan. Taas. Olen kävelevä
petrimalja ja tämä on jo toinen kerta kuukauden sisällä, kun olen raahannut
flunssan tähän talouteen. Edellinen lievä flunssani tarttui minimieheen ei niin
lievänä ja kesti pari viikkoa. Tämän aikana tehtiin totaalinen syömälakko ja
laihduttiin (minimies, en minä) sekä käytiin pariinkin otteeseen lääkärillä ja
päivystyksessä. Tällä kierroksella olen itse ollut todella sairas, valvonut
öitä ja käynyt yhden kerran hammaslääkärin päivystyksessä. Lastenvahtini ajoi
kamalassa lumimyräkässä toiselta puolelta pääkaupunkiseutua vain ja ainoastaan
hampaani takia, joka hoitajan reikädiagnoosin jälkeen kuvattiin ja todettiin
kaikin puolin täydelliseksi hampaaksi ilman reikää tai edes reiän alkua. Toista
kertaa en taida itselleni uskaltaa lastenvahtia pyytää. Sen verran hävetti
viimeiseen oljenkorteeni turvautuminen turhan takia. Puolustuksekseni
sanottakoon , että olin tuohon mennessä kärsinyt hammassärystä jo neljä päivää.
Hammaslääkärin mukaan tämä mystinen kipu heijastui poskionteloista. Seuraavana
päivänä tämä krooninen hammassärky siirtyi toiselle puolelle hammasrivistöä,
joten ilmeisesti lääkäri oli tälläkin kertaa oikeassa. Kun yskii yöt päivällä
on veto poissa. Olen lähinnä maannut puolikuoliaana sohvalla. Ensimmäiset
päivät minimies jaksoi tsempata hienosti, oli oma itsensä ja leikki yksin
päivän aikana tuntikausia lelukaaren alla. Sitten alkoi kamala kitinä. Aluksi
annoin Panadolia, koska ajattelin flunssan alkavan päänsäryllä tai muulla
kipuilulla kuten itsellänikin. Kitinää on nyt jatkunut kolme päivää, joten kai
se on jäädäkseen eikä siihen lääkitys auta. Tosiasiassa en tiedä onko vauva
oikeasti kiukkuinen ja kipuinen, vai reagoiko siihen, että äiti on sairas eikä
tee oikeasti muuta kuin levyttää. Omaa ääntäkään ei lähde, joten tunnelma on kuin
huopatossutehtaalla jatkuvaa kitinää lukuun ottamatta. Jos jotain positiivista
tästä pitäisi repiä, ilmeisesti minimiehellä on jo tässä vaiheessa parempi
puolustusmekanismi kuin itselläni pulloruokinnasta huolimatta.
Viimeksi olen
hoitanut kummityttöäni kymmenisen vuotta sitten näin sairaana. Parasta siinä
oli kun toimeliaan taaperon pystyi parin tunnin tsemppaamisen jälkeen
palauttamaan oikeille omistajilleen. Omaa lasta ei kuitenkaan saa mihinkään ja
jos pitäisi jotain kamalampaa keksiä kuin sairas lapsi, se olisi varmaan lastenhoito
sairaana tai sairaan lapsen hoito sairaana. Lisäksi tuo euforiaonnellisuus
tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta. Ei kai tämä flunssa kuitenkaan loputtomasti
kestä. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti