Voihan Gugguu!

Lastenvaatteisiin on helppo hurahtaa. En kuitenkaan pidä itseäni pahimman luokan friikkinä. En juokse julkistamistilaisuuksien perässä tai jonota droppeissa. Henkilökohtaista siitä kuitenkin tuli siinä vaiheessa, kun tietokone arpoi minulle Black Fridayssa Gugguun nettisivuille jonotusnumeroksi 476 ja sitten kun sitä haluamaani pipoa olin maksamassa ja näpyttelin pankin tunnuslukuja näytölle ilmestyikin teksti eioosta. Joku oli siis mennyt sen nappaamaan nenäni edestä. Tästä alkoi mission Gugguu.

Kattilanhalliin Gugguu saapui outletin ja pop-upin kanssa perjantaiksi ja lauantaiksi. Olin valmistautunut tilaisuuteen huolella tonkimalla netistä kaiken löydettävissä olevan tiedon. Viesti oli selvä, saavu ajoissa ja varaudu huolella. Jonojen kuitenkin sanottiin kulkevan nopeasti. Vaunuja tilaisuuden ensimmäisille tunneille ei saanut ottaa mukaan turvallisuussyistä ja rattaat olisi saanut säilöä vaunuparkkiin tai hätätilassa (vaunuparkin täyttyessä) ulos. Minimiehen menopeleissä on kiinni omaisuus, joten päätin jättää suosiolla kärryt kotiin ja ottaa käyttööni yhden omistamastani kantoviritelmistä. Koeajot kantoliinoille ja repuille yli kaksi kuukautta sitten olivat katastrofaaliset, joten lähdin hommaan kevyesti harjoittelemalla kotona kantorepussa kiikkumista. Yllätyksekseni minimies viihtyi siinä erinomaisesti, joten seuraavana aamuna pakkasin minimiehen hyvillä mielin etureppuun ja tasapainoksi hoitorepun selkään. Pääsimme junaan sateesta ja tuulesta huolimatta hyvin. Junassa tein sen virheen, että parkkeerasin ahterini penkille, jolloin minimies päätti aloittaa huutokilvan junan kuulutusten kanssa kanssamatkustajien riemuksi. Kattilanhallilla olimme 35 minuuttia ennen ovien avaamista, joka oli auttamattomasti aivan liian myöhään. Aikaisimmat kuulemat olivat olleet jonottamassa seitsemän aikaan, kun ovet aukesivat kympiltä. Sisälle pääsimme sen jälkeen kun olimme lionneet jonossa sateen ja tuulen pieksemänä reilun tunnin.

Sisällä vallitsi eläimellinen meno. Mammat kilvan kahmivat kasseihin (joillakin oli IKEA:n kasseja) vaatetta ja linnoittautuivat lopuksi hallin sivustoille saalistaan ihailemaan ja läpikäymään. Pakko tunnustaa, että hysteria on tarttuvaa. Minäkin roikuin jossain vaiheessa samassa talvitakissa toisen mamman kanssa, joka suosiolla luovutti kun sulloin takkia ostoskassiini. Myöhemmin aloin miettimään, että ehkä satanen 98 koon takista tässä vaiheessa, kun minimies on 3 kuukautta on hieman liioiteltua. Saman koki moni muukin vaatekappale ja nätisti kävin tavaroita palauttelemassa omille paikoilleen. Kumpa muutkin olisivat tehneet saman, eivätkä kylväneet sattumanvaraisesti hutihamstrauksiaan pitkin hallia. Lopullinen saldo perjantailta oli välikausihaalari koossa 86 ja yksi joululahjaksi menevä pop-upin puolelta löytynyt jumpsuit.

Paluumatkalla aloin kovasti pohtimaan, että tämä ensi vuodeksi hamstraamani haalari näytti tutulta.

Kappas vain, vaatekaapista löytyikin jo tismalleen sama puku koossa 80. Fiksuna olin ajatellut jossain vaiheessa, että siinäpä kiva ja edullinen välikausihaalari ensi vuodeksi.

Pikainen lisätonkiminen toi esille vielä uudemman yllätyksen.

Näitähän on jo monia ja oikeasti en pidä edes ollenkaan vihreästä väristä. Luulisi meillä olevan välikausivaatetta tulevaisuutta ajatellen tarpeeksi. Varsinkin kun samasta kaapista löytyi myös Reiman haalari ja muutamat takit vihreänä edelleen ja housut. Ainakaan ei jää ulkoilu kiinni vaatetuksen puutteesta.

Ostokset eivät siis menneet näillä raskauden kutistuttamilla aivoilla aivan putkeen ja samalla aloin jo katumaan sinne jääneitä bodeja ja paitoja. Lähdimme siis minimiehen iloksi uudestaan shoppailukierrokselle. Tällä kertaa otin suosiolla vaunut mukaan, koska kantoreppu osoittautui fiaskoksi, kuten muutama kuukausi takaperin ja lopulta kannoin suurimman osan reissusta minimiestä sylissä käsivarret hellänä. Neljän jälkeen paikalle pääsi jo vaunuilla, mutta kaikki vaatelaatikot ammottivat tyhjyyttään. Vetelin brieta ja suolakeksejä kaksin käsin ja surkuttelin bodyjen kohtaloa.

Seuraavana aamuna lauantaina saavuin paikalle vaunujen kera edellistäkin päivää aikaisemmin. Minimies nukkui onnellisena vaunuissaan, taivaalta ei paiskonut pisaroita, joten mikäs siinä odottaessa. Tällä kerta olin jonossa niin etualalla, että laskeskelin pääseväni sisälle ensimmäisellä ovenavauksella (noin 200-250 ihmistä). Toivo alkoi mennä siinä vaiheessa, kun jonottajien kavereita saapui autolastillisia hieman ennen h-hetkeä ja jotka jonolle virnuillen ja innokkaasti kuvaten kiilasivat kavereiden viereen jonon etupäähän. Moraalinen minäni kiehui kiukusta ja osaksi kai kateudesta, koska en omaa yhtään kaveria, joka olisi suostunut saapumaan vapaapäivänään seiskaksi ulos seisomaan ja minulle paikkaa lastenvaatejonossa varaamaan. Portsari sääli lähinnä minimiestä sen verran, että laittoi jonon poikki vasta jälkeemme. Olin siis onnistunut missiossa ja pääsin ensimmäisten joukossa täytettyjä ja nätisti järjestettyjä vaatelaatikoita tonkimaan.

Viiden minuutin kuluttua järjestyksestä ei ollut mitään jäljellä ja mammojen kassit pursusivat tavaraa. Niin taas minunkin. Pidin kuitenkin pääni ja kävin maksamassa satsini ensimmäisenä koko paikasta ja poistuin paikalta viidessätoista minuutissa. Saldona oli parit housut kokoluokassa 86 ja 92. Pari bodya koossa 80 ja 86 sekä huppari koossa 92. Kai minimies joskus niihin kasvaa. Perussininen (eikä kyllä tuo vaalea turkoosikaan) ei ole ollenkaan meidän (minun) väri, mutta koska kyseisiä pöksyjä ei ollut kyseisessä värissä kuin parit, oli ne pakko ottaa mukaan mentaliteetilla ettei kukaan muukaan saisi, jottei alkaisi myöhemmin kaduttamaan.  

Innoissaan selasin jo Gugguun sivuja, että koska seuraava yleisöryntäys järjestetään. Samalla kun jonottelen Gugguun sivuille trikoo pantseja ostamaan jonotusnumerolla 1683. On tää hysteria vain tarttuvaa!