Viisi vuorokautta tuskaa täynnä. Suurinosa kotiutuu viiden päivän sisällä ja tämän jälkeen mahdollisuudet palaamiseen pienenevät. Toisaalta sanovat, että moni luovuttaa liian aikaisin. Netistä löytyy ihmetarinoita, mutta sitten kanssa niitä tarinoita, jossa etsitään kuukausia pitämällä toivoa yllä. On kuitenkin hyvin epätodennöistä, että Didi ensi viikon maanantaina puolen päivän jälkeen vain kävelisi kotiin. Mummi ei enää kuulema hymyile. Eikä toivota minille hyvää yötä. Mummi, joka kuukausi sitten oli iloinen ja puhelias on sulkeutunut ja ahdistunut. Ukki on samalla ahdistunut. Menivät kuulema Hoploppiin, ettei tarvinnut kotona olla. Ukki on ajellut pitkin teitä tuntikausia ja jakanut ilmoituksia. Soittoja ei ole tullut yhtään.
Olen itse nukkunut todella huonosti. Pelkään kamelin kaulan katkeavan Didin katoamiseen. Jos isäni ratkeaa, äidilleni käy huonosti, mutta mitä isäni sitten muka pitäisi tehdä? Didi oli se kantava voima ja elämän into. Eilen yöllä mietin niitä asioita mitä viikonloppuna täytyy tehdä. Täytyy jakaa paperisia katoamisilmoituksia (kopioin niitä koulun värikoneella viisisataa, joku toinen jakoi niitä viisi tuhatta ja koiraa ei silti koskaan löytynyt pääkaupunkiseudun tuntumassa) ja haravoida lähimetsää. Mietin kuinka muka selviydyn tuosta kaikesta viikonlopun aikana varsinkin kun kimpussani roikkuu äidinkaipuusta kärsivä minimies. Sain olevinaan kuningasidean ja laitoin viestiä puoli kaksi äitini koiraystävälle ja pyysin häntä mukaan talkoisiin. Samalla kysyin jos kysyisi äitini toista koiraystävää, jonka yhteistietoja minulla ei ollut. Aamulla Oli sitten saatu pieni joukko kasaan lauantaiksi. Soitin myös veljilleni. Toinen lupasi harkita asiaa ja toinen vetosi työkiireisiin kuinka ei jaksa ajaa sinne saakka viikonlopuksi. Onhan sen sinkkunakin rankkaa. Pitää huolehtia töistä ja itsestään. Toista se on meidän yksinhuoltajien, meissä sitä virtaa riittää.
Päivällä luin taas ikivanhaa juttua kuinka jonkun koira oli löydetty lehti-ilmoituksen takia. Soitin samantien lehden asiakaspalveluun. Kuulema ilmoitus olisi ehtinyt viikon päästä torstain lehteen. Kovasti hän kyseli, että olenko varma etten halua johonkin muuhun lehteen ilmoitusta. No löytyihän sielä edes yksi lehti. Netin mukaan lehden ja verkon kokonaistavoittavuus on jopa 253 000. Pelkäsin ilmoituksen hukkuvan massaan, mutta nainen luurin päässä selitti, että sen avulla he ovat saaneet joskus varastetun mopon takaisin. Hetkeä myöhemmin olin tehnyt 28 euron ilmoituksen huomiseen lehteen. Vielä myöhemmin kotona laitoin kuvallisen ilmoituksen lauantain lehteen. Porukkani asuvat sen verran lähellä kuntarjaa, että lopulta ostin ilmoitustilaa myös kuntarajan toiselle puolelle perjantain lehteen. Sinne menivät minin kesäkenkärahat. Kuljetaan kumppareissa koko kesä Didiä muistellen.
Isäniäni lainaten pahintahan tässä on, että kukaan ei tiedä onko Didi edes hengissä. Jos joku näkisi toisen edes vilaukselta tietäisi, että tässä kaikessa on jotain järkeä. Nyt lähinnä pidämme toivoa yllä toivottomuuden keskellä. En tiedä edes kuka uskoo Didin löytymiseen tai hengissä olemiseen. Kai se oikeasti muuten olisi jo tullut takaisin kotiin ja osaisi sinne suunnistaa? Jotkut lähteet kertovat, että kuuden päivän jälkeen koira ei enää osaa kotiin. Toiset lähteet väittävät, että kuuden kilometrin päässä koiran suuntavaisto on jo solmussa ja kotiinpalaaminen on mahdotonta. Entä ne kaikki kertomukset koirista, jotka vaelsivat satoja kilometrejä koteihinsa vihreillä nummilla? Ilmoituksia selatessa huomaain myös olevani kateellinen onnellisille tarinoille. Koira katosi viisi minuuttia sitten ja kun toiset viisi minuuttia kuluu koira onkin jo onnellisesti kotona. Tai ne viikon karkuretkellä olleet, joista on näköhavaintoja kymmenittäin. Heillä edes on toivoa. Käsketään tehdä hajujälkiä ja laittaa tonnikalaa sukkahousuihin ja vetää sitä kilometreittäin perässä kotiin saakka. Entä jos koira ei alunperinkään välitä tonnikalasta?
Asetin tämän päivän tavoitteeksi astianpesukoneen täyttämisen ja sen pyörittämisen. En ole tehnyt elettäkään sitä kohti. Olen lukenut kohta kuusi tuntia tarinoita kadonneista koirista. Joskus niitä ihmeitä tapahtuu. Miksi Didi ei voisi olla yksi niistä? Visioin jo nytkin kuinka perjantaina porukoilleni ajaessa Didi tulee vastaan ja palataan yhdessä porukoitteni luokse sankareina. Kyllä vissiin…
Tänään kilahti sähköpostiin päätös tuetuista lomista. Hain ensimmäistä kertaa meille sieltä paikkaa, vaikka taloudellinen tilanteemme onkin kohentunut siitä mitä se viimeiset pari vuotta on ollut. Paikka kilahti lahjasoluilla lapsia saaneiden itsellisten äitien ja pariskuntien leirille heinäkuuksi. En kuollaksenikaan muista mitä hakemukseen kirjoitin. Loman tarpeessa me kuitenkin kovasti ollaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti