maanantai 3. joulukuuta 2018

15 kk

Rakas poikaseni,

Olen kuluneiden kuukausien, viikkojen, päivien ja tuntien aikana kirjoittanut sinulle päässäni kirjeitä ja suunnitellut sitä täydellistä hetkeä, kun löytäisin aikaa ja uppoutuisin muistelemaan menneitä hetkiä. Sitä täydellistä hetkeä ei kuitenkaan ole tullut ja jos jokin on varmaa ainakin se, että asioilla on tapana unohtua. Katselen sinua usein, nytkin tällä hetkellä, kun nukut kasvot minuun päin pinnasängyssäsi ja mietin minne se pieni mytty katosi. Aikuisten maailmassa puhutaan ruuhkavuosista, silloin vanhemmilla on kiire ja aika kiitää ohitse. Viimeiset kuukaudet ovat olleet kiireisiä ja meillä on ollut ruuhkaviikot. Jossain välissä täytit 13kk ja sitten 14kk ja viime viikolla jo 15kk. Yksi päivä satoi lunta ja selitin sinulle innoissani, kuinka tämä on ensilumi ja näet nyt ensimmäistä kertaa lumen, kunnes tajusin, että saman sepityksen taisin kertoa sinulle jo viime vuonnakin. Valmistaudumme siis jo toiseen jouluusi, emmekä edelleen ole onnistuneet hankkimaan tuikkivia valoja parvekkeelle. Kovasti teen taas lupauksia ja selitän, että ensi jouluna sitten me tehdään sitä ja tätä. Joulukadun avajaisistakin myöhästyimme viikolla ja joulumarkkinoilla vetelit päiväunia. Äiti kyllä edelleen lupaa parantaa tapojaan ja tsempata enemmän. Markkinoilta ostin sinulle mukaan sokerilla kuorrutetun omenan, jotta pääsimme oikeaan Christkindlermarket -fiilikseen. Paiskoit omenaa pitkin pöytää ilmeisesti protestiksi. Ensi vuonna yritämme päästä paikan päälle Saksaan fiilistelemään.

Kasvat kohisten ja joka päivä päiväkodista sinua hakiessani olet venynyt ainakin kaksi senttiä. Yksi päivä aloin laulamaan “if you’re happy and you know it” ja samalla aloit taputtamaan käsiäsi yhteen. En tiennyt sinun edes osaavan taputtaa. Muutut päivä päivältä enemmän taaperoksi, joka ei lukuisista kyselyistä huolimatta edelleen taaperra. Välillä minua meinaa vähän stressata kävelettömyytesi, mutta ilmeisesti olet todennut kahdella jalalla liikkumisen turhaksi. Tänään kiipesit pinnasängystä pois ja olit itsestäsi niin ylpeä. Samalla huomasin sinun seisovan juniorituolissasi vahingossa ilman tukea ja potaltakin ponnistit istumasta suoraan seisomaan. En tiedä olisiko eilisellä osteopatialla ollut merkitystä, vaikka suolistoasi me sinne hoitamaan mentiinkin. En oikein päässyt perille mitä siellä ylipäätänsä tehtiin, muuta kuin, että konttasit pitkin huonetta, heittelit tavaroita lattialle ja rullasit jakkaraa nurkasta nurkkaan. Hoitaja konttasi perässäsi aina välillä mahaasi hieroen. Mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisikään. Aloin jo kuumeisesti suunnittelemaan seuraavaa käyntiäsi varmuuden vuoksi. 

