Pukamia ja pastilleja

Viime viikolla tuli ajeltua lähes tuhat kilometriä ja panikoitua vapauden huumasta. En pysähtynyt kertaakaan, kun oli kiire minimiehen luokse. Siellä se söi ruokapöydässä ukin kanssa ja hymyili naamani nähdessään. Mietti varmaan, että ollaan me joskus aikaisemminkin tavattu. Siitä saakka olemme olleet melkein erottamattomat. Haastattelussa kysyttiin tasan kaksi kysymystä: mikä on työssä kivointa ja entä haastavinta? Ulos yritettiin potkaista vajaan kymmen minuutin kuluttua ja valinnan tulokset luvattiin ilmoittaa loppuviikosta. Soittoa ei kuulunut ja kirosin koko homman ja totesin etten olisi paikan päälle raahautunut jos olisin tiennyt olevani haastattelussa täysin turhaan. Suunnittelin syksyn täysin uusiksi, kunnes tiistaina puhelin soi ja sain työpaikan. Ilmeisesti se oikeasti paikkaan kaavailtu tyyppi, oli perunut viime hetkellä. Nyt pitäisi sitten järjestää hoitopaikkaa, joka olisi pitänyt hakea  vähintään neljä kuukautta ennen töiden alkua. Yksityisiä päiväkoteja olen myös netissä selannut, mutta siihen kai ne kaikki ylimääräiset eurot sitten hupenisivatkin. Töiden aloittaminen ja tekeminen ei nappaa, mutta on välttämätöntä ensi vuotta ajatellen, kun lähden hakemaan lisäpätevyyttä toiselta puolelta Suomea. Lisäksi haave pikku kakkosesta (ja aika usein myös pikku kolmosesta, koska olen suuruuden hullu) elää edelleen ja jostakin sitä "ylimääräistä" rahaakin olisi saatava.

Tänään kuitenkin satsasin taas tuohon haaveeseen ja lähdin hoidattamaan edellisen raskauden kipukohtia eli peräpukamia. Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä reilu vuosi sitten, täti nappasi kiinni jostain ulokkeesta jota ei enää näkynyt, kun maha oli tiellä ja totesi, että sinulle on tullut pukama. Lisäksi lohdutteli jo siinä vaiheessa, että näitä tulee aika usein, mutta kyllä niistä eroon päästään siinä vaiheessa kun synnytyksestä on kulunut puoli vuotta. Kuulema lääkärit eivät niitä ennen sitä hoida, koska oletuksena on, että nuo mystiset ulokkeet päättävät lopettaa bileet ja painua takaisin sinne minne päivä ei paista. Itse en uskonut tuohon teoriaan silloinkaan ja vielä vähemmän silloin kun minimiehen syntymästä oli kulunut kuukausia. Toinen neuvolalääkäri, joka teki lopputarkastuksen tylysti totesi, etteivät he näitä pukamia hoitele ja käski ottaa yhteyttä terveyskeskukseen. Kiertoteitse sain kuitenkin tämän ensimmäisen lääkärin lähetteen kirjoittamaan ja vihdoin maaliskuussa rohkaistuin niin, että soitin itselleni pukama-aikaa. Puhelimen päässä ollut täti pahoitteli kovasti, että ensimmäinen vapaa aika on vasta toukokuun lopulla. Kiitin ajasta ja totesin olleeni varautunut, että ajan saamisessa menee ainakin puoli vuotta.

Aamulla kipin terveyskeskukseen ja infossa kyselin, että minne olisi mentävä. Naisen naama venähti ja oli, että vai tälle sinä olet menossa, mutta kun se on kipeänä, joten katsotaanpas... olin salaa iloinnut, että joutuisin pyllistämään jollekin nais-ihmiselle, joka edes näennäisesti voisi samaistua tilanteeseeni. Tilalle kuulema tuli joku vanha, niin vanha, että luultavasti ottaa potilaita vastaan omassa huoneessaan, koska vanhana ei kuulema jaksa siirtyä huoneesta toiseen. Tässä vaiheessa kuvittelin jo ikäloppua mieslääkäriä. Mies siellä kyllä oli ja ikääkin löytyi, mutta pyllistäminen sujui suhteellisen helposti. Etukäteen kyseltiin, että puukkoako pukamallani haluan, vaikka totesin tyytyväni hirttosilmukkaan. Näköjään kun puoli valtakuntaa on ollut ronkkimassa haarojen väliä siveellisyys katoaa siinä samalla. Peräpukamani ristittiin ihopoimuksi, jolle kuulema ei tehdä mitään, mutta sitten lääkäri lähes ekstaasissa ilmoitti, mutta täällä on kuitenkin valtava sisäinen pukama. Hirttoaikaa minulle tarjottiin juhannusviikolle, mutta kun totesin olevani silloin reissussa Itäisessä Suomessa aika olisi mennyt syksylle, kunnes tämä lääkäri sai kuningasidean ja juoksutti minua perässään toiselle puolelle taloa. Kohta kuuntelin, kun toimenpidehuoneessa hän hoitajalle selosti, että ei tarvitse kyllä nyt poistaa, mutta jos jostain löytyisi vapaa-aika. Kohta sitten ovi kävi ja lääkäri tulee kyselemään jos minulla olisi nyt ylimääräistä aikaa, että kappas vain, tässä on meille vapaa huone ja hoitaja. Siinä sitten housut nilkkoihin ja hoitajalle pyllistelemään, joka nätisti kyseli, että koskas minulla se laskettu aika on. Aika tasan tarkkaan yhdeksän kuukautta sitten. Ilmeisesti pitäisi mahasta pyrkiä eroon vihdoinkin pääsemään. Hoitaja ei ehtinyt lausettaan loppuun sanoa, kun lääkäri kuulema ehti jo hirttosilmukan sille valtavan isolle pukamalle ampua. Käskettiin ottamaan yhteyttä jos pukamat lisäkäsittelyitä tarvitsevat.

Kotona erehdyin sitten ensi kertaa lukemaan hirttotuomion sivuvaikutuksia. Sanottakoon niin, että tälläkin hetkellä tuntuu kun olisin viimeisiä hetkiä raskaana ja vauva paineella raivaa itsellensä lisätilaa. Onneksi buranaa kuitenkin saa ihan luvan kanssa syödä ja tämän valtavan pukaman pitäisi kuivua kasaan muutamassa päivässä. Jatkokäsittelyillekään toivottavasti ei ole tarvetta ja vessassa saa kuulema ravata ihan luvan kanssa.

Kotimatkalla ostin minimiehelle purkillisen Herra Hakkaraisia, koska kuulema valveutunut vanhempi syöttää niitä jälkikasvulleen viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen hammas kuultaa ikenen läpi. Meillä noita valkoisia kiusanhenkiä on siunaantunut nyt viisi, joten viimeistään se oli tässä vaiheessa otettava järeät aseet käyttöön. Annoin pienen palan Hakkarasita, jätin minimiehen sohvan toiselle puolelle samalla kun lepuutin hirttotuomiosta hellää ahteriani keittiön penkillä. Kohta sohvan takaa kuului kakomista. Mietin, että no onpa ihmeellistä, että tuo yksi minimaalinen pala muka meinaa juuttua kurkkuun. Koska kakominen jatkui, nousin ylös ja siellä se jälkikasvuni istuu auki oleva tyhjä Herra Hakkaraispurnukka kädessään (en edelleen tiedä mistä se sen purkin nappasi ja auki sai) syli täynnä pieniä valkoisia pastilleja, joista iso osa on kertaalleen imeksittyjä. Paniikissa kaivoin sitten vielä ne muutamat pois suusta samalla kun istutin minimiehen syöttötuoliin ja aloin vimmatusti googlaamaan "vauva söi xylitol pastilleja". Hakukone antoi linkkejä lähinnä kuolleisiin koiriin tai ainakin yhteen tapaukseen, jossa koira oli ilmeisesti kuollut. Luin myrkytyksen oireita ja harkitsin vakavasti soittavani Myrkytyskeskukseen. Pääasiallinen oire liiallisesta xylitolin nauttimisesta kuitenkin oli netin mukaan "laksatiiviset vaikutukset", joten jäin innolla niitä odottamaan, jos tässä vihdoinkin olisi apua tuohon jatkuvaan ummetukseen.

Tässä sitä ollaan tunteja myöhemmin eikä kakkaa näy eikä kuulu. Herra Hakkarainen kuitenkin ottaa aikalisän ja palaa kuvioihin joskus tulevaisuudessa. Muumi hammastahnassa riittää meille toistaiseksi tarpeeksi ihmeteltävää.