Selasin tänään blogiani ja noita vanhoja blogitekstejä. Tuli kova ikävä oksentaa taas kaikki ulos. Tosiasiassa paluu hiljaisuuden jälkeen on aina vaikeaa. Paluu totaalisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu lähes mahdottomalta. On paljon puhuttu lapsen oikeudesta yksityisyyteen. Mitä uskaltaa enää jakaa ja missä menee yksityisyyden raja? Lähtökohtiasesti meillä on aivan ihanaa kaksin, mutta pinnan alla kuohuu. Opiskelin ja melkein valmistuin, sain viran. Äitini sairastui Alzhaimeriin. Oli retki Lappiin, joka katkaisi kamelinselän ja otin minin kanssa aikalisän. Tunsin menettäneeni kaikki tukijoukot. Löysin hurjan tärkeän äitiystävän, jolle on saanut oksentaa kaiken. Olen kirjoittanut ja dokumentoinut minin elämää päivittäin vain hänelle itselleen kohta kaksi vuotta. Kaikki oli hyvin tai ainakin melkein hyvin.
Sitten oli tapaus maapähkinäaltistus, jossa meitä oltiin kotiuttamassa aivan liian aikaisin. Parin tunnin keikka venyi 26 tunniksi. Sitä käsittelin päässäni viikon päivät, kunnet omakantaan ilmestyi teksti “lehahdellut polilla ja oksentanut myöhemmin osastolla”. Ai sitäkö se olikin? Oman muistini mukaan lapsi oksensi 6.5 tuntia täysin taju kankaalla. Lääkäri kieltäytyi kaikista hoitajien ehdottomasti hoitotoimenpiteistä. Sitten oli tapaus välikausikenkien reklamaatio. Hoidosta tulevat omituiset kommentit. Käytiin me välissä reissussa Oulussa. Päiväkoti arvioi minin foniatrille aivan toivottomaksi tapaukseksi, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja kieltäytyy huutomerkein viittomasta värejä! Lapsellani on vain vähäisiä sanoja ja muutamia lauseita. Ukin ja mummin ja minin rakas rikostoveri Didi katosi. Selitin lapselleni, että Didi karkasi, eikä ukki enää löytänyt Didiä. Minin mukaan hän löytäisi. Yritin selittää, että Didi juoksi jäälle ja putosi kylmään veteen, johon lapseni ehdotti nosturilla nostamista, jonka jälkeen Didi kuivattaisiin ja laitettaisiin kuumaan suihkuun. Lapset. Tosiasiassa Didin kohtaloa ei kukaan tiedä. Yksi ainokainen näköhavainto katoamisiltana tieltä rauhallisesti etenevästä koirasta, joka oli jaettu jossain salaisessa ryhmässä, jonka lähdettä ei voitu sanoa. Ajattelemattomia julkisia kommentteja, valvottuja öitä, pahaa mieltä. Ihmiset sitten osaavat olla julmia. Lapseni, joka päiväkodin mukaan ei pysty leikkimään kavereiden kanssa, eikä puhu, selittää kuinka auto kastelee maassa olevia kukkia ja toteaa kohta, ettei tarvitse enää, koska taivaalta sataa vettä. Kaverin kanssa lastasivat leikkipuistossa kiipeilytelinettä. Kaverin mukaan menivät minin mummilaan, mutta mini oli menossa puheterapeutin luokse. Hän leikkii jääkarhua, joka syö jäätä. “Tässä on mun koti”. Kysyttäessä värejä hän vastaa ne selkeästi. Ei tukiviito, mutta miksi hänen pitäisikään niitä viittoa, kun hän osaa ja tunnistaa värit ja sanoo ne selkeästi? Lastenhoitaja oli suositellut lapselleni toimintaterapiaa. Se sama, joka aina on sanonut hakiessa yhdeksän kuukauden ajan, että “ihan hyvä päivä”. Jo syksyllä kritisoin sanontaa ihan hyvä päivä, että tahdoin tietää mitä lapseni päiväkodissa tekee. Viikko sitten minulle ensimmäistä kertaa kerrottiin, että tänään ei ole sujunut mikään, eikä ole keskittynyt mihinkään. Paikalla oli vain 11 lasta, että päivä olisi voinut olla rauhallinen, mutta ei sitten.
Isojen ryhmä toi isot muutokset. Viedessä lastani päiväkotiin hän ei halua mennä ja astelee autolta millin mittaisin askelein. Perillä hän tervehtii kaveriaan eläimellisesti ärjyen ja heittäytyy lattialle makaamaan. Soitan kiertävälle erityislastentarhanopettajalle ja totean etten tiedä mitä päiväkodissa tapahtuu. Miksi lapseni muuttuu, mitä siellä tapahtuu? Olen kuulema ainoa, joka pitää ja ajaa lapseni puolia. Voiko huonoa saada enää toimivaksi? Lapseni, joka aina aamuisin innoissaan juoksee nimenomaan tämän hoitajan syliin rutistamaan ja reissussa itki kuinka haluaa tämän hoitajan, eikä äidin, näkeekin lapseni pelkkänä ongelmana?
Päätöksiä, luopumista ja uutta. Olen itse tuuliajolla. Haluaisin olla niin kovasti lähellä ja tukena äitinikin asioissa, mutta äitini on alkanut ärsyttämään. Kiukuttelen hänelle pikkuasioista. Kaupoissa joudun huolehtimaan oman lapseni lisäksi äidistäni, että hän löytää varmasti me vessojen viereisestä kirjakaupasta jonne sanoin meidän menevän. Puhelinmyyjä inttää kovasti liittymän vaihdoksesta ja inttää sitäkin, että saahan äitini vaihtaa halutessaan liittymää ilman isäni suostumusta. Laillisesti toistaiseksi kyllä, vaikkei autoa enää saakkaan ajaa, mutta oikeasti ei. Miksei heitäkin ole koulutettu paremmin. Jos vieressä oleva henkilö toteaa, ettei toinen voi vaihtaa liittymää, miksi siitäkin pitää alkaa inttämään. Äitini Alzhaimer ei kuitenkaan heille kuulu, mutta sen he kuulevat kun totean, ettei se nyt käy. Soitan äidille ja juttelen. Soitan kohta isälleni ja kysyn asioita. Äiti oli se henkilö jolle soitin kun töissä pomo kiukutteli. Kenelle nyt soitan?
Eletään toukokuuta. Elämästä puuttuu yksi valonlähde, Didi. Pärjäävätkö vanhempani ilman Didiä? Myykö kukaan koiranpentua muistisairaan perheeseen? Mitä tapahtuu elokuussa, vain kolmen kuukauden kuluttua? Minulla on virka. Elän nytkin jaksamiseni äärirajoilla. Virka tuo kuitenkin varmuutta ja toivoa siitä, että elämä jatkuu ja me pärjätään taloudellisesti. Onko tärkeämpää luoda uraa toisaalla vai nauttia viimeisistä äitini valonpilkahduksista? Jaksanko pilkahduksia vai kiukuttelenko samalla tavalla? Viimeksi annoin pikkuveljeni hoitaa seurustelun ja makasin oven takana viikonlopun. Ei ole mitään puhuttavaa, kun äitini ei kumminkaan muista tai ymmärrä. Hänhän jatkuvasti kyselee, että miksi minä muka Vantaalle muuttaisin? En tiedä? Ehkä sen viran takia. Foniatrian tutkimukset, saisiko mini samalla tavalla pääkaupunkiseudulla terapiaa? Uusi päiväkoti nyt ainakin. Vaikka asiat saisikin puhuttua pyöreän pöydän äärellä, luottamusta ei noin vain saa takaisin. Kuinka päiväkoti voikaan toimia noin, että jättävät vanhemmat täysin pimentoon. Onko koodinimi “ihan hyvä päivä” jollekin muulle? Päiväkodin käsikirjoitus jäi kuitenkin minulle jakamatta. Allergialääkäri. Ei jaksa. Palkattomia päiviä yksi toisensa perään.
Ja sitten pakkasessa on kolme pakkaspullaa. Kaikki yhtä täydellisiä.
Me niin odotimme sinua jo saapuvaksi, mutta kaiken tämän keskelle? Laihdutan tai ainakin yritän. Raskauden jälkeen alkanut kuukautismigreeni on pahentunut siihen, että päähäni särkee ja oksettaa puolet kuukaudesta. Silloin syödään pahoinvointiin vaikka ne pikkukivetkin. Verenpaineita en ole uskaltanut mitata aikapäiviin. Tiedän olevani rapakunnossa ja kävelevä aikapommi. Koronakin kohdallani pelottaa.
Löytyisipä Didi.
Me tarvitsemme elämäämme valonpilkahduksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti