Yksin

Siitä kun olen viimeksi astunut sisälle asuntoon aivan yksin on kulunut melko tarkkaan yhdeksän kuukautta. Ensimmäisen yön minimiehen syntymän jälkeen vietin aika tavalla yksin. Tai kuinka yksin sitä voikaan viettää yön, kun samassa huoneessa on kolme muuta tuoretta äitiä kiljuvine vauvoineen verhon takana. Olin valvonut melkein kolme vuorokautta putkeen ja pumpattu täyteen kaikkea laillisesti saatavilla olevia trippejä. Kätilö asetteli minimiehen kainalooni osastolle saavuttaessa taskulampun valossa kolmen aikaan yöllä, mutta päässä heitti joko väsymys, morfiini tai muut opiaatit siihen malliin, että pyysin jos saisin hetken levätä ilman vauvaa meidän molempien turvallisuuden tähden. Aamulla tavattiin uudestaan ja siitä saakka ollaan oltu erottamattomat. Toki välissä on ollut muutamia pikaisia visiittejä hammaslääkäriin, ruokakauppaan ja jopa lenkillekin ihan omassa yksinäisyydessäni ja tammikuussa minimiehen leikkauksen yhteydessä vietin jopa kaksi kokonaista yötä osaston lattialla patjalla nukkuen jolloin vetovastuu jälkikasvustani oli jollain muulla kuin itselläni. Muutoin olemme noudattaneet aika pitkälle täydellistä symbioosia, jossa huomaan hukanneeni oman itseäni lisäksi myös kämppäni.

Eteisessä vastassa oli vaunuja varten hankitulla kuramatolla kasa kirjekuoria. Niistä kolme sisälsi minimiehen laskuja poliklinikkakäynneiltä ja kahdessa oli epikriisejä noilta käynneiltä. Kahdessa oli kutsukirje seuraaville Lastenlinikkakäynneille. Yhdessä oli esite Pilke päiväkodeista ja toisessa osamaksulasku IVF:stä. Kokonaan itselleni oli osoitettu tasan yksi kirjekuori, joka sisälsi uudet verkkopankkitunnukset. Vessassa ja kylppärissä oli pyykkikorissa kasa minikokoisia kuteita, narulla oli niitä toista tusinaa ja muutama minikokoinen sukka löytyi lattialta. Suihkuun piti raivata tilaa kumiankoilta ja kylpyammeelta. Pöntön vieressä komeili potta ja vessan peilikaapista löytyi kasa vauvalle tarkoitettuja lääkkeitä. Keittiöön matkatessa käytävässä oli valmiiksi esillä pölynimuri, työtasoilla oli Talk-muruja ja Muksun kaurapuurojauhetta sekä epämääräinen kasa tutteja ja tuttipulloja. Pöytä oli kuorrutettu luumusoseella ja lattialla oli allergialääkäriltä muistoksi saatu puutikku. Olohuoneen perusteella täällä on käynyt pyörremyrsky ja dublot muine vauvanleluineen olivat pitkin lattioita. Makkarissa omasta sängystäni löytyi minimiehen peitto. Sanotaan, ettei pieni vauva paljoa tilaa vie, mutta kyllä se vain tuntuu vallanneen koko asunnon.

Vaikka mielestäni elinkin ilman minimiestäkin ihan hyvää elämää, tippaakaan ei ole entiseen ikävä. Tosin siivooja olisi kieltämättä kiva lisä. Minimies jäi mummin ja ukin luokse samalla kun äiti lähti käymään työhaastattelussa. Tosin totesin jo ennen lähtöä, etten tätä ilman minimiestä edes hakisi, mutta jollakin se elanto olisi ansaittava. En kyllä osaa olla (toivottavasti) kamalan katkera, jos toinen nappaa työpaikan edestäni. Se tietää muutamia lisäkuukausia kaksin lempilapseni kanssa. Koko automatkan huomasin ajattelevani minimiestä ja mitä milloinkin milläkin kellonlyömällä tapahtuisi. Kello 21:45 tuli valokuva, että siellä se nukkuu ihan ilman äitiä ilman ongelmia. Tietenkin. En hetkeäkään epäillyt, etteikö jälkikasvuni sopeutuisi tähänkin ja voisi hyvin. Äidillä teki tiukkaa päästää irti ja huomasin käveleväni viimeisen tunnin ajan vauva tiukasti sylissäni. Taisin myös rustata post-it lapulle varmuuden vuoksi minimiehen käyttöohjeen samalla kun huolehdin, että tässä on tarvittavat paperit, kuumemittari ja lääkkeet jos minimies sattuisi sairastumaan ja sitä pitäisi lääkäriin lähteä kuljettamaan.

Enää reilut 12 tuntia yksineloa.