Koko syksy on mennyt sairastaessa vuorotellen ja yhdessä. Päiväkodissa on nimittäin uusien leikkikavereiden lisäksi lukuisia viruksia ja bakteereja. Niistä meille on pesiytynyt tusina jos toinenkin. Joskus pidättelen hengitystä ja lasken minuutteja siihen, että kohta taas valvotaan ja sairastetaan. Kerran kävit kylvyssä samalla kun makasin puolikuolleena kylppärin lattialla ja heilutelin sinulle kättäni. Yhden kerran olen myös nukkunut parvekkeella päänsärkyä. Olet kuitenkin kultainen ja noina hetkinä tyydyt ajelemaan autoja mahani päällä ja pitämään päätäni tyynynäsi. Jos joskus töiden erottaminen vapaa-ajasta oli vaikeaa, se ei ole enää. Vaadit täydellisen läsnäoloni, jonka minä sinulle mielelläni annan. Vaikka sitten vaaka-asennossa lattialla maaten. Toisinaan luovuutesi pääsee oikeuksiin ja samalla kun äiti piipahtaa nopeasti vessassa olet tyhjentänyt keittiössä roskakorit lattialle, heittänyt pöydän päältä lehdet lattialle ja tyhjentänyt jauhot, kasvisliemikuutiot, kookoshiutaleet pitkin lattioita. Toteat minut nähdessäni, että “oho” ja pudistelet kovasti päätäsi ja tehostat soosoota heiluttamalla koko käsivarttasi. 

Tiedät periaatteessa mitä saa tehdä ja mitä ei. Joskus kuuntelet kovasti ohjeita ja toimit niiden mukaan hetkittäin. Toisinaan päätät kokeilla uhmata käskyjä koko kroppasi voimalla ja rutistat kasaan valokuvia jo pelkän katseeni tavoittaessasi. Musiikki on edelleen parasta mitä tiedät ja jotenkin sairastelukierteen aikana ajauduimme puolivahingossa tilanteeseen, jossa saat katsoa youtubea padilla ruokapöydässä, jotta äiti saa hengähtää edes hetken. Viime aikoina olet alkanut matkimaan laululeikkejä musiikkivideoista ja kovasti nyökyttelet päätäsi ja nostelet käsiäsi korkeuksiin. Kirjoista kivoimpia ovat tällä hetkellä ääntä ja musiikkia pitävät kappaleet. Jaksat kuunnella ja haluat, että samoja kirjoja luettaisiin aina vain uudestaan. Varsinaisia sanoja sinulla ei ole. Luulin “kakka” tarkoittavan sitä itseään, kunnes huomasin sinun myös ojentelevan minulle autoja kakkaa (car) hokien. Käytännönläheinen sana, joka sopii kieltämättä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pallo oli yksi päivä “pa pa”. Haukut edelleen kuin koira ja tiedät ankkojen sanovan “kaak”. Osoittelet lamppuja ja tiedät mitä kuuluu osoittaa kysyttäessä “where is lamppu”. Vastaavasti lights on käsitteenä sinulle aivan vieras. Puet kaulaasi vaatteen kuin vaatteen. Myös sähköjohto ajaa saman asian. Kiipeilet pöytien päälle niin kotona kuin päiväkodissakin.

Viihdyt hoidossa hyvin. Tottuminen vei sinulta aikaa, mutta nykyisin et aina haluaisi lähteä kotiin kanssani. Joskus olen ehkä ihan vähän mustasukkainen niille päiväkodin tädeille, jotka saavat nauttia halauksistasi pitkin päivää, mutta olen oikeasti iloinen, että viihdyt siellä niin hyvin. Samalla tunnen suurta tuskaa siitä, että muutaman viikon kuluttua jätämme kaiken tutun ja turvallisen taakse ja suuntaamme väljemmille vesille kohti jotain aivan uutta. Olen kovasti yrittänyt vakuutella, että muutto on vain väliaikaista, mutta luultavasti tulet sopeutumaan kaikkeen äitiä paremmin. Ensi vuoden alusta lähtien äidistä tulee taas opiskelija ja sinä pääset aivan uuteen päiväkotiin aivan uusien ihmisten keskelle. Samalla koko koti muuttuu, mutta siellä meillä tulee olemaan enemmän tilaa ja sinulla pinta-alaa kurvailla taaperokärryinesi. 

Pääasia kuitenkin on, että minne menemmekin, olemme yhdessä. Koti on siellä missä sinä olet! 

Rakkaudella, Mami.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti