Päiväkotipettymys

Jos aikamatkustelu olisi mahdollista, hyppäisin taaksepäin pari kuukautta, enkä edes hakisi puolileikillään töitä. Työt ovat kyllä ihan ok ja palkka tulee (sitten kun se joskus alkaa juoksemaan) sen verran, että minimiehelle kustantaa talvipipon tai kaksi. Aika vain menee matelemalla ja huomaan vilkuilevani kelloa vähän väliä miettien, että nyt se rakkauspakkaus syö puuroa ja nyt se on ulkona ja nyt se syö taas ja nyt se nukkuu ja enää 120 minuuttia kunnes pääsen minimiestä noutamaan. Huomaan, ettei minulla ole mitään sanottavaa kollegoille, kaikki ajatukset vain pyörivät jälkikasvussani. Päiväkotiura alkoi tiistaina pienessä flunssassa. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että minimies aloitti oksentamisen jo taas torstaina. En ole millään päässyt selvyyteen, joko sillä on taas oksennustauti vai pistääkö tuo laitosruoka pikkuisen pakin aivan sekaisin. Meillä on pitkästä aikaa itketty kovaa vatsaa pitkään ja hartaasti. Tosin meillä nyt itketään melkein mitä tahansa...

Tällä viikolla iloisesta ja touhukkaasta jälkikasvustani, jonka vakuuteltiin sopeutuvan ja pärjäävän päiväkodissa on kuoriutunut mielestäni hyvin eloton tapaus. Olen rakastanut katsoa iltaisin minimiehen omia jumppatuokioita, joihin kuuluu laulamista, pinnasängystä käsin kirjahyllyn tyhjentämistä, lelujen viskomista lattialle miljoona kertaa, naurua, jokeltelua... tuo kaikki on kadonnut jonnekin ja tilalla on vain apaattisesti itseään nukuttava jälkikasvuni. Mikään ei ole hyvin, eikä sylikään aina kelpaa. Tänään naapuri tervehti minimiestä hississä, johon lapseni, joka ei ole koskaan oikeastaan vierastanut mitään eikä ketään, aloitti sydäntä särkevän huudon sen pelossa, että tuo naapurintäti vie hänet luotani.

Päiväkoti, jonka valintaa pohdin pitkään ja hartaasti ja kävin kiertämässä useamman paikan läpi, ei ole ollut ihan sitä mitä päiväkodilta odotin. Ennen juhannusta tutustumiskäynnillä tapasin ehkä maailman ihanimman päiväkodinjohtajan ja ehkä samalla maailman ihanimman lastenhoitajan, joka ylpeänä esitteli minimiehen hänen ryhmänsä tulevana maskottina. Johtaja jäi eläkkeelle ja tuo maailman ihanin lastenhoitaja oli kuulema vaihtunut pari päivää ennen kesälomaa toiseksi, jo aikaisemmin ryhmässä olleeksi päällepäsmäriksi. Tutustumiskäynnillä tämä hoitaja huusi käsienpesutilanteessa pari vuotiaalle ja talutti sen aika vauhdikkaasti yhdestä kädestä pitäen. Katsoin touhua suu auki. Ryhmään ulkopuolelta tullut uusi lastentarhanopettaja on tuossa kuviossa ihan tossun alla ja vaikka kolmas hoitaja kiva onkin, hänkin on hyvin näkymätön. Tällä viikolla olen kuullut siitä, kuinka minimiehelle kyllä olisi ihan parasta, että hän tulisi hoitoon vasta silloin kun joku ryhmän vakituisista vetäjistä on paikalla, eli aikaisintaan kello 7:15. Sattuneista syistä tuo ei ole mahdollista, koska itseni pitäisi olla toisella paikkakunnalla vetämässä oppituntia oppilaille tasan kello kahdeksan. Kaikki ne palopuheet siitä, kuinka päivähoito mukautuu lapseen ja vastaa lastentarpeisiin ei sekään kyllä ole pitänyt paikkaansa. Minimiestä on yritetty väkisin valvottaa yli yhteentoista päivällä, sellaisena päivänä, kun kotona on herätty puoli kuuden aikaan. Normaali valveillaoloaika minimiehelle on yöunien jälkeen nykyisin 2-3 tuntia. Kuulema tuosta väkisin valvottamisesta oli seurannut se, että minimies oli sitten saanut raivarin yliväsyneenä ja paiskonut ruokailuvälineitä pitkin lattioita ja kieltäytynyt syömästä. Kappas vain. Kohta varmaan ollaan sitten kasvatuskeskustelussa.

Maitoa ei ole annettu sovitusti, eikä kyllä mitään muutakaan ruokaa. Meillä on varalta omat eväät mukana ravitsemusterapeutin suosituksella. Ruokatarjoilu ei ole pelannut miten pitää ja esimerkiksi sain vasta eilen tietää, että minimies ei ole saanut puuroa yhtenäkään aamuna ja hänelle on ollut aina varattuna leipäpala. Kyse on alle 1-vuotiaasta vauvasta, joka ainakaan tähän saakka ei ole leipää vedellyt sellaisia määriä, että niillä korvattaisiin aamupuuro. Tutistakaan ei ollut tarkoitus vierottaa vasta kuin siinä vaiheessa, kun se tulee kotona ajankohtaiseksi, mutta siellä se tutti on nätisti ollut naulakossa minimiestä haettaessa.

Alustavasti minulle puhuttiin kuinka ensimmäisinä päivinä lähetetään kuvaviestejä ja muita viestejä miten menee. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuulunut, joten itse kyselin kuulumisia. Vastaus oli tyyliin "kaikki ok". Seuraavana päivänä he jo oma-aloitteisesti tekstasivat kaiken olevan ok. Yhtään kuvaa en ole saanut. Päivän jälkeen kukaan ei varsinaisesti kerro kuulumisia muuten kuin "nukkui sen ja sen verran" ja "söi sitä ja tätä". Ehkä näin se kuuluu mennäkin, mutta kukaan ei kerro mitä minimies tekee, leikkii, kenen sylissä viihtyy, mitä uusia taitoja opittiin tänään... tai sitten tosiasiassa jälkikasvustani ei ole mitään hyvää sanottavaa ja homma pelaa liukuhihnameiningillä. Tai kyllä kahdesti on mainittu siitä miten paljon minimies tykkää musiikista, joka onkin jo ollut aikaisemmin tiedossa.

Tällä kokemuksella, älkää hullut lapsianne laittako näin pieninä päiväkotiin. Toivottavasti tämä pian helpottuu. Niin äidille kuin lapsellekin.

Ei-ensimmäinen päiväkotipäivä

Suuresta päiväkotipostauksesta ja suurten tunteiden sijata meillä on huomenna ensimmäinen virallinen ei-päiväkotipäivä. Viime yönä minimies aloitti yskimään, aamulla pärskittiin räkää ja kuolattiin tusina vaatekertaa, niin omia kuin minimiehenkin. Tein empiiristä tutkimusta milloin lapsi on liian sairas päiväkotiin. Toisten mielestä vuotavia neniä pitäisi parannella neljän seinän sisällä vähintään kaksi viikkoa. Toinen koulukunta vannoo, että raja menee kuumeessa ja sitä ennen raahaudutaan töihin, kouluun ja hoitoon pää kainalossa. Mietin pitkään kumpaan koulukuntaan kuulun ja yritin kaivella tuloksetta kunnan kantaa vuotaviin nokkiin.

Illalla oltiinkin sitten jo 38-asteen kuumeessa ja peli oli sillä selvä. Jos jotain positiivista tästä pitäisi sanoa: ainakaan tämä ei ole oksennustauti!

Olin jo etukäteen puolitosissani kysellyt vanhemmiltani, josko he voisivat uhrata viimeisen lomaviikkonsa sairaan jälkikasvuni kaitsemiseen jos tässä käy niin, että ollaan taas viruksen loisisäntiä ennen päiväkodin aloitusta. Pyhistä lupauksista huolimatta homma ei loppupeleissä sitten ollutkaan niin yksinkertaista ja "totta kai" vaihtui  vetoomukseen "helvetillisen pitkästä välimatkasta". Onhan tuota matkaa kieltämättä, mutta omat tukijoukkoni ovat loppupeleissä täällä aika surkeat, mitä tulee potentiaalisiin sairaan lapsen kaitsijoihin. Ihan kaikille en välttämättä myöskään halua flunssia lahjoittaa. Muutaman kyyneleenkin ehkä tirautin poikkeuksellisesti, että miten tämä edes on mahdollista. Sairaan lapsen lähettäminen "helvetillisen pitkän matkan päähän" neljäksi päiväksi tuntui surkeista vaihtoehdoista parhaimmalta, koska ainakin minimies olisi ollut tuttujen ja turvallisten aikuisten ympäröimänä. Lopulta myös veljeni vaimo suostui tarvittaessa tuuraamaan ja katsomaan minimiehen perään. Jäämme innolla odottamaan huomista ja tilannekatsausta.

Missään muussa tilanteessa en olisi töihin tässä tilanteessa ryntäämässä, mutta kyseessä on määräaikainen aineopettajan sijaisuus toisella paikkakunnalla, johon kuuluu myös koeaika. Ensimmäinen työpäivänä on merkitty tiistaille ja huomenna minun oli tarkoitus avata ensimmäistä kertaa materiaalit ja katsoa mitä minun ylipäätänsä pitäisi opettaa. Ilmeisesti yläkoululaiset kuitenkin ovat alakoulun alkuopetusryhmiä vaativimpia tapauksia eikä Pokemon -tarrat ole siellä samanlainen hitti, kun ykkös- ja kakkosluokilla. Olisi odottanut sairastumista edes ensi viikolle, jolloin muutenkin minun oli tarkoitus ottaa palkatonta vapaata Iho- ja allergiasairaala-aikaa varten. Niin, töitä toki tulee ja menee, mutta tämän työn oli tarkoitus mahdollistaa vuoden vaihteen jälkeiset opinnot ansiosidonnaisella ja taata loppupeleissä vakivirka ja taloudellinen vakaus. Olen työstänyt asiaa viikkokausia ja työntänyt sen sivuun ja päättänyt nauttia viimeisistä "vapaista". Ne ovat menneet lähinnä minimiehen sairastaessa, mutta kyllä minä taas viime yönä (ainakin alkuyöstä) ihastelin vieressäni nukkuvaa ja köhivää minimiestä.

Jos jotain positiivista pitäisi nyt repiä siitä, että tosiaan ollaan sairaana, se olisi varmaan se, ettei me olla yhtään valmiita koko päiväkotiuraa varten. Mannankylässä puputossut tilasin sen verran viimetingassa, että tossut tulevat sitten joskus. Yhtään vaatetta en ole vielä nimikoinnut (tarrat sentään olen jo Tarramonsterilta tilannut, tai ainakin muutaman arkin, kuulema ne eivät riitä mihinkään). Meinasin nimikoida niitä tosin siinä tahdissa, kun vaatetta päiväkodille kannan. Minun oli myös tarkoitus valmistaa minimiehelle oma perheposteri päiväkodin seinälle yhteisiä nyyhkyhetkiä varten, mutta toistaiseksi valokuvat odottavat valikoimista ja käsittelyä useammalla kovalevyllä. Mutta kyllä kai se tästä. Ajattelin aina pedanttina ihmisenä kaiken olevan viimeisen päälle tehtynä ja laitettuna. Jotenkin (sairaan) lapsen kanssa tämä aika on rajallista. Kaikki aikaa tuntuu nykyisin menevän siivotessa.

11 kk

Rakas poikaseni,

havahduin tänään, että olet kohta jo 11.5 kuukautta vanha, etkä suinkaan täyttänyt hetki sitten täysiä kuukausia. Viralliset 11-kuukautiskuvasi myös ovat ottamatta. Täydellisiä kuvia tavoitellessani halusin naamasi olevan mahdollisimman enterorokko rupivapaa ennen kotistudion pystyttämistä. Tällä hetkellä ei mene päivääkään etten hämmästelisi miten iso sinusta on kasvanut. Siitäkin huolimatta, että kuluneen kuukauden aikana et ole tehnyt oikein muuta kuin sairastellut. Olet sairaanakin kyllä ihan supervauva. Ihan kipeimmät hetket haluaisivat vain köllötellä sylissä tai vaihtoehtoisesti huudat sylistä ja haluat sieltä pois, kunnes huomaat, että jos on jotain kamalampaa niin se on se, ettet ole juuri sillä hetkellä sylissä huutamassa, että haluat sieltä pois. Tässä kuussa olet siedättänyt oksennusfobista äitiäsi kunnolla ja nykyisin melkein aina uskallan ottaa sinut syliin, sen jälkeen kun olen kietonut sinut tiukasti pyyhkeen sisälle ja istutan sinut syliini itsestäni poispäin. Toivon niin kovasti, että yrjötaudit, samoin kuin muut taudit, olisivat osaltasi ohitse edes hetkeksi siitäkin huolimatta ettet pahemmin kärsi vielä miesflunssasta. Tarvitset kuitenkin sairasteluun ympärivuorokautisen palvelijan ja äiti on vähän väsy sairaan lapsen hoitamiseen, vaikka totta kai äiti jatkossakin sinua sairaana hoitelee. Vaikka sattuisit sairastumaan jo heti huomenna.

Opit ryömimään aikoinaan samana päivänä, kun sairastuit ensimmäiseen vatsatautiisi. Rotaviruksen iskiessä vaihdoit edellisenä päivänä liikkumisen nelivetoiseksi ja sen jälkeen olen nähnyt sinut ryömivän vain yhden ainoan kerran ja senkin rotapotilaana sairaalassa. Ensin konttausvauhtisi oli aivan etanantahtista, enkä ymmärtänyt miksi vaihdoit mahakiitosi etanakäyntiin. Harjoitus on kuitenkin tehnyt sinusta konttausmestarin. Salaa äiti on myös iloinnut, että tämä vaihe ajoittui kesähelteille ja housujen polvet ovat säästyneet puhkikulumisilta. Konttauksen myötä löysit serkkujen luona autot. En edelleen voi käsittää miten sisäsyntyistä autofanaattisuutesi onkaan. Konttaat päivät pitkät autojasi työnnellen. Joskus autojen tilalla työnnät eteenpäin palloja. Tönäiset ne kädelläsi eteenpäin ja konttaat kiinni, antaaksesi niille taas lisää vauhtia. Ukki on jo ollut ilmoittamassa sinua Tanskan jalkapallomaajoukkueen vahvistukseksi. Isona sinusta kuulema tulee jalkapalloilija, sellistin ja aivokirurgin lisäksi. Tukea vasten myös liikut kävellen sivusuunnassa.

Sellosta puheenollen, äiti melkein hajotti kätesi kun se jäi ostoskeskuksen hissin oven väliin puristuksiin. Mummin mukaan oli onni ettei kädellesi käynyt mitään. Kuule yksikätisenä sellistin urasi olisi ollut vaakalaudalla. Tästä tapaturmasta lähtien olet matkustanut aina visusti vaunuissa käytettynä hissien perimmäisessä nurkkauksessa. Myöskään äidin sänkyyn sinulla ei ole nykyisin enää oikein asiaa. Tapanasi kun on lähteä liikkeelle vähän liian vauhdikkaasti ja pöytälamppukin nykyisin viettää sapattikuukausia kirjahyllyn päällä. Siitä lähtien, kun teit ilmakuperkeikan lampunvarjostimen päälle ja äiti sydän sykkyrällä kävi sinut lattialta pelastamassa. Nykyisin aamuhalit toimitetaan aika usein olohuoneenmatolla. Niin, että sinä puuhailet omiasi ja äiti torkkuu sen minkä hiustenrepimiseltä ja kiipeilytelineeltä olemiselta pystyn.

Tässä kuussa maailman helpoimmasta ja iloisesta vauvasta kuoriutui sisupussi. Se kaikki liittyi siihen, että sen jälkeen kun opit konttaamaan, olet viihtynyt itseksesi pitkiäkin aikoja parvekkeella leikkien. Usein virittelimme sinne helteellä sinulle uima-altaan, jota äiti ei aina laiskana ole jaksanut ja muistanut tyhjentää iltaisin. Sinulla on tapana uittaa altaassa kaikki mahdollinen, revityistä kirjanpalasista tutteihin ja riisikakkuihin. Lisäksi viihdyt siellä erinomaisesti autojasi työnnellen. Paitsi, että sinulla on tapan olla otteissasi sen verran kovakourainen, että autot kaatuvat joskus katolleen ja kyljelleen. Tämä saa aikaan sinussa raivokohtauksen ja kiljuen ja karjuen paiskot autoja päin seiniä ja parvekkeen kaiteita, kunnes joskus vahingossa auto kääntyy takaisin pyörilleen ja olet taas onnellinen. Aina siihen saakka, kun auto ei taas tottele sinua ja saat uuden raivarin. Joskus pitkittyneen raivarin aikana alat paiskomaan muitakin esineitä ympäriinsä ja kylpyankkasi ovat joskus saaneet kovaakin kyytiä. Muita harmistuksen aiheita ovat, liian pienet kolot, joihin jäät jumiin ja Ikean kiinni oleva mehupillipussi. Mummi totesi yksi päivä, etten minä, jolla kuulema alkoi murrosikä kuusivuotiaana, ole koskaan ollut tuollainen ja saanut raivokohtauksia noin pienenä. Tämä kaikki varmaankin lupaa erityisen seesteistä uhmaikää.

Haukut edelleen koiran nähdessäsi ja sana "ei" merkitsee sinulle hetkestä riippuen, joko sitä, että lopetat mitä ikinä oletkaan tekemässä tai sitä, että teet sitä vielä suuremmalla innolla, samalla kun hymyilet ja naurat päälle. Erityisesti äidin harvenevia hiuksia on aina yhtä mukava repiä kaksin käsin. Ihanin henkilö maailmassa on mielestäsi ukki. Sen jälkeen tulee mummi ja jossain hännänhuippuna äiti. Olet ukin oma perskärpänen ja seuraat ukkia aamusta iltaan. Toistaiseksi äiti on kuitenkin onnistunut omimaan sinut itsellensä aina viimeistään iltaisin. Luemme yhdessä aina iltasaduksi saman tutun kirjan Nancy Tillmanin kirjan "I'd Know You Anywhere, My Love" samalla kun kuuntelemme itkuhälyttimestä tuutulauluja. Nukut yleensä omassa sängyssäsi läpi yön heräämättä kertaakaan. Joskus harvoin äidillä on kuitenkin onni saada sinut kainalokaveriksi. Tällöin yleensä konttaat unissasi pää seinään kolisten tai nukut vähintään poikittain niin, että äiti on pudota sängyltä. Näitä hetkiä en kuitenkaan vaihtaisi mihinkään. Nytkin minulla on sinua ikävä, vaikka nukutkin kädenmitan päässä sängystäni. Kauniita vauvavuoden viimehetkiä rakkaimpani.

Rakkaudella,

Mami.

Hyvästit heinäkuulle (enterorokko)

Jos mahdollista viimeisimmän vatsataudin jäljiltä olen ollut entistä varovaisempi. Minä, joka aikaisemmin annoin lapseni nuohota pitkin lattioita ja nuoleskella rappukäytäviä, olen istuttanut lastani rattaissa, kulkenut paikasta toiseen käsidesi hoitolaukussa ja vältellyt ihmismassoja. Siinä missä edellisessä kirjoituksessa julistin, ettei heinäkuu ole oikein ollut meidän kuukausi, kulunut viikonloppu kruunasi koko helvetillisen heinäkuun. Torstaina nostimme kytkintä VR:n siivin ja suuntasimme vanhemmilleni Itäiseen Suomeen. Tavallisuudesta poiketen olin todella tarkka mitä minimies sai junassa tehdä. Juna tosin oli täynnä, mutta emme vaihtaneet sanaakaan muiden kuin viereisellä penkillä istuvan mummelin kanssa. Emme käyneet leikkivaunussa leikkimässä, eikä minimies kontannut pitkin junan vaunuja (ainakaan kovinkaan montaa kertaa) ja siitä se varmaan sitten lähti. Perjantaina nautittiin kesästä ja uitiin järvessä. Lauantaina minimies alkoi kipuilemaan suutansa ja maitoa ei oikein uponnut. Pistin sen potentiaalisten hampaiden piikkiin. Sunnuntaina suuta kipuiltiin entistä enemmän, nukuttiin paljon ja muututtiin äärettömän kiukkuiseksi. Jossain vaiheessa huomasin mahassa ihottumaa (nokkosrokkoa) ja pari rakkulaa suupielessä, jonka pistin kananmunan piikkiin. Lopussa koko iltapäivä oli yhtä huutoa, kunnes jossain vaiheessa minimiehelle iski vilu ja kohta piti kaivaa laukusta pitkähihaista. Tässä vaiheessa tiesin jo, että peli oli menetetty ja kuumehan sieltä nousi kovaa vauhtia. Ihmettelin kovasti, että mikä sille nyt iski ja epäilin alustavasti vauvarokkoa.

Maanantaina aamuna vierestä heräsi polttavan kuuma minimies, jolla oli suupielet täynnä rakkuloita. Google vahvisti itsediagnosoinnin enterorokoksi eli entiseltä nimeltään suu- ja sorkkataudiksi. Päivän edetessä nokkosrokko levisi joka puolelle ja rokolle tyypillistä ihottumaa löytyi käsistä ja jalkapohjista. Jalat olivat ilmeisesti sen verran kipeät, että järjestelmällisesti minimies kieltäytyi jalkojaan käyttämästä ja roikkui koko päivän sylissä kiljuen. Hetkeäkään ei leikitty eikä oltu sekuntiakaan yksin. Iltaan mennessä rakkuloita löytyi myös suun sisäpuolelta. Ilta oli yhtä huutoa ja yöstä ei tullut mitään. Aamulla seitsemän aikaan luovutin kiljuvan jälkikasvuni isovanhemmilleen ja painuin itse nukkumaan.

Tänään tiistaina ympärivuorokautisen lääkitykseen on lisätty Panadolin rinnalle Burana. Kuume näyttää laskeneen ja nokkosrokko on korvaantunut röpelöisellä rokkoihottumalla ja lukemattomilla nestetäytteisillä rakoilta (etenkin jaloissa), jotka iltaan mennessä olivat alkaneet muuttua ruviksi. Suupielten rakot ovat myös poksahtaneet rikki ja kaiken kaikkiaan minimies näyttää todella hurjalta. Itseäni alkaa aina välittömästi kutittamaan rokkoista lasta kantaessani. Päivään on mahtunut pari hyvää tuntia, jolloin leikimme hetken hippaa ja päristelimme autoja pitkin olohuonetta. Muutoin ollaan kulutettu aikaa lähinnä sisätiloissa ilmalämpöpumpun alla. Maitoa menee vaihtelevalla menestyksellä, välillä kylmänä ja välillä lämpimänä. Muutoin kiinteät ovat rajoittuneet lähinnä jääkaappikylmiin smoothiepusseihin, joita menee vuorokaudessa muutama.

Hengissä sitä toki pysyy näinkin, mutta hyvästi heinäkuu. Ei tule ikävä!

Surkeiden sattumusten sarja

Heinäkuu ei oikein ole meidän kuukausi. Viimeisiä sohvanvaltaajaviikkoja vietetään ja minulla oli suuret suunnitelmat mitä kaikkea ehtisimme minimiehen kanssa kesällä vielä tehdä. Tarvitsen auton liikkuakseni valtavan pitkän työmatkan. Tänään selvisi, ettei talonyhtiössämme ole yhtään vapaata autopaikkaa ja jonoakin paikoille on. Fiksuna olisin varmaan hoitanut sitä autopaikkaa vähän aikaisemmin, mutta muisti on katoavaista ja asioilla on välillä tapana lykkääntyä. Sekään ei tosin takaisin, että autolle parin viikon päästä paikka parkkipaikalta löytyisi. Vieraspaikat on kellotettu neljään tuntiin. Kadun toiselta puolelta löytyy pari kolmen tunnin paikkaa ja muutaman korttelin päässä on pelto, jonka näköjään autoilijat ovat vallanneet yleiseksi parkkipaikaksi. Työaikana pitäisi taata se, että sieltä varmaan useimmiten paikka irtoaa ja ilmeisesti ihan alkusyksyyn ei ole pakkasiakaan luvassa, joten mahdollisuudet saada auto liikkeelle on olemassa.

Tänään oli alunperin tarkoitus kirjoittaa siitä kuinka paikallaan oleva ikivauvani lähti lopulta liikkeelle, mutta lopulta päivä ei sitten taaskaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla minimies heräsi poikkeuksellisesti ennen seitsemää. Yömyöhälle kukkujalle nämä aamut ovat aivan tuskaa ja kaappasin minimiehen kainalooni. Konttaavalle ja liikkuvalle jälkikasvulleni nämä aamun köllöttelyhetket ovat nykyisin haasteellisia. Usein sängyssä sitten kiikutaan reunoilla, minä nilkassa roikkuen. Viimeksi eilen myös peruutus sängyltä onnistui nätisti ja sängyn ympärillä oli valmiiksi aika paljon tyynyjä, joten otin rennosti. Vähän liiankin rennosti, koska kohta kuului parkaisu ja minimies makasi lattialla. Eilen illalla touhutessa pöytälamppu oli saanut kyytiä ja tietenkin tuo lampunvarjostin oli sitten tyynykasan päällä ja tietenkin minimies oli onnistunut tähtäämään laskunsa suoraan naama edellä kyseiseen lampunvarjostimeen. Vähällä kuitenkin päästiin. Silmäkulmaan tuli pieni vekki, joka ei vuotanut edes verta ja alaluomesta nenänvarteen valtavan pitkä naarmu, joka ei edes näyttänyt pahalta. Vasta kuin pari tuntia myöhemmin, kun lähdimme asioilla käymään.

Kulutamme aika usein aikaa "asioilla käymiseen". Vaikkei tosiasiassa minulla mitään hoidettavia asioita olekaan. Ne pakolliset hoidettavat asiat yleensä hoidetaan näyttöpäätteellä takapuolta kotona kuluttaen. Päiviin on kuitenkin mukava saada vaihtelua, koska asunto on paahtavan kuuma koko päivän auringon paistaessa sisälle aamusta iltaan ja melko usein minimies myös ilmaisee kyllästymisensä kitisemällä jatkuvasti ja vaatimalla syliin, josta rimpuillaan pois ja kohta taas ulvotaan kun ei olla sylissä. Minimies istui julkisissa nätisti omassa karsinassaan niin ettei vain onnistuttaisi saamaan taas uutta vatsatautia. Keskustassa ajattelin poiketa käymään täydenpalvelun kirpparilla, jossa minulla oli alkanut myyntijakso, mutta sitä ennen poikkesimme Kaisaniemenpuistossa leikkimässä. Kirpparilla ostin kassillisen omia vaatteitani. Olin varmistanut etukäteen kirppiksen hintapolitiikasta, jossa vakuuteltiin miten hinta- ja merkkitietoisia henkilökunta on, lopputuloksena ostin sitten kolmen sadan vaatteet takaisin itselleni hintaan 12.50 euroa. Näistä ehkä eniten hiertää edelleen, että paidasta, jossa oli hintalappu kiinni 36.90 euroa myytiin 1.50 euron hintaan. Tuolla myyntivoitolla mieluummin olisin tehnyt paidasta vaikka tiskirättejä tai lahjoittanut vaatteet eteenpäin niitä oikeasti tarvitseville. Onneksi satuin paikalle. Monta merkkivaatetta jäi edelleen myyntiin roikkumaan polkuhinnoin, mutta hillitsin niiden osalta itseni. Nämä takaisin ostetut kuteet vain sattuivat olemaan vaatteita, joiden myyntiin laittamista emmin pitkään. Toisaalta taas olin kirjoittanut erilliselle lapulle, että myisivät välikausivaatteet pois halvalla. Siellä ne kuitenkin keikkuivat rekissä ja pyyntihinta jostain vanhasta Reiman haalarista oli huikeat 28 euroa vaikka uusia Reimankin haalareita sai lähes samaan hintaan allennusmyynneistä. Minulla olisi vielä lokakuussa yksi myyntijakso tulossa kyseiseen puljuun, mutta taidan harkita tarkoin jätänkö jakson käyttämättä ja kuskaan suosiolla kuteet kierrätykseen tai annan pois niitä oikeasti tarvitseville.  

Tästä suuntasimme hakemaan minimiehelle Kalasatamasta Elli Learningista Kokokidin Mun päivä -magneetit. Ajattelin, että päiväkodin aloituksen yhteydessä aloitamme aikakäsitteen treenaamisen näillä läpysköillä. Pakkausta pyöritellessäni huomasin, että ikäsuositus niille olikin +2 vuotta ja minimiehen kiinnostus niitä kohtaan rajoittui puhtaasti niiden maistelemiseen, mutta jostakin se on kuitenkin aloitettava. Vähän samaan tapaan treenaamme päivittäin useampaan otteeseen kehonosia. Toistaiseksi tajuamatta koko leikistä yhtään mitään. Edelleen ainoa verbaalinen kommunikointi välillä on kirjaimellisesti haukkumista. Minimies haukkuu aina elävän koiran nähdessään. Kuville ja piirroksille ei kuitenkaan haukuta. Sitten sain kuningasidean ja päätin, että mehän käymme vielä metrolla Kampissa viimeiset alennusmyynnit katsastamassa, koska viime Kamppivierailusta on aikaa. Minimiestä shoppailu ei enää tässä vaiheessa napannut ja koska kyseessä piti olla pikainen visiitti keskustassa, en ollut poikkeuksellisesti pakannut mukaan edes maitopulloja. Päätin, että suuntaamme kolmoskerroksesta pohjakerrokseen ja käymme ostamassa parit smoothiepussit matkaan. Koska minimies kävi hermona, nappasin vauvan poikkeuksellisesti kainaloon. Hissiin tuli meidän lisäksi pariskunta pienemmän vauvan kanssa, joka sekin matkasi sylissä ja minimies kiinnostuneena tapitti tätä lajitoveriaan. Pienempi vauva jäi pois kakkoskerroksessa. Vahingossa olin painanut ennen pohjaa myös ykköskerroksen nappia, jossa teimme sitten turhan pysähdyksen.

Enkä edelleen tiedä mitä oikein tapahtui. En näprännyt puhelinta tai ollut ajatuksissani. Juttelin minimiehelle mitä seuraavaksi tehdään, kun hissin ovet avautuivat ja seuraavassa hetkessä minimiehen käsi oli pitkälle rannetta myöten jossain hissin uumenissa täysin jumissa. Vetämällä se ei liikkunut mihinkään. Ketään ei ollut lähettyvillä eikä näköpiirissä, mutta silti huusin aika äänekkäästi apua. Lopulta en keksinyt mitään muuta kuin painaa hissin ovet kiinni napista, kirkuva jumissa oleva lapseni sylissä. Tämä toimi. Ovet sulkeutuivat ja matka jatkui kerrosta alemmaksi samalla kun minimies huusi kuin palosireeni. Tästä syöksyin kiljuva lapsi sylissäni ulos samalla kun yritin kuumeisesti miettiä mitä nyt pitäisi ja kuuluisi tehdä. Ulkona minimies myös alkoi kättänsä liikuttaa, jolloin ajatuksetkin selkenivät sen verran, että soitin suoraan Lastenklinikan päivystykseen, koska kyseinen pulju vain sattui olemaan omaa terveysasemaa lähempänä. Sieltä käskivät käydä kättä näyttämässä ja sinne me sitten lopulta taas suuntasimme kaupan kautta smoothiepussit kyydissä.  

Shokissa jotain änkytin Lastenklinikan luukulla, sydämen hakatessa tuhatta ja sataa, kuinka särjin koko lapseni käden. Päivystyksessä olimme sillä hetkellä lähes ainoita käytävässä odottavia potilaita. Onneksi, koska ehdin tässäkin taas kelata, minkä taudin tällä kertaa sieltä mukaamme nappaisimme. Lopulta tapasimme sairaanhoitajan opiskelijan kanssa. Kättä, joka oli hailakan punainen puristuksessa olemisesta, paineltiin ylhäältä alaspäin ja pyöriteltiin joka suuntaan. Lopulta minimiestä leikiteltiin molemmilla käsillä. Kuulema näin pienillä murtumat ovat yleensä poikkisuuntaisia ja paranevat itsestään. Hoitona niihin on useimmiten kipulääkitys ja joskus lastoitus, jolla lievennetään kipua. Tyypillistä murtumille myös on, että pieni lapsi lopettaa kyseisen raajan käytön kokonaan. Minimies kuitenkin hyväntuulisesti leikki molemmilla käsillään, jolloin käden kuvantamiselle ei nähty edes tarvetta. Takaisin käskettiin tulla siinä tapauksessa jos minimies lopettaa kätensä käyttämisen. Omakantaan oli myös muistettu kirjoittaa, että kaatunut (pitihän sitä vähän kaunistella) aikaisemmin aamulla ja saanut ruhjeen silmäkulmaansa ja naarmun nenäänsä. Ihme kun eivät lastensuojeluilmoitusta tehneet. Äiti, joka ensin runnoo lapsensa naaman ja sen jälkeen vielä käden.  

Omalta äidiltäni sain läksytyksen kuinka minä en kuulema enempää lapsia tarvitsisi, kun tätäkään en saa yhtenä kappaleena pidettyä (ei ehkä ihan noilla sanoilla ainakaan ihan tosissaan, mutta pahaa se kuitenkin teki kuulla). Tästä näin viisastuneena sitten olen lukenut artikkeleita (minimiehen puristuksiin jäänyt käsi ei ilmeisesti ollutkaan ihan niin harvinaista) ja tavannut hissin turvaohjeita. Kuulema avautuvassa hissinovessa ei ole turvatoimintoja, joilla laite tunnistaisi vierasesineitä. Tällöin liukuovea vasten pidetty minimiehen käsi (en kyllä rekisteröinyt, että käsi ylipäätänsä oli liukuovea vasten, mutta pakkohan sen on olla ollut) on päässyt kulkeutumaan oven ja karmin väliseen rakoon ja joutunut puristuksiin. Nyt olen kulkenut koko loppupäivän hissiin niiden rakoja tarkistaen. Tässä meidän talonyhtiössä on niin pienet raot ettei niiden väliin kyllä saisi mitään työnnettyä, mutta ilmeisesti näin ei ole kaikkialla. Eli jatkossa lapset poissa oven lähettyviltä ja mieluiten rattaisiin köytettyinä hissin perimmäisessä nurkassa kouluikään saakka.  

Morkkis on kyllä ollut melkoista ja olen sen kyllä mielestäni ansainnutkin. Illalla minimies vielä otti kunnon upposukelluksen uima-altaaseen, mutta sieltä sen sentään sain yhtenä kappaleena ylös ongittua ja ilmeisesti ilman traumoja, koska kylpyleikit jatkuivat senkin jälkeen vielä pitkään. Tästä taas herkistyneenä on tullut koko ilta omaa jälkikasvua ihasteltua päästä varpaisiin ja toimivaan käteen saakka